Toiveikasta toimintaa ryhmässä: Ympäristöahdistuksen ratkaisukeskeinen tuki

Ympäristöahdistunut joutuu oman sisäisen tuskansa lisäksi kohtaamaan ympäristön ymmärtämättömyyttä.

Hanna-Leena Malin,
ratkaisukeskeinen ja kognitiivinen psykoterapeutti, erityisopettaja, kasvatustieteen maisteri sekä maa- ja metsätaloustieteen kandidaatti

Artikkeli on lyhennelmä osasta ratkaisukeskeisen psykoterapeuttikoulutuksen lopputyötä. Lopputyö hyväksyttiin lokakuussa 2021 Itä-Suomen yliopistossa.

Ratkaisukeskeisen psykoterapeuttikoulutuksen lopputyön teoriaosassa kuvasin laajasti, miten monimutkainen ilmiö ympäristöahdistus on. On melkeinpä ylitsekäyvää huomata, miten valtavien tunnekuohujen vallassa ympäristöahdistuneet ovat. Teoriaosassa esittelin ekoteologi Panu Pihkalan jaottelun pohjalta loputtoman määrän ympäristötunteita. Kaikki ympäristötunteet eivät ole hankalia, vaan ympäristötunteisiin kuuluu myös onnen tunteita. Ympäristötunteet ovat usein keskenään ristiriitaisia. Tunteiden lisäksi ympäristöahdistukseen kuuluu raskaita, mutta merkittäviä eksistentiaalisia pohdintoja mm. kuolemasta, rajallisuudesta, syyllisyydestä ja häpeästä.

Ympäristöahdistunut joutuu oman sisäisen tuskansa lisäksi kohtaamaan ympäristön ymmärtämättömyyttä. Ympäristöahdistunut joutuu kokemaan vaientamisen kulttuuria ja naurunalaiseksi joutumista. Ympäristötunteista pitäisi voida puhua ilman leimaantumisen pelkoa. On kysyntää ammattiauttajille, jotka arvostelematta kuuntelevat ympäristöahdistusta kokevaa. Ympäristöahdistukseen ja ympäristötunteisiin liittyy uudissanat vaativat ammattiauttajalta oikean asenteen lisäksi jonkin verran alan sanaston tuntemusta.

Ympäristöahdistuksen terapeuttinen tuki on perinteisesti pohjautunut lähinnä psykoanalyyttiseen viitekehykseen. 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä muutama psykoanalyyttinen psykoterapeutti (Rosemary Randall, Mary-Jane Rust ja Susan Bodnar) julkaisi artikkeleja ihmisten kätketyistä ympäristöahdistuksen tunteista. Vuonna 2013 ilmestyi psykoterapeutti Sally Weintroben toimittama artikkelikokoelma Engaging with Climate Change: Psychoanalytic and Interdisciplinary Perspectives.

Osana psykoterapeuttikoulutuksen lopputyötä sovelsin suomalaisen ratkaisukeskeisen terapian edelläkävijöiden Tapani Aholan ja Ben Furmanin luomaa Reteaming-menetelmää. Ympäristöahdistustuen oleellisimmat osat ovat toivo, toiminta ja ryhmä. Ympäristöön liittyvien hankalien tunteiden tukiohjelmia on julkaistu 1970-luvulta lähtien. Ratkaisukeskeinen viitekehys sopii hyvin kansainväliseen ympäristöahdistuksen tukiperinteeseen. Huomattavan paljon yhteistä löytyy vuonna 1978 julkaistun ydinuhan herättämän pahoinvoinnin helpotukseksi kehitetyn Active Hope-menetelmän kanssa. Molemmissa kantava idea on toiveikas tulevaisuuteen suuntautuminen.

Toiveikasta toimintaa ryhmässä

Toivo. Tuloksekkaan terapiatyön perustekijä on toivo (Blundo, Bolton & Hall 2014). Psykologi C. Rick Snyder (2000) on määritellyt, että toivo on summa koetuista kyvyistä tuottaa reittejä haluttuihin tavoitteisiin, samoin kuin koettu motivaatio käyttää näitä reittejä. Snyderin toivoteoriassa siis yhdistetään 1) päämäärät ja tavoitteet (goals), 2) reitit (pathways) ja 3) toimijuus (agency). Toivo näkyy kaikissa kolmessa osa-alueessa: toivotun tuloksen määrittelyssä, halukkuutena käyttää mahdollisia reittejä ja motivaationa toimia. Vaihtoehtoisia reittejä on monia, sillä reitillä saattaa olla esteitä. Toivo ei tarkoita, että tavoitteet aina saavutettaisiin.

Kanadalainen psykoterapeutti Alesya Courtnage on tutkinut toivoa ratkaisukeskeisessä terapiassa. Courtnage (2020) pitää Snyderin toivoteoriaa käyttökelpoisena. Vaikka toivoa pidetään merkittävänä osana psykoterapiaa, on vain vähän tutkimusta toivon näkymisestä varsinaisessa vastaanottotyössä. Toimivassa, ratkaisukeskeisessä tapaamisessa voidaan tunnistaa kaikki kolme Snyderin toivoteorian osa-aluetta ja tulokset ovat mitattavissa. (Courtnage 2020.)

Ratkaisukeskeisen lähestymistavan alkuvaiheen vaikuttajat Steve De Shazer ja Yvonne Dolan (2007) toteavat, että ratkaisukeskeisyys on positiivista, kunnioittavaa ja toiveikasta. Ratkaisukeskeisyyteen kuuluu perusolettamus, että ihmisillä on suuri muutosjoustavuus ja että sitä voidaan hyödyntää muutoksessa. Toivon merkitys näkyy myös ratkaisukeskeisen terapian klassikkokirjojen nimissä, esim. Insoo Kim Bergin ja Yvonne Dolanin Tales of Solutions: A Collection of Hope-Inspiring Stories (2001) ja Heather Fisken Hope in Action – Solution-focused conversations about suicide (suom. Elämästä on kysymys – Itsemurhakriisin ratkaisukeskeinen hoito 2008/2015).

Ympäristöahdistustutkimus on viime vuosina löytänyt toivo -näkökulman. Ekoteologi Panu Pihkalan useissa artikkeleissa näkyy toivoa: Kuinka käsitellä maailman ongelmia? Traagisuus ja toivo ympäristökasvatuksessa (2017) ja Eco-anxiety, Tragedy, and Hope (2018). Nuorten ympäristöahdistuksen asiantuntija Maria Ojala erottelee perusteettoman toiveajattelun ja rakentavan eli konstruktiivisen toivon. Ojalan tutkimusten (2012) mukaan vain rakentava toivo korreloi innokkaan ympäristötoiminnan kanssa. Toivon tulee olla realistista. Hanna Nikkanen (2017, 10) muistuttaa, ettei esimerkiksi toimittajien ”tarvitse kuorruttaa ilmastonmuutosjuttujaan teennäisellä toivolla. On syytä pelätä, että edessämme on arvaamattomia ketjureaktioita, romahduksia ja konflikteja. Toimittajan ei tule kaihtaa sen sanomista. Toisaalta toivoon on toisinaan syytä, ja silloin siitäkin tulee kertoa.”

Toiminta. Ahdistus voi olla myönteinen voima, joka saa ihmisen toimimaan paremman tulevaisuuden puolesta (Sharry 2019a). Ahdistustutkija Kurth (2016) jakaa ahdistuksen kolmeen muotoon, joista kolmas, käytännöllinen ahdistus (practical anxiety), ajaa käytännön toimintaan. Käytännöllinen ahdistus on siis hyödyllistä. Käytännöllinen ahdistus ohjaa huomaamaan ongelmia, etsimään informaatiota, tekemään parempia valintoja sekä muuttamaan käyttäytymistä ja tapoja. Samalla on kuitenkin muistettava, ettei toiminta poista ahdistusta (Pihkala 2020).

Furman & Ahola (2016) tietävät, että masennuksesta toipumisen edistämiseksi ei kannata jäädä odottelemaan sisäsyntyistä halua tehdä niitä asioita, jotka ovat aiemmin tuottaneet mielihyvää ja ladanneet akkuja. Sen sijaan kannattaa vain ryhtyä tekemään näitä asioita, matalasta mielialasta huolimatta. Furman & Ahola (2016, 71) toteavat: ” Mieliala vaikuttaa siihen, mitä ihmisen tekee mieli tehdä, mutta vaikutus kulkee molempiin suuntiin: tekemällä asioita, jotka lataavat akkujasi (siitä huolimatta, että mielialasi on matala), voit vaikuttaa myönteisesti omaan mielialaasi”.

Jo 2008 julkaistussa australialaisessa tutkimuksessa todettiin, että verrattaessa ilmastonmuutoksen ja ydinsodan uhan mielenterveydellisiä vaikutuksia, huomataan näissä uhissa monesta yhteneväisyydestä (mm. todellinen uhka koko maapallolle) huolimatta myös eroja. Huomattavin ero on, että ilmastonmuutokseen voi jokainen yksilönä ja yhdessä muiden kanssa (omalta pieneltä osalta) vaikuttaa. Kun ihminen voi toimia, hän voi nousta epätoivosta ja toivottomuudesta voimaantumiseen.  (Fritze, Blashki, Burke & Wiseman 2008.)

Ympäristöaktivismiin sisältyy näkemys, että jokainen voi omilla ratkaisuillaan, esim. kulutuskäyttäytymisellään, olla merkityksellinen. Tämä voi herättää loputtomia vaatimuksia itselle. Ympäristöaktiivisuuteen kuuluu tekojen vertailuja. On olemassa elintapamuokkauksen listoja, joissa käydään läpi ruokavalio, liikkuminen ym. Nämä listat ja niiden vertailu ajaa yhä ”askeettisempaan ympäristökilvoitteluun” ja armottomampaan perfektionismiin (Pihkala 2017).

Ryhmä. Ratkaisukeskeinen psykoterapeutti Yvonne Dolan (2009, 158) kuvaa ryhmän merkitystä kauniisti: ” Omien huolien kertominen tukea antavalle kuuntelijalle tekee tyhjäksi erillisyyden, joka usein pahentaa kipua. Et enää tunne olevasi yksin koettaessasi selviytyä ongelmasi kanssa.” Yhteistyö ja ryhmä on aina ollut merkittävä tekijä ratkaisukeskeisessä viitekehyksessä. Pohjautuuhan ratkaisukeskeinen terapia perheterapiaan ja systeemiseen näkemykseen.

John Sharry (2004) luettelee ryhmätyöskentelyn eduiksi Yalomiin (1995) pohjautuen ryhmän tuen (ei tunne olevansa yksin, on hyväksytty), ryhmässä oppimisen (ryhmän jäsenet oppivat toisiltaan, tiedonjakaminen, jäljittelyoppiminen), ryhmän optimismin (muiden ryhmänjäsenten läsnäolo lisää toivoa), mahdollisuuden auttaa muita ryhmänjäseniä (he, jotka auttavat muita, hyötyvät ryhmästä eniten) ja ryhmän voima/ vaikutusmahdollisuudet (yhdessä saa enemmän aikaan kuin yksin). Ryhmäterapia on myös, Sharryn (2004) mukaan, vähintään yhtä vaikuttavaa kuin yksilöterapia.

Ympäristöahdistustukea Reteaming-prosessilla

Ratkaisukeskeisen ympäristöahdistuksen hoitoon keskittyvän hoito-ohjelman perustaksi sopii hyvin Aholan ja Furmanin luoma Reteaming-prosessi. Reteaming-nimitys viittaa työryhmien, tiimien toiminnan kehittämiseen. Reteaming-prosessi sopii kuitenkin hyvin myös yksilöiden ja yhteisöjen ratkaisukeskeiseen kehittämiseen ja muutosvalmennukseen. Menetelmä selkiyttää toivotun muutoksen suunnan ja tarjoaa välineet muutoksen toteuttamiseksi. Reteaming-menetelmän vahvuuksia ovat, että a) Reteaming luo toiveikkuutta, b) Reteaming kasvattaa motivaatiota, c) Reteaming vahvistaa ja lisää luovuutta sekä d) Reteaming lisää keskinäistä arvostusta. (Ahola & Furman 2018.)

Yliopistoissa järjestettyjen ilmastoahdistusryhmien kokemusten pohjalta on luotu ilmastoahdistusryhmille kaksi perussääntöä: ”ryhmissä ei keskustella 1) siitä onko ilmastonmuutos uhka vai ei, vaan hyväksytään tieteellinen peruskäsitys sen uhkaavuudesta, eikä 2) osallistujien käytännön osallistumistavoista ympäristötoimintaan, jotta ei ajauduta vertailuun siitä, kuka tekee enemmän ja kuka vähemmän ympäristön hyväksi”. (Pihkala 2019b, 4.) Muita ilmastoahdistusryhmien mahdollisia haasteita ovat riman nostaminen liian korkealle (riittämättömyyden ja alemmuuden tunteet, stressi tai uupumisen vaarat eli climate burnout) ja tuomiopäivän tunnelmissa vellominen (Pihkala 2020).

Reteaming-prosessissa on 12 loogisesti etenevää vaihetta:

1)Toivotun tulevaisuuden kuvaaminen. Reteaming-prosessi alkaa haaveiden ja unelmien kuvaamisella. Toivotun tulevaisuuden kuvaus luo pohjan koko Reteaming-prosessille. Mielikuvat tulevaisuudesta ovat merkittävä hyvinvoinnin tekijä. Haaveet, unelmat ja toiveet tekevät tavoitteesta merkityksellisen. Valoisa tulevaisuus tuo nykyhetkeenkin iloa. Tulevaisuudenhaaveet kertovat myös arvoista ja ihanteista. Arvojen mukaiset tavoitteet taas ovat motivoivia.  (Ahola & Furman 2018; Furman & Ahola 2012)

Ympäristömasentuneelle hyvän tulevaisuuden tai vain tulevaisuuden kuvitteleminen on lähes mahdotonta. Tällöin voi tehtävänantoa muuttaa siten, että kyseessä onkin esim. hyvä tilanne tulevaisuudessa. Tulevaisuusvisioinnin sijaan voi myös ”antaa luvan” pysähtymiselle. Pihkala (2019c) muistuttaa mielen vuodenajoista: Ihmisen tulee hyväksyä, että samoin kuin vuodenajat ja vuorokauden ajat vaihtelevat, kuuluu ihmiseloonkin pimeitä ja ikäviä aikoja. Ilman talvea ei tule kevättä eli vaikeillakin vaiheilla on tehtävänsä. Toivotun tulevaisuuden kuvaaminen voi olla siis työlästä ja viedä aikaa. ”En osaa sanoa” tai ongelmapuhekin vievät eteenpäin ratkaisukeskeisesti ohjattuna. (Ahola & Furman 2018.)

2) Tavoitteen asettaminen. Prosessin toisessa vaiheessa toivotusta tulevaisuuden kuvauksesta valitaan tavoite. Tavoite ei ole unelma, vaan tarkennettu kuvaus ”taidosta”, joka vie kohti toivottua tulevaisuutta. Tavoitteen asettamisessa ei siis ole kysymys ongelman poistumisesta vaan uusien toimintatapojen ja taitojen oppimisesta tai aktivoimisesta. Tavoite saavutetaan pienin, realistisin askelin (Ahola & Furman 2018; De Jong & Berg 2017; Furman & Ahola 2016).

Tavoite nousee jostain ympäristöahdistusryhmäläiselle tärkeästä. Tavoite pohjautuu arvoihin ja ihanteisiin. Hyvä muotoiltu tavoite noudattaa SMART-mallia eli se on konkreettinen (Specific), mitattavissa oleva (Measurable), saavutettavissa oleva (Achievable), realistinen (Realistic) ja ajallisesti määritelty (Time bound).   (Ahola & Furman 2018; De Jong & Berg 2017; Fiske 2015.) Hyvin toimivassa ratkaisukeskeisessä ryhmässä ryhmädynamiikka valjastetaan yhteen jokaisen ryhmän jäsenen tavoitteisiin (Sharry 2019b).

Ilmastoahdistusryhmän vetäjän tulee olla hyvin tarkka ohjatessaan ryhmän jäsenten tavoitteen muodostusta. Ilmastoahdistusta ei voi poistaa, mutta se voi olla voimavara. Luonnonsuojeluasioissa tavoite on helposti liian jyrkkä ja ehdoton. Tavoitteen tulee olla realistinen. Realistinen ympäristöahdistukseen liittyvä tavoite auttaa 1) sopeutumaan muuttuviin olosuhteisiin (toimintakyvyn ylläpito), 2) saavuttamaan suhteellisuudentajun ja 3) kestämään ambivalenssin (itselleen anteeksianto) (Pihkala 2019a; Pihkala 2017).  Ratkaisukeskeisiä, ympäristöahdistunutta kunnioittavia keinoja löytää realistinen tavoite ovat kysymykset: Miten elämä olisi erilaista, jos tavoite toteutuisi? Mikä on tavoitteen todennäköisyys toteutua (asteikkokysymys 0–10)? Mikä on parasta, mitä voit toivoa? Mistä tiedät, että selviydyt/olet selviytynyt tilanteesta parhaalla mahdollisella tavalla? (Ratner, George & Iveson 2012.) Ilmastoahdistuneelle sopivia tavoitteita ovat esim. antaa aikaa omiin ympäristöpohdintaprosesseihin, uskaltaa pysähtyä kuuntelemaan itseään, oppia elämään kaikkien tunteiden kanssa, hyväksyä itsen ja maailman keskeneräisyys tai antaa itselleen lupa tuntea myös iloa ympäristöön liittyvissä asioissa. Ympäristöahdistunut on armoton itseään kohtaan ja tuomitsee itse itseään, mikä taas lisää pahaa oloa. Oleellista on lempeys ja ajatus riittävän hyvästä. Ympäristösyyttelyyn taipuvaiset voivat asettaa tavoitteekseen anteeksiannon. On hyvä ymmärtää, että jokainen toimii niin viisaasti kuin sen hetkisen tietämyksen perusteella on mahdollista (Furman 2017). Tavoite voi myös muuttua: joskus on voimia tiukempiin ympäristötoimitavoitteisiin, joskus on aika lempeydelle itseä kohtaan. Mikäli mahdollisia tavoitteita on monia, valitaan se, josta on eniten hyötyä. Usein mahdolliset tavoitteet ovat sidoksissa toisiinsa siten, että yhden tavoitteen saavuttamisesta on myös myönteisiä vaikutuksia muihin tavoitteisiin.  (Ahola & Furman 2018.)

3) Kannustajien kutsuminen. Tavoitteen saavuttamiseksi tarvitsemme muiden tukea, kannustusta ja apua: onnistuminen on joukkuelaji. Prosessin kolmannessa vaiheessa nimetään tukijoukko. Tukijoukosta on monenlaista hyötyä: 1) tukijoukon jäseneksi nimetty haluaa useimmiten auttaa, harvemmin hankaloittaa, 2) tukijoukko vahvistaa uskoa ja luottamusta tavoitteen saavuttamisesta, 3) tukijoukko saattaa hyötyä tavoitteen saavuttamisesta, 4) tukijoukko on osa muutoksesta vakuuttunutta ympäristöä ja 5) tukijoukoista voi saada konkreettisia ideoita ja sparraustovereita. (Ahola & Furman 2018). Kannustaja voi olla myös kuviteltu viisas ihminen (eli oma sisäinen viisaus) tai julkisuuden henkilö, jota ei ole tarkoituskaan tavata henkilökohtaisesti (Furman 2017; Furman 2016; Furman & Ahola 2016)

Kannustajia tulee muistaa kiittää. Furman & Ahola (2012, 102) toteavat: ” Ongelmien ratkeaminen on mitä suurimmassa määrin sosiaalinen tapahtuma, jossa erilaiset ihmiset voivat saada yhtä hyvin muutosta edistävän kuin sitä jarruttavan roolin. Kun tapahtuneesta muutoksesta jaetaan auliisti ansiota eri tahoille, ääneen lausumattomat syytökset poistuvat ja kaikki asianosaiset voivat olla myönteisen muutoksen tekijöitä.”

Kannustajia ja sosiaalista tukijoukkoa kerättäessä on muistettava, että laatu on määrää tärkeämpi. Tietenkin hyviä, vastavuoroisia kannustajia löytyy tästä omasta ratkaisukeskeisestä ilmastoahdistusryhmästä (Ahola & Furman 2018).

4) Hyötyjen kartoittaminen. Koska tavoitteen kiinnostavuus on suoraan verrannollinen siitä saatavaan hyötyyn, on hyvä tehdä tavoitteen hyötyanalyysi. Hyötyanalyysi on seikkaperäinen kuvaus kaikesta mahdollista hyvästä, jota tavoitteen saavuttamisesta seuraa. Tässä vaiheessa voi käydä ilmi, että tavoite onkin ontto: tavoite on jonkun muun asettama ja siitä onkin vain hyötyä muille, ei itselle. Joskus täytyy tässä vaiheessa todeta, ettei tämä tavoite olekaan se oleellisin ja on syytä valita toinen tavoite. (Ahola & Furman 2018.)

5) Jo tapahtuneen edistyksen huomioiminen. Tällä askeleella tunnistamme jo tapahtuneet tavoitteen suuntaiset asiat. Usein tavoitetta asetettaessa ei tiedosteta, että ollaan jo matkalla oikeaan suuntaan. On helpottavaa huomata, ettei muutosprosessia tarvitsekaan aloittaa aivan alusta, vaan tavoitteen hyväksi on tehty paljonkin, ainakin asiaa on jo ajateltu. (Ahola & Furman 2018; Furman & Ahola 2012.)

Tämä askel on tunnusomaista ratkaisukeskeisyyttä. Steve de Shazer ja Insoo Kim Berg (1997) kertoivat etsivänsä ratkaisukeskeisessä terapiakeskustelussa sitä, mikä toimii ja ehdottavat sen tekemistä jatkossakin. Menneisyys nähdään siis voimavarana. Menneisyyden murheiden ja pettymysten vatvomisen tai negatiivisen jossittelun sijaan menneisyydestä voi löytää hyväksi osoittautuneita ratkaisuja. (Furman 2017; Furman & Ahola 2016; Furman & Ahola 2012.)

6) Tulevan edistyksen vaiheet. Tämä askel jakaa tavoitteen osatavoitteisiin. Tässä vaiheessa myös asetetaan onnistumisen kriteerit. Osatavoitteita tarkastellaan kahdella tavalla: Ensinnäkin edistystä kuvitellaan eli luodaan eläviä mielikuvia pienistä edistysaskelista. Tehtävänä on siis kuvitella aavistuksen verran parempi tilanne. Mielikuvia tarkastellaan monelta suunnalta, mm. pohditaan mistä muut ihmiset huomaisivat pienen edistyksen. Toiseksi osatavoitteet suunnitellaan. Suunnittelu tarkoittaa konkreettisten askelien määrittelyä eli mistä aloitetaan, mitä sitten tehdään ja miten kannustajat voisivat auttaa. Usein elävä edistyksen kuvittelu auttaa suunnittelussa eli näyttää konkreettiset keinot. (Ahola & Furman 2018; Furman & Ahola 2016.)

Tulevan edistyksen vaiheet voi tehdä näkyviksi piirtämällä portaat (matalilla askelmilla!) tai kartta. Vaiheiden piirtäminen vaatii aikaa ja vaivannäköä. Jokaiselle askelmalle laaditaan kuvaus siitä, mikä on pieni merkki siitä, että ollaan menossa oikeaan suuntaan. Konkreettiset, yksityiskohtaiset kuvaukset edistysaskelista muodostavat elävän ja motivoivan kuvan edistyksestä. Viimeisellä portaalla odottaa palkinto, saavutettu tavoite. (Ahola & Furman 2018; Furman & Ahola 2016.)

7) Tavoitteen haasteellisuuden tunnustaminen. Reteaming-prosessi tekee mahdottomasta vaikean. Tässä vaiheessa pohditaan tavoitteen saavuttamisen mahdollisia haasteita. Tämä vaihe osoittaa prosessin realistisuuden. Epäonnistumisepäilyille on viisaampaa antaa oma askeleensa kuin torjua ne.   Samalla myös tehtävän haastavuuden tunnustaminen osoittaa kunnioitusta. On palkitsevampaa saavuttaa vaikeita tavoitteita kuin helppoja rutiinitehtäviä. Tällä askeleella nimetään mahdolliset haasteet. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole uppoutua epäonnistumisen mahdollisuuksiin tai suunnitella epäonnistumisista selviytymisen vaihtoehtoja. (Ahola & Furman 2018.)

8) Onnistumisen uskon vahvistaminen. Tällä askeleella pohditaan tavoitteen saavuttamisen onnistumisen mahdollisuutta lisääviä tekijöitä. Onnistumisen uskoa voivat lisätä aikaisemmat onnistumiset muilla elämänalueilla ja -vaiheissa. Kyseessä ovat ns. naapuritaidot. Voimavarojen tunnistaminen lisää voimavaroja, sillä voimavara on voimavara vasta, kun siitä ollaan tietoisia. Ratkaisukeskeinen työtapa hyödyntää luovasti henkilön voimavaroja, resursseja, taitoja ja tietoja. Yksilötason hyötyjen lisäksi voimavaroista keskustelu luo ryhmään arvostavan ja luottamuksellisen ilmapiirin. (Ahola & Furman 2018.)

9) Lupauksien antaminen. Julkisesti annettu lupaus pitää vain itselle annettua paremmin sosiaalisen paineen vuoksi. Lupaus on vahva sana ja se viestittää aidosta sitoutumisesta. Niinpä palataan askeleen 6 edistyksen vaiheisiin ja luvataan julkisesti ryhmässä mitä pientä tehdään tavoitteen saavuttamisen eteen. Askeleiden tulee olla pieniä. Näin ne tulee helpommin toteutettua ja edistys on helpompi havaita. Lupaus tehdään varsin myöhäisessä vaiheessa prosessia. Ajoitus on tärkeää, sillä liian aikaisessa vaiheessa prosessia lupauksen vaatiminen nujertaa ja sammuttaa motivaation. Työyhteisöön sopiva toinen vaihtoehto on salattu lupaus, jolloin lupauksesta ei kerrotakaan julkisesti, vaan muut vähitellen huomaavat positiivisen edistymisen. Tämä parantaa ilmapiiriä ja vahvistaa muutosta. (Ahola & Furman 2018.)

Ratkaisukeskeisyyteen kuuluu luovuus, leikkisyys ja huumori. Furmanin (2020) mukaan ei ole mitään niin kamalaa, ettei siitä löytäisi jotain naurun aihetta pelon ja ahdistuksen vähentämiseksi. Usein kamaliinkin kokemuksiin liittyy absurdia, älytöntä tai tragikoomista, josta puhuminen vaikuttaa vapauttavasti ja parantavasti (Furman & Ahola 2019). Myös Sharry (2004) monivuotisella ratkaisukeskeisten ryhmien vetämiskokemuksellaan toteaa, että ratkaisukeskeinen ryhmä voi olla hauska, nautittava ja energinen kokemus ryhmänjäsenille. Kevyt, leikkisä asenne antaa energiaa luovuuteen. Ryhmän tulisi olla paikka, jossa ongelmataakan voi hetkeksi unohtaa. Huumori on myös ase ongelmia vastaan. On vapauttavaa, kun ongelmia ei tarvitse aina ottaa niin vakavasti.

10) Edistyksen päiväkirja. Seuranta on osa mitä tahansa merkittävää prosessia. Seurannassa dokumentoidaan myönteiset muutokset. Ilman dokumentointia edistysaskeleet jäävät huomioimatta ja innostus hiipuu. Seuranta liittyy olennaisesti Reteaming-prosessin askeleen 6 portaikkoon. On palkitsevaa ruksata portaista aina yksi askel ja päästä yhä lähemmäs huippua eli tavoitetta. Edistyksen päiväkirja toimii seuraavan tapaamiskerran keskusteluille. Edistyspainotteisessa keskustelussa keskustellaan siitä, mitä kukin on tehnyt tavoitteen hyväksi, ja mitä on muiden huomannut tehneen (eli kannustus). Edistystä tutkitaan, analysoidaan ja selitetään. (Ahola & Furman 2018.)

Kiitollisuus edistää tavoitteen saavuttamista. Macy (2009, 94) toteaa, että kiitollisuus on vapauttavaa ja kumouksellista: ” Se auttaa meitä ymmärtämään, että olemme riittäviä, ja tämän ymmärtäminen vapauttaa meidät.” Kiitollisuus näkyy myös ryhmätapaamisissa. Ahola ja Furman (2018) ehdottavat, että ryhmän tapaaminen päätettäisiin aina kiitoksiin: tapaamisen lopuksi ryhmän jäsenet kiittävät toisiaan hyvistä kysymyksistä, ideoista ja kannustuksesta.

11) Varautuminen vastoinkäymisiin. Muutosprosesseihin kuuluu myös vastoinkäymiset ja takaiskut: eteneminen tapahtuu kaksi askelta eteenpäin ja yksi taaksepäin. Optimistinen perusasenne ja saavutetut edistysaskeleet kantavat pienten vastoinkäymisten yli. Aina ei kuitenkaan edistystä tapahdu. Syitä on syytä pysähtyä kartoittamaan: tavoite saattaa vaatia tarkennusta (onko tavoite enää edes tärkeä?), toimenpiteet saattavat olla toimimattomia, ehkä tarvitaan lisäresursseja tai takapakki voidaan määritellä uudelleen (takapakki osoittautuukin tärkeäksi ja hyödylliseksi osaksi muutosprosessia) tai nimetä uudelleen (unohtaminen). (Ahola & Furman 2018; Furman 2016.)

12) Onnistumisen juhlistaminen ja ansionjako. Ihastuttava osa Reteaming-prosessia on juhlistaminen. Juhlistaminen ei välttämättä tarkoita juhlia, vaan kyseessä voi olla omannäköinen pysähtyminen tavoitteen saavuttamisen tai merkittävän edistymisen vuoksi. Mikäli edelliset prosessin vaiheet on tehty huolella (selkeä tavoite ja hyvin määritellyt edistyksen vaiheet), on helppo määritellä juhlistamisen ajankohta. Projektin päätösvaiheeseen kuuluu onnistumisen analysoiminen, muutoksesta kertominen ja ansion jakaminen kannustajille. On oikein kokea ylpeyttä onnistumisesta. (Ahola & Furman 2018.) Koulumaailmassa ryhmiä vetäneet Harvey Ratner ja Denise Yusuf (2020) kertovat antavansa ryhmäläisille kunniakirjan prosessin lopuksi. Ryhmän jäsen osallistuu itse kunniakirjan kirjoittamiseen ennakoimalla kunniakirjan tekstin: mielenkiintoinen tekniikka, joka paljastaa ryhmäläisen käsityksestä itsestään. Britanniassakin ratkaisukeskeisen ryhmän viimeiseen tapaamiskertaan kuuluvat juhla ja kakku (Ratner & Yusuf 2020). Kunnialla loppuunsaatettu reteaming-prosessi on myöhemmin, kun kohdataan uusi haaste, menneisyyden voimaannuttava poikkeus ja voimavara.

Lopuksi

Tämän lopputyön kirjoittamisprosessi osoitti minulle, että ratkaisukeskeinen viitekehys ja Reteaming-menetelmä sopivat erinomaisesti ympäristöahdistuksen tukiryhmätoimintaan. Reteaming-menetelmä 12 askelineen sopii hyvin myös kansainvälisten ympäristötunnetukiryhmien perinteeseen. Ratkaisukeskeinen viitekehys taipuu siis erinomaisesti uusiinkin ilmiöihin. Vaikka ilmiö olisi vieras, ratkaisukeskeisyyden perustekijät, jossa asiakas on oman elämänsä asiantuntija ja terapeutilla ei-tietämisen asenne, vie toivottuun tulevaisuuteen. Ratkaisukeskeiseen prosessiin voi luottaa. Tukiohjelma sopii kaikenikäisille ympäristökasvatuksellisena, terapeuttisena tai työnohjauksellisena tukitoimena.

Lähteet

Ahola, T. & Furman, B. 2018. Reteaming-valmennus, Yksilöiden ja yhteisöjen ratkaisukeskeinen kehittämismenetelmä. Helsinki: Lyhytterapiainstituutti.

Blundo, R.G., Bolton, K.W. & Hall, J.C. 2014. Hope: Research and Theory in Relation to Solution-Focused Practice and Training. International Journal of Solution-Focused Practices. 2 (2), 52–62.

Courtnage, A. 2020. Hoping for Change: The Role of Hope in Single-Session Therapy. Journal of Systemic Therapies 39 (1), 49-63.

De Jong, P. & Berg, I. K. 2017. Ratkaisukeskeisen terapian oppikirja. Helsinki: Lyhytterapiainstituutti.

De Shazer, S. & Berg, I. K. 1997.” What works?” Remarks on research aspects of Solution-Focused Brief Therapy. Journal of Family Therapy 19, 121-124.

De Shazer, S. & Dolan, Y. 2007. More than Miracles: The State of the Art of Solution-Focused Brief Therapy. USA: The Haworth Press.

Dolan, Y. 2009. Pieni askel. Tie hyvään elämään traumaattisen kokemuksen jälkeen. Helsinki: Lyhytterapiainstituutti.

Fiske, H. 2015. Elämästä on kysymys. Itsemurhakriisin ratkaisukeskeinen hoito. Helsinki: Lyhytterapiainstituutti.

Fritze, J., Blashki, G., Burke, S. & Wiseman, J. 2008. Hope, despair and transformation: Climate change and the promotion of mental health and wellbeing. International Journal of Mental Health Systems.

Furman, B. 2016. Muksuopin lumous. Luova tapa auttaa lapsia voittamaan psyykkiset ongelmat. Helsinki: Lyhytterapiainstituutti.

Furman, B. 2017. Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Helsinki: Lyhytterapiainsti-tuutti.

Furman, B. 2020a. A brief synopsis of Survival Psychology. RSOG Insight MCO.

Furman, B. & Ahola, T. 2012. Ongelmista ratkaisuihin. Lyhytterapian perusteet. Helsinki: Tammi.

 

Furman, B. & Ahola, T. 2016. Palauta elämänilosi. Toipumisen työkirja. Helsinki: Lyhytterapiainstituutti.

Furman, B. & Ahola, T. 2019. Traumaterapiasta selviytymisvalmennukseen. Miten auttaa asiakkaita toipumaan järkytyksistä ratkaisukeskeisen terapian keinoin. Kurssimateriaali. Helsinki: Lyhytterapiainstituutti.

Kurth, C. 2016. Anxiety, normative uncertainty, and social regulation. Biol Philos 31 (1), 1–21.

Macy, J. 2009. Maailma rakastajana ja minuutena. Keinoja maailmanlaajuisen ympäristökatastrofin torjumiseksi. Helsinki: Basam Books Oy.

Nikkanen, H. 2017. Uutisista suurin. Teoksessa H. Nikkanen (toim.) Hyvän sään aikana. Mitä Suomi tekee, kun ilmasto muuttaa kaiken. Helsinki: Into, 7–10.

Ojala, M. 2012a. Hope and climate change: the importance of hope for environmental engagement among young people. Environmental Education Research 18 (5), 625–642.

Pihkala, P. 2017. Päin helvettiä?  Ympäristöahdistus ja toivo. Helsinki: Kirjapaja.

Pihkala, P. 2019a. Ilmastoahdistus ja sen kanssa eläminen. Helsinki: Suomen mielenterveysseura.

Pihkala, P. 2019b. Keskusteluryhmiä ympäristöahdistuksesta. Raportti. Mieli ry.

Pihkala, P.  2019c. Mieli maassa? Ympäristötunteet. Helsinki: Kirjapaja.

Pihkala, P. 2020b. Ympäristöahdistus: Tieteidenvälisiä näkökulmia. Luentosarja. 14.1.–7.4.2020. Helsingin yliopisto.

Ratner, H., George, E. & Iveson, C. 2012. Solution Focused Brief Therapy. 100 Key Points & Techniques. UK: Routledge.

Ratner, H. & Yusuf, D. 2020. Lasten ja nuorten ratkaisukeskeinen ohjaus ja neuvonta. Helsinki: Lyhytterapiainstituutti.

Sharry, J. 2004. Solution-Focused Groupwork. UK: SAGE

Sharry, J. 2019a. Changing World, Changing Minds. A five-part series about our emotional response to the climate emergency. The Irish Times 20.10.2019 – 17.11.2019.

Sharry, J. 2019b.  Ratkaisukeskeinen ryhmäterapia. Luento 14. – 15.3.2019. Helsinki: Lyhytterapiainstituutti.

Snyder, C. R. 2000. Handbook of Hope: Theory, Measures, and Applications. USA: Academic Press.