Nuorisolääkäri Johannan ajatuksia ilmastotunteista

Olen yrittänyt miettiä omaa rooliani tässä katastrofien maailmassa. Mitkä ovat ne pilarit, joiden varaan olemassaoloani rakennan, pohtii lääkäri Johanna Förster. Mitä tehdä, kun ilmastonmuutos, luontokato ja pelko kaiken elollisen puolesta puristaa mieltä ja kehoa?

Johanna Förster
nuorisolääkäri, Ilmastolääkärit -verkosto

Minua pyydettiin kirjoittamaan omista oivalluksistani tunteiden roolista ympäristökriisin kysymysten kohtaamisessa.

On vaikea aloittaa. Sanojen ja lauseiden rytmi on kateissa, kuvat eivät tule. Syön porkkanaa. Se on vanha ja kitkerä, nahkeakin. Yhdenlainen paha herkku. Syön pahoja herkkuja silloin, kun kirjoittaminen on hankalaa. Olen yrittänyt kasvattaa porkkanoita mökillä, mutta eivät ne kasvaneet. Tämä on kaupasta hankittu. Mitä me sitten teemme, jos kaupasta ei enää saa porkkanoita?

Kaivosyhtiö Pallagen teki viime keväänä Päijänteen kansallispuiston kupeessa sijaitsevan kesäsaaremme ja sen lähiympäristön alueen kattavan malminetsintävarauksen. Silloin tajusin kerta kaikkiaan polttavalla tavalla, miten oman olemassaoloni ja luontosuhteeni juuret ovat kietoutuneet vanhan maalaistalon pihapiiriin, ympäristöön, pikkuruiseen rantamökkiin ja koko saareen. Siellä minä olen oppinut tuntemaan ketoneilikat ja nurmitädykkeet, ketunlieot ja katajaiset karut kallionreunat. Minä kuljen siellä koiran kanssa talvisilla pelloilla ja kesäisillä metsäpoluilla ja soilla, korpimetsiköissä ja kallioilla ja ihmettelen lehväsammalia ja metsäkortteiden salaperäistä hämyä.

Välillä tuntuu, että kaikki se on enemmän minua kuin monet ihmissuhteet ja arkinen kaupunkielämä ollenkaan. Istuin viime kesänä siellä pienoisen rantamökkimme kuistilla ja katselin järvelle, ja tuuli kuohui puissa ympärilläni. Silloin ajattelin, että en minä oikeasti tarvitse mitään muuta. Että tämä riittää minulle. Ei se tietysti ihan niin ole, kyllä minä myös läheisiä ihmisiäni tarvitsen, mutta osatotuus tuossa kokemuksessa kuitenkin on.

Kuuntelin Juha Kauppisen kirjat Monimuotoisuus ja Heräämisiä. Olin aiemmin kuullut hänen haastattelunsa Olli Seurin Avoin kysymys -podcastsarjassa, ja se oli minusta sarjan kiinnostavin jakso. Silloin olin päättänyt hankkia käsiini ja lukea Talvivaaran vangit -kirjan, mutta asia oli sitten päässyt unohtumaan. Nyt tartuin hänen kirjoihinsa. Ne herättivät paljon tunteita ja ajatuksia. Olin kuvitellut olevani kohtuullisen hyvin perillä monista asioista liittyen luontokadon valtavaan ongelmaan sekä Suomessa että maailmanlaajuisesti. Monimuotoisuuden perusasiat ja ekologiset tekijät olivat kyllä tuttuja, mutta minua ravisteli se, että olen kuitenkin hahmottanut vain murto-osan katastrofin laajuudesta. Ja Heräämisiä-kirja oli paitsi henkilökohtaisessa tunnustuksellisuudessaan koskettava, myös yhteiskuntapoliittisesti tosi kiinnostava ja ahdistavakin kuunneltava. Suomen luonnonsuojelun historiassa on paljon sellaista, mitä en ollut tiennyt. Välillä mielen valtaa epätoivo siitä, miten päätöksiä tehdään ja miten peruuttamatonta tuhoa surutta aiheutetaan, ja toisaalta ihailu ja kunnioitus niitä ihmisiä kohtaan, jotka laittavat elämänsä likoon luonnonsuojelun puolesta.

Siltä kannalta oli kiinnostava myös toinen kirja, jonka luin. Kyseessä on Panu Pihkalan Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo. Pihkala on ympäristötutkija ja kirjailija, joka työskentelee ympäristötunteiden kanssa. Kirja kertoo ilmastoahdistuksesta, sen vaikutuksista ihmisiin ja keinoista käsitellä sitä ja tulla sen kanssa toimeen. Kirjassa on monta hyvää ja tärkeää ajatusta. Ehkä suurimman oivalluksen minulle antoi termi ”äänioikeudeton suru”, joka kuvaa sitä, miltä tuntuu, kun yhteisössä, jossa elää, ei ole yleisesti hyväksyttyä puhua ilmastonmuutoksesta ja luontokadosta ja niihin liittyvästä surusta ja ahdistuksesta. Hän kirjoittaa siitä hiljaisuudesta ja ulos sulkemisesta, joka tapahtuu, kun ottaa jossain ihmisryhmässä nämä aiheet puheeksi. Tämän olen itse kokenut työpaikallani. Hän kirjoittaa myös siitä, miten ”huonojen uutisten tuoja usein ammutaan” eli kuinka ne, jotka uskaltavat ottaa esiin epämiellyttäviä ja vaikeita asioita, torjutaan ja suljetaan helposti ryhmän/yhteisön ulkopuolelle, koska niin on turvallisempaa ja helpompaa.

Nämä ajatukset liitettynä siihen, miten Juha Kauppinen kertoi omasta vaikeudestaan tunnustautua luonnonsuojelijaksi, ovat auttaneet minua ymmärtämään itseäni paremmin. Olen nyt tarkastellut erilaisia pelkojani, jotka estävät minua tuomasta esiin omia arvojani ja itselleni tärkeitä asioita ja valintoja sellaisissa tilanteissa, joissa läsnäoleva ihmisryhmä ajattelee toisin. Ja olen samalla tajunnut, kuinka kuormittavaa tällainen ”hiljaisena pysyminen” toisaalta oikeasti on. Siitäkin huolimatta, että tavallaan sen tekee sekä itseään, että muita ihmisiä ristiriidoilta säästääkseen.

Olen myös tähän asti ajatellut, että ilmastoahdistuksesta ääneen puhuminen on tarpeetonta/hyödytöntä ja ohjaa keskustelua väärään fokukseen, koska ahdistukselle on todelliset, konkreettiset syynsä, ja nämä syyt (eikä ahdistus) ovat niitä, joille pitää tehdä jotain. Minua on ärsyttänyt puhe siitä, kuinka lasten ja nuorten ilmastoahdistusta pitäisi helpottaa tai torjua, koska usein se tuntuu minusta ohittavan ratkaisemattomat ongelmat, joista ahdistus kumpuaa.

Ilmastonmuutos, luontokato ja pelko kaiken elollisen puolesta puristaa mieltä ja kehoa. Jatkuvasti. Olen mukana lääkärien ilmastorintamassa, mutta kaikki vaikuttaminen on hidasta ja riittämätöntä. IPCC:n viimeinen osaraportti on synkkää luettavaa. Meiltä loppuu aika.

Ihmisten jaksamiselle ja selviytymiselle on kuitenkin merkitystä sillä, että huoli ja ahdistus uskalletaan sanoa ääneen, validoidaan yhteiskunnan puolelta, ja että sitten tehdään aktiivisia poliittisia ja hallinnollisia päätöksiä ja toimitaan. On tarve nopeasti muuttaa käytäntöjä ja toimintamalleja kaikilla yhteiskunnan tasoilla niin, että myös lapsenlapsillamme ja heidän lapsillaan voi olla monimuotoinen, terve, turvallinen ja elinkelpoinen kotimaailma, jossa elää. Asian kiireellisyydestä ei ole enää minkäänlaista tieteellistä epäselvyyttä, mutta näitä välttämättömiä rakenteellisia muutoksia ei kyetä tekemään, jos ongelmia ja niihin liittyvää huolta ja ahdistusta ei tunnusteta ja sanota ääneen.

Nyt kaiken ilmastohuolen päälle räsähti vielä Ukrainan sota, todellisuudeksi muuttunut painajainen.

Ensimmäisinä päivinä minusta tuntui toistuvasti, että kohta varmasti herään ja voin kertoa perheelleni aamupalalla: Arvatkaa, miten hirveää unta näin, Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan, siellä oli täysi sota, vieläkin sydän hakkaa. Mutta en minä herännyt. Nytkin hiukan odotan, jos se tapahtuisi. Herääminen siis. Mutta ei. Olen läsnä maailmassa, joka muuttuu päivä päivältä kaoottisemmaksi.

En tiedä, onko maailma oikeasti viime vuosina tullut epävakaammaksi, kriisit suuremmiksi, uhat hallitsemattomammiksi, vai tuntuuko minusta vain siltä, koska epävakaus koskettaa nyt myös Eurooppaa. Aiempia ongelmia ei ehditä ratkoa, kun uusia vyöryy kohti ja päälle. Tuntuu kuin olisimme kiihtyvässä limbossa matkalla tuhoon.

Nuorten mielenterveysongelmat ovat räjähtäneet koronaeristyksen ja etäopetuksen ja sosiaalisen elämän puutteen vuoksi. Ja nyt sodan saappaat marssivat Euroopassa. Minun pieni mieleni huutaa, miten meidän kaikkien oikein käy. Miten meidän lapsiemme käy.

Meidän elämämme on maailmankaikkeuden mitassa yksi kärpäsen aivastus, mutta maailmaa on vaikea katsoa kaukaa. Jollain tasolla pystyn näkemään etäältä tämän ihmeellisen sinisen pallon, jonka pinnan peittää ohut, hauras, runsas ja ihmeellinen elokehä. Tieteessä sitä voidaan kutsua myös biosfääriksi tai ekosfääriksi, mutta elokehä on kauniimpi sana. Me olemme siitä vain pieni osa. Kuitenkin tuntuu välillä siltä, että ihmiskunta on kuin syöpä, joka vähitellen peittää sairailla rakenteillaan ja omilla soluillaan kaiken muun, kunnes koko elävä olento sortuu ja kuolee. En halua, että ydinsota on se sytostaattihoito, joka annetaan elokehän pelastamiseksi ihmisiltä.

Olen yrittänyt miettiä omaa rooliani tässä katastrofien maailmassa. Mitkä ovat ne pilarit, joiden varaan olemassaoloani rakennan. Olen lääkäri ja äiti ja ihminen/eläin ja siksi kaiken, mitä teen, pitää liittyä elämän suojeluun. Kaiken, mitä me kaikki teemme, pitäisi liittyä elämän suojeluun, eikö pitäisikin? Jos elämän suojelu olisi kaikkien ihmisten elämän johtotähti, olisiko meillä silloin maailma ilman sotia ja lajikatoa, olisiko meillä maailma, johon kaikki mahtuisivat ja jossa kaikkien olisi parempi olla? Ehkä on naiivia ja lapsellista ajatella näin, mutta toisaalta, ehkä on tässä maailman ajassa myös tärkeää kuulla, mitä sanoo se sisäinen lapsi, joka tahtoo pelastaa kastemadot lätäköistä ja siirtää sisälle eksyneen kimalaisen varovasti takaisin ulos.

Se lapsi minussa astuu koiran kanssa ulos metsään, iltalenkille, jalan alla rasahtelevalle, sulavalle lumelle, joille lähestyvän kevään kostea tuuli ravistaa puista pientä talviroskaa. Tuuli kahisee kuusenoksilla ja lakaisee puita puhtaaksi uusien neulasten ja lehtien kasvaa. Poimin lumelta käteeni pienen kaarnanpalan, näen siinä laivan muodon ja työnnän sen taskuuni. Tuleva laiva taskussani kierrän metsän, kiipeän kaatuneen kuusenrungon yli ja saa pihkaa hanskoihini, nuuhkin tuulta ja viileänkosteaa ilmaa. Vielä ilma ei tuoksu, yöksi on pakastanut. Vielä meillä on metsä ja talvi ja pian myös kaarnalaiva, jolla purjehtia tulevaisuuteen yön meren halki. Tähän pieneen ihmeeseen täytyy uskoa juuri nyt.