Ympäristöahdistuksen prosessimalli

Panu Pihkala
dosentti, ympäristötunteiden tutkija, Helsingin yliopisto

Panu Pihkala on julkaissut tieteellisen artikkelin kehittämästään ympäristöahdistuksen prosessimallista Sustainability-lehdessä. Tässä artikkelissa hän esittelee mallia suomeksi.

“The Process of Eco-Anxiety and Ecological Grief: A Narrative Review and A New Proposal”,  Sustainability 2022, 14(24), 16628.

Millaisia vaiheita ympäristöahdistuksen prosessiin usein liittyy? Tuoreessa tutkimusartikkelissani analysoin aiempaa tutkimusta eri aloilta ja rakennan uuden ehdotuksen prosessimallista. Tavoitteena oli luoda malli, joka on riittävän yksinkertainen ja samalla riittävän moniulotteinen.

Lähtökohtia

Lähtökohtani on, että maailman ympäristötilanteen kohtaaminen herättää erilaista ahdistusta ja erilaista surua. Jos prosessia tarkastellaan laajasti, se on samaan aikaan sekä ympäristöahdistuksen että ympäristösurun prosessi, vaikka nämä molemmat ovat myös omia ilmiöitään.

Toinen keskeinen lähtökohta on se, että on olemassa sekä yksittäisempiä surun ja ahdistuksen lähteitä että kokonaisvaltaisempi prosessi. Erilaiset menetykset ja muutokset elinympäristössä herättävät erilaisia suruprosesseja, joiden yhteydessä esiintyy eri tunteita. Seuraava kaavio mainitsee eräitä esimerkkejä tällaisista yksittäisemmistä prosesseista.

Yksittäiset prosessit ovat yhteydessä kokonaisprosessiin ja näiden välillä on vuorovaikutusta. Paikallinen ympäristönmuutos voi jopa laukaista kokonaisprosessin. Toisaalta henkilön vaihe kokonaisprosessissa vaikuttaa paikallisten (ja alueellisten) muutosten käsittelyyn. Jos henkilö on kovasti järkyttyneessä tilassa, myös paikallisia ympäristönmuutoksia on vaikeampi käsitellä.

Mielialojen ja vaiheiden vaihtelu

Kolmas keskeinen lähtökohta mallilleni on havainto siitä, että prosessi ei ole suoraviivainen. Surun ja ahdistuksen rakentavassa kohtaamisessa voi olla edistystä, mutta silti mielialojen vaihtelu on luonnollista. Elizabeth Kübler-Rossin klassista suruteoriaa ”viidestä surun vaiheesta” (Five stages of grief) on kritisoitu juuri siitä, että se saattaa antaa kuvan suoraviivaisesta prosessista, joka etenee kaikilla ihmisillä samassa järjestyksessä. Muussa surututkimuksessa on haluttu ehkäistä tämä. Esimerkiksi kuuluisa surututkija William Worden puhuu suruprosessin tehtävistä, ei vaiheista.

Mallini rakentuu ajatukselle siitä, että vaiheiden ja mielialojen välillä on luontaista vaihtelua. Yksi merkittävä teoria, jota tässä hyödynnän, on surun kaksoisprosessiteoria (Stroebe & Schut, Dual Process Model) Elämässä tapahtuu aina monenlaista ja tarvitaan huomiota sekä arjelle että surun keskittyneelle kohtaamiselle.

Mallin peruspiirteet

Mallissa on sekä kronologisia että temaattisia piirteitä. Seuraava kaavio näyttää mallin pääosan.

Tietämättömyys rajoittuu nykyaikana lähinnä aivan pieniin lapsiin, mutta jo päiväkoti-ikäiset usein kuulevat kaikuja ympäristökriisin vakavuudesta. Aiemmin oli toisin, ja ihmiset saattoivat usein kasvaa aikuiseksi ilman että heidän yhteisönsä tuotti heille realistista tietoa ympäristökriisin vakavuudesta.

Puolitietoisuus-vaihe on monimutkainen yhdistelmä samanaikaista ounastelua ja etäisyyden pitämistä. Ihminen saattaa hyvin jo aavistaa, kuinka vaikeaa ympäristökriisin todellisuuden kohtaaminen voi olla sekä psyykkisesti että sosiaalisesti. Osa ihmisistä kulkee rohkeammin kohti täydempää tietämistä, osa välttelee sitä enemmän.

Herääminen (realisaatio) tarkoittaa hetkeä tai ajanjaksoa, jolloin ihminen ei enää voi paeta ympäristökriisin vakavuutta. Tästä voi seurata suuri järkytys. Osa ihmisistä ottaa tiedon vastaan ja osa yrittää yhä suojautua siltä, mutta tukahduttamisen yritykset tuottavat merkittävää kognitiivista dissonanssia eli ristiriitaisuutta. Erilaisia traumoja voi syntyä.

Mallin ydin: Yritys pärjätä ja muuttua

Monenlaiset ekologiset, sosiaaliset ja psyykkiset tekijät vaikuttavat siihen, millaisiksi ihmisten polut muodostuvat prosessissa. Esimerkiksi aiemmin koetut traumat ja olemassa olevat haavoittuvuudet muokkaavat polkuja. Kaikkinensa nämä ja heräämisen sekä järkytyksen erilaiset seuraukset vaikuttavat mallin ytimessä olevaan kolmiulotteiseen vaiheeseen, jota kutsun yritykseksi pärjätä ja muuttua (coping and changing).

Keskeinen idea on se, että tarvitaan kolmea ulottuvuutta: toimintaa, suremista ja etäisyyden pitoa. Jos pelkästään yksi tai kaksi näistä korostuu ihmisen toimintatavoissa, ajan myötä ilmenee haasteita psyykkiselle jaksamiselle ja ympäristövastuun toteuttamiselle. On normaalia, että ihmisen elämässä on vaihtelevia painotuksia näiden kolmen ulottuvuuden suhteen: joinakin ajanjaksoina korostuu enemmän yksi, toisina ajankohtina toinen. On myös monia käytännön toimintatapoja, joissa yhdistyy kaksi ulottuvuutta, joskus myös kolme. Esimerkiksi mielenosoituksessa voi joskus yhdistyä toiminta sekä surun kohtaaminen, jos tapahtumaan on sisällytetty myös sellaista.

Näitä kolmea ulottuvuutta ympyröi kehä, ikään kuin laakso, johon voi vajota: voimakas ahdistus ja/tai masennus. Osa ihmisistä päätyy tähän murheen laaksoon suoraan järkytyksen jälkeen. Toiset saattavat päätyä sinne esimerkiksi liiallisen toiminnan ja burnoutin kautta. Onkin olennaista huomata, että näihin kolmeen ulottuvuuteen voi liittyä sekä tietoisia valintoja että ajautumista. Joku voi esimerkiksi yrittää ”hoitaa” syyllisyyden tunteitaan pakottavan toimintatarpeen kautta.

Toiminta viittaa tässä kaikenlaisiin tekoihin, joiden kautta edistetään planetaarista kestävyyttä (sustainability). On tärkeää huomata, että tällaista toimintaa voi todellakin olla monenlaista: yhteisönrakennusta, ilmastoaktivismia, kaupunkien luontoalueiden ennallistamista ja niin edelleen.

Sureminen (ja muiden tunteiden kohtaaminen) tarkoittaa kohdistettua huomiota tunteisiin. Tässä voi jälleen olla hyvin monia muotoja. Erilaiset suremisen käytännöt, kuten muistopaikkoihin meneminen tai muistokynttilöiden sytyttäminen, ovat tärkeä osa tätä. Joku käsittelee tunteitaan kehollisen liikkeen kautta, toinen hyödyntää luovaa kirjoittamista tai maalaamista.

Etäisyyden pito viittaa sekä tietoiseen itsestä huolehtimiseen levon kautta että erilaisiin välttelyn muotoihin. Etäisyyden pito, englanniksi distancing, käsitetään usein pelkästään negatiiviseksi asiaksi ympäristöasioiden suhteen, mutta pitkässä juoksussa on tärkeää oivaltaa, että kukaan ei jaksa eikä pysty joka hetki olemaan tiiviissä yhteydessä ympäristökriisiin. Se, kuinka rakentavaa etäisyyden pito kulloinkin on, vaatii tilannekohtaista arviointia.

Eri ihmisten tarkat tarpeet ovat hivenen erilaisia, mutta jokainen tarvitsee jossain määrin kaikkia kolmea ulottuvuutta psyykkisen hyvinvoinnin kannalta. Ilman riittävää toimintaa ihminen kokee dissonanssia ja lisäksi sosiaalisia jännitteitä ainakin Suomen kaltaisessa ympäristössä.

Tasapainoiset ihmiset ovat edellytys myös ekosysteemien hyvinvoinnin edistämiselle. Prosessissa on siis koko ajan sekä ympäristöetiikkaan että psyykkiseen vointiin liittyviä piirteitä.

Päämäärä: kyky elää kestävästi ympäristökriisin kanssa

Erilaisen tutkimuskirjallisuuden ja empiiristen havaintojen valossa vaikuttaa siltä, että prosessin alkuvaiheessa esiintyy usein voimakkaampaa tempoilua eri ulottuvuuksien välillä. Jotkut reagoivat painottamalla hyvin vahvasti vain yhtä ulottuvuutta. Sosiaalisten viiteryhmien ja kulttuurillisten tekijöiden vaikutus on suurta. Se, miten itselle tärkeät ihmiset reagoivat, vaikuttaa paljon. Suremiseen ja tunteiden kohtaamiseen liittyy erityisen paljon kulttuurillisia ongelmia, koska teollisuusmaissa on oltu huonoja kaikenlaisten surujen kohtaamisessa. Etenkin ympäristösuru on yleensä ollut ohitettua, äänioikeudetonta surua.

Prosessin päämääränä on suurempi tasapaino ja tietoisuus, mitkä edistävät toimintakykyä. Suruteorioiden näkökulmasta katsottuna kyse on etenemisestä surun tehtävien suhteen: ihminen kasvaa muutosten hyväksymisessä, kohtaa niihin liittyviä tunteita ja sopeutuu uudenlaiseen ympäristöön.

Mallissa sanoitetaan tavoitteeksi Sopeutuminen ja muodonmuutos (Adjustment and transformation). Artikkelissa keskustelen monista eri termeistä ja viitekehyksistä, joita tähän liittyy (Table 3 ja luku 4.2.4.). Yksi niistä on post-traumaattinen kasvu, josta julkaisin erillisen tekstin tämän hankkeen sivuilla. Merkityksellisyyden kokeminen ja elämänmerkitysten uudelleentyöstäminen ovat keskeisessä osassa.

Etenemisen seurauksia mallissa kuvataan siten, että ”Yritys pärjätä ja muuttua” korvaantuu Ympäristökriisin kanssa eläminen –otsikolla. Samat kolme ulottuvuutta ovat yhä mukana, mutta henkilö pystyy tietoisemmin ohjaamaan toimintaansa niiden suhteen.

Alaotsikot ja pääotsikot ovat vaihtaneet paikkaa. Muotoilu ”Itsestä huolehtiminen (ja etäisyyden pito)” kuvaa tietoisuuden ja valinnanvapauden kasvua. ”Tunteiden kohtaaminen (ja sureminen)” heijastaa sitä, että vaikka suru jatkuu, muille tunteille on nyt enemmän tilaa. Mainitsen muutaman esimerkin. Iloa on helpompi kokea, kun tunnekuormia on saanut prosessoitua. Syyllisyydentunteiden kanssa on tärkeää työskennellä, ja tasapainoilu sopivan syyllisyyden määrän kanssa jatkuu myös suruprosessin edettyä.

Monenlaiset eettiset kysymykset vaativat huomiota, ja mallissa kuvattuun transformaatioon liittyy myös liiallisesta ihmiskeskeisyydestä luopumista. Ympäristökriisi haastaa ihmiskuntaa muuttumaan, ei pelkästään yrittämään palata kriisiä edeltävään toimintatapaan. Monet kirjat kuvaavat tätä eri näkökulmista. Esimerkiksi psykologi Bob Doppelt sanoittaa tätä transformatiiviseksi resilienssiksi ja ympäristökasvatuksen tutkija Blanche Verlie puhuu monipuolisesta transformaatiosta. Tavoitteena on siis elää kestävästi sekä eettisesti että psyykkisen jaksamisen kannalta.

Tulevaisuutta kohti

Ympäristökriisi on ylisukupolvinen, eikä malli yritäkään väittää, että prosessissa voisi tulla kokonaan valmiiksi. Uudet vastoinkäymiset voivat tuoda heilahtelua ja intensiivisemmän prosessoinnin tarvetta, ikään kuin paluuta järkytysten käsittelyyn. Ahdistuksen ja masennuksen mahdollisuudet ovat yhä olemassa, ja niitä kuvaava kehä ympäröi myös kolmea osin uudestaan sanoitettua ulottuvuutta. Sitä mukaa kun ympäristökriisin seuraukset voimistuvat, on mahdollista, että nimenomaan masentuneiden mielialojen potentiaali kasvaa. Ympäristöahdistuksen lisäksi on siis tarpeen puhua myös ympäristömasennuksesta, eli masentuneista mielialoista joihin ympäristökriisi on merkittävästi vaikuttanut.

Prosessiin voi sisältyä lukuisia voimauttauvia tunteita. Nämä vahvistuvat prosessissa etenemisen myötä, mutta jo heräämisen jälkeen voi ilmentyä esimerkiksi vahvaa innostusta, yhteenkuuluvuutta ja merkityksellisyyttä toiminnan vuoksi. Kaikkinensa suru on myös kiitollisuuteen liittyvä tunne, joka voi auttaa ihmisiä arvostamaan asioita. Ympäristöahdistus kumpuaa välittämisestä ja sen erästä pohjavirettä on kuvattu ympäristöempatiaksi, välittämiseksi. Prosessi on siis monien tunteiden prosessi.

Artikkelissa mainitsen monia jatkotutkimuksen aiheita. Malli kuvaa ennen kaikkea yksilöiden polkuja, vaikka korostankin, että yhteisöt ja sosiaaliset tekijät vaikuttavat olennaisesti. Ryhmien dynamiikat kaipaavat lisätutkimusta prosessin suhteen. Mallia on mahdollista myös soveltaa empiirisen aineiston tarkasteluun: missä määrin ihmisillä esiintyy erilaisia vaiheita ja ulottuvuuksia, joita mallissa on kuvattu? Tätä kautta voi piirtyä esiin käytännön kehittämiskohteita, jotka ovat eri ihmisillä hivenen erilaisia. Yksi tarvitsee lisää lepoa aktivisminsa oheen, toinen tarvitsee juuri toimintaa lisää, jotta voisi kokea itsensä kelvollisemmaksi. Toiveeni on, että esimerkiksi kasvattajat ja sote-alan toimijat löytäisivät mallista apua käytännön työhönsä.

Värikkäät kaaviot: Anne Palm

Lue englanniksi laajemmin täätä:

Pihkala, Panu. 2022. The Process of Eco-Anxiety and Ecological Grief: A Narrative Review and A New Proposal. Sustainability 2022, 14(24). https://www.mdpi.com/2071-1050/14/24/16628