Luovaa liikettä planeetan hyvinvoinnin eteen

Millaista on luova liike planeetan hyvinvoinnin eteen, tutkimusprofessori Sofia Laine? Tanssia, liikettä ja loitsuja vai marjojen ja sienien poimintaa metsässä? Tämä artikkeli on koskettava syväsukellus planetaarisiin teemoihin ekokriisin keskellä liikkeen ja heittäytymisen keinoin.

Dance Your PhD

Väittelin vuonna 2012 nuorten poliittisesta toiminnasta, vaihtoehtoisen globalisaation aktivisteista ja performatiivisesta politiikasta (Laine 2012). Tutkimukseni oli vienyt minut muun muassa Brasiliaan, Keniaan, Maliin ja Malmöhön Euroopan ja Maailman sosiaalifoorumeihin – kymmenien tuhansien yhteiskunnallisten liikkeiden ja kansalaisjärjestöjen, tutkijoiden ja poliitikkojen tapahtumiin, joissa pohdittiin kestävän hyvinvoinnin ratkaisuja yhdenvertaisesti kaikille elollisille, nyt ja tulevaisuudessa. Malmössä 2008 tapasin ihmisoikeusaktivisti Jyri Jaakkolan viimeisen kerran, reilun kaupan purjelaiva Estellen kannella. Vuonna 2010 Jaakkola murhataan Meksikossa, Oaxacassa, jossa hän oli mukana humanitaarisessa saattueessa matkalla triqui-alkuperäiskansan saarrettuun kylään. Samaan aikaan surmansa saa myös meksikolainen ihmisoikeuspuolustaja Bety Cariño. Ketään ei ole tuomittu teoista.

Jyrin murha kosketti minua suuresti. Sitä oli vaikeaa käsitellä sanojen muodossa väitöskirjassa. Niin päädyin Zodiak – Uuden tanssin keskuksen yleisötyökurssille ja yleisötyöteokseen ”Viimeinen tanssi ennen maailmanloppua”, jota ohjasi koreografi Janina Rajakangas ja hänen työryhmänsä. Pienoisteokseni oli kunnianosoitus Jyri Jaakkolan ihmisoikeusaktivismille, oikeudenmukaisuustaisteluille, ekologisemmalle maailmankaupalle. Ääninauhalla Jyri kertoo matkansa motiiveista. Näytin tanssin taltioinnin osana väitöstilaisuuteni lektiota – päivä oli myös Jyri Jaakkolan syntymäpäivä.

Rauhantanssi, Planetary Dance ja planetaarinen nuorisotutkimus

Väitöskirjaa tehdessäni päädyin täydennyskouluttamaan itseni tanssi-liiketerapeutiksi. Yhteiskuntatieteissä ei mielestäni opetettu riittävän perusteellisesti etnografista tutkimusta tekeville kehollisuudesta: kehojen kuuntelusta, kehojen liikkeestä, sosiaalisista koreografioista erilaisissa tiloissa ja ympäristöissä. Janosin lisäymmärrystä ihmisten sanattomasta viestinnästä, yhteisöllisestä liikkeestä – sillä myös kansainväliset poliittiset kokoukset ovat täynnä monenlaisia sosiaalisia koreografioita (Laine 2012). Tanssi-liiketerapiaopinnoissa vastaani tuli tanssija, koreografi ja tanssi-liiketerapian pioneeri Anna Halprin sekä hänen alkuperäiskansojen rituaaleista kehittämänsä Planetary Dance (suom. Rauhantanssi). Kyseessä on yhteisörituaali, jolla toivotaan lisää hyviä asioita maailmaan ja samalla puhdistetaan paikkaa, jossa tanssi tapahtuu, myönteisemmille laaduille saapua tilaan. Ensimmäinen Rauhantanssi toteutettiin Kalifornian kukkuloilla, joilla usea nainen oli menehtynyt parin vuoden sisällä sarjamurhaajan uhrina. Seremonia palautti kukkulat väkivallalta ja pelolta yhteisyydelle ja unelmille. Hyvin pian seremonian jälkeen murhaaja vangittiin ja kukkulat olivat jälleen turvallinen paikka kaikkien liikkua. (Worth & Poynor 2004.)

Rauhantanssista tuli tanssi-liiketerapiaopintojeni lopputyö: toteutin niitä Jyväskylän harjulla, Alppipuistossa, Kumpulan kasvitieteellisessä puutarhassa – myöhemmin Vuosaaren Pohjavedenpuistossa, Pohjavedenkalliolla osana puiston suojeluliikettä, jotta kallioinen metsä säästyisi rakentamiselta (Laine 2015). Rauhantanssi on hyvin yksinkertainen sosiaalinen koreografia, johon kuka tahansa voi ja osaa osallistua. Se koostuu ketjussa kävelemisestä (myös pyörätuolilla on voinut osallistua ja liikettä voi soveltaa osallistujalle sopivaksi), kehän muodostamisesta, julistusten ääneen lukemisesta ja yhteisestä liikkeestä kehässä. Kehää on käytetty kautta aikojen rituaaleissa, juhlissa ja seremonioissa – tilanteissa, joissa on kunnioitettu ja ilmaistu pyhää. Kehä on laajasti eri kulttuureissa esiintyvä yleisinhimillinen, elonkiertoon kiinnittyvä, liikkuva muodostelma. Kehissä tanssitaan toiveita, rukouksia, iloa, yhteenkuuluvuutta. Kollektiivinen liikkuva keho voi tuoda tunteen kollektiivisesta ihmisyydestä.

Nuorten rinnalla

Planetaariset kysymykset ja teemat ovat kulkeneet mukanani vahvasti jo neljännesvuosisadan, vahvistuen. Johdan Nuorisotutkimusseurassa planetaarisen nuorisotutkimuksen tutkimusohjelmaa, planetaarinen nuorisotutkimus on käsitteellinen avaukseni – jotain, minkä näen oleelliseksi tässä ajassa nuorisotutkimuksessa vahvistaa ja johon aktiivisesti pyrin kutsumaan tutkijoita, nuoria ja nuorten parissa eri tavoin työskenteleviä mukaan. Planetaarinen nuorisotutkimus kannustaa samastumaan nuoriin sukupolviin ja tekemään päätöksiä lapset, nuoret ja tulevat sukupolvet priorisoiden (Laine 2023). Planetaarisessa nuorisotutkimuksessa on välttämätöntä työskennellä nuorten rinnalla, yhteistyössä. Planetaarisessa nuorisotutkimuksessa nähdään oleelliseksi irrottautuminen poteroituvasta kansallisvaltioajattelusta sekä kurottautuminen kohti globaalia ja planetaarista katsantoa: ilmastohätätila ja lajikato vaikuttavat koko planeetan ekosysteemiin – ihmiskunnan olisi pyrittävä aktiivisemmin kohti systeemistä maailmanyhteisöajattelua, joka on avain myös globaalin etiikan kehittymiselle. Jo 1974 monitieteinen tiedeyhteisö Rooman klubi kannusti ihmiskuntaa kohti globaalia etiikkaa (Mesarovic & Pestel 1975). Samoin kuin he kannustivat, myös planetaarinen nuorisotutkimus tutkii ja pohtii lisäksi sitä, miten ihmisen suhdetta luontoon olisi mahdollista muuttaa sopusointuisammaksi valloittamisen ja alistamisen sijaan, ja millaista voisi olla sellainen luonnon hyödyntäminen, joka opettaisi ihmiskuntaa elämään planeetan kantokyvyn sisällä – myös omasta ja yhteisöjen terveemmästä ja tasapainoisemmasta elämästä sekä kaiken elollisen ja olevan kestävästä hyvinvoinnista huolehtien (Mesarovic & Pestel 1975; Laine 2023).

Radical Joy for Hard Times

Syksyllä 2022 Vallilanlaaksoon Helsinkiin ilmestyi surualue kaadettujen puiden muistolle. Surualueen pystyttäjät pysyivät nimettöminä. Ennen surualuetta Vallilanlaaksoa oli vuosia pyritty säästämään rakentamiselta kansalaistoiminnalla ja adressein. Kun raitiolinjan rakentaminen syksyllä alkoi, puiden kaatoa dokumentoivat useat viheralueen käyttäjät syvästi pettyneinä. Koin itsekin suurta surua ainutlaatuisen laajan viheralueen pilkkoutumisesta. Tunsin voimakasta turhautuneisuutta ja voimattomuutta – pelkoakin: laakso on ollut pienille lapsille ja eläimille turvallinen paikka liikkua, ja nyt sen poikki alkaisivat kulkea raitiovaunut. Jo Henry Thoreau kritisoi tätä ”kehitystä” 1862 kirjoittaessaan:

”Nykyisin miltei kaikki ihmisen aikaansaamat niin sanotut edistysaskeleet, kuten talojen rakentaminen ja metsän ja kaikkien suurten puiden kaataminen, yksinkertaisesti tärvelevät maiseman ja tekevät siitä yhä kesymmän ja halpa-arvoisemman.” (s. 20–21.)

Aikamme tarvitsee uudelleenvilliintymistä ja villiintymistä (Boxley 2022). Helsinkiläiset ovat osallistuvan budjetoinnin äänestyksissä toivoneet, että kaupunki jättäisi nurmikot leikkaamatta ja kedot kukkimaan pölyttäjille, kaupungin monilajisuutta tukemaan. Villiintyminen ja uudelleenvilliintyminen ovat luovaa liikettä: irrottautumista kontrollista, kaavoista ja konventioista. Myös akateeminen maailma kaipaa tällaista villiintymistä: tiedämme paljon ja silti näkyvä muutos on hidasta ja pientä. Silloin kun akateemiset konventiot ylläpitävät europatriarkaalisia rakenteita ja tiedontuotantoa, villiintyminen on erityisen tarpeellista (Salami 2020). Kesällä 2023 Tieteessä tapahtuu uutisoi kuinka ilmaston ja elonkirjon hätätila kutsuu muuttamaan tutkijan roolia (Hakala 2023):

”Tiedeyhteisöllä on aina ollut kolme tehtävää: tehdä tutkimusta, tarjota tutkimukseen perustuvaa korkeatasoista opetusta ja panostaa yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen ja tutkimustuloksista viestimiseen. Tieteenalasta riippumatta jokaisen osa-alueen työtehtäviä on mahdollista laajentaa ilmastohätätilan ratkaisemiseen: näkyvämmin, suoremmin ja vaikuttavammin kuin tähän asti on yritetty.”

Luova liike planeetan hyvinvoinnin eteen on yksi pyrkimykseni toimia ja tutkia orgaanisesti, moniulotteisesti – villistikin – tukien toisenlaisia näkökulmia, orientaatioita, asentoja yksin ja vielä mieluummin yhdessä muiden elollisten ja olevien keskuudessa. Tällainen tutkijan työ on ollut minulle muun muassa esityksellistä etnografiaa ja Dwight Conquergoodin käsitteen mukaisesti (2013) yhdessä esittävää todistamista (co-performative witnessing), jossa tutkijan keho liikkuu tilassa muiden elollisten kanssa toimien samalla etnografisen tiedon kenttänä. Tällainen tutkimus vaatii usein kokonaisvaltaista heittäytymistä toimimaan kyseisessä hetkessä ilman, että asettuu havainnoijan ja dokumentaristin rooliin.

Syksyllä 2022 tutustuin myös Trebbe Johnsonin (2018) menetelmään ”Radical Joy For Hard Times”, jossa yksin tai yhdessä asettaudutaan haavoittuneeseen ympäristöön. Haavoitettua ympäristöä havainnoidaan tietoisesti ja sanoittaen, mitä tämä paikka läsnäolijoille merkitsee. Paikkaan tutustutaan sellaisena kuin se nyt on, haavoitettuna, ja tutustumisen jälkeen kollektiivisesti jaetaan, mitä tutustuminen toi tullessaan. Lopuksi tehdään yhteinen luova liike – kauneuden ele tai lahja paikalle.

Kokeilin tätä ensin yksin. Uudenvuodenaattona 2022 kävelin harmaassa tihkusateessa katsomaan lohdutonta laaksoa: kaikki upeat vanhat lehmukset oli kaadettu, yhteensä noin tuhat yli kaksi metristä puuta tai puun taimea hakattuna rakentamisen tieltä. Valtavia runkoja oli kasattu pitkiksi, korkeiksi rivistöiksi. Kannustin itseäni tuhoa katsoessani kutsumaan esiin jotain myönteistä, kaunista, iloista. Se tuntui mahdottomalta. Yritin, mutta se ei onnistunut. Oli vain järkytys ja suru. Kunnes. Tavoitin jotain tuttua ilon ja tragedian ja leikin kolminaisuudesta (Pihkala 2019): tutkimusklovnin! Olimme luoneet tutkimusklovnit kollegani Maaria Hartmanin kanssa 2019 laajan tutkimuksemme esittämiseen kansainvälisessä taidekasvatuskonferenssissa. Ja nyt klovnini saapui takaisin luokseni sanoen: ”pystyisin näyttämään kaikki tunteet itkusta ja raivosta, iloon ja nauruun – sekä kutsumaan sinut leikkiin!”. Kaikkein pimeimpinä aikoina, kun olo on poikkeuksellisen toivoton, saattaa syttyä pyöreä rakkaudenvärinen valo haudaniloisena – nenään.

Niinpä tutkimusklovni ilmaantui tiedeseminaariin kommentoimaan Panu Pihkalan ympäristötunteiden prosessimallia (2022) tarinallaan Vallilanlaaksosta. Joitakin kuukausia myöhemmin toteutimme Panun kanssa Vallilanlaaksossa Suomen ensimmäinen ”radjoy”-rituaalin Global Earth Exchange Dayn osana. Puhuimme paikasta, mitä se on meille merkinnyt, tutustuimme siihen miltä se nyt näytti (työkoneet työskentelivät ympärillämme), keräsimme monilajisia artefakteja lintuaiheiseen muodostelmaan. Panu löysi kuolleen linnun, ja se pääsi tekemämme linnun siiven alle. Puussa yläpuolellamme linnut osallistuivat laulaen. Koin, että tuimme ekosentrisempää maailmankuvaa – sellaista, jossa luonnon ja ihmisen välinen raja hälvenee (Suutala 2001; ks. myös Kimmerer 2013). Ennen kaikkea: teko pyrki tasapainottamaan paikan ja ihmisen sitä haavoittavan toimintaenergian latausta tuomalla tilaan toisentyyppistä energiaa.

Loitsu ja luova liike

”Tämä virheellinen kaksijakoisuus luonnon ja ihmisen välillä, nykyisyyden ja esivanhempien välillä, on myös ilmastokriisin etenemisen avaintekijöitä; kunnioituksen, ihmissuhteiden ja vastuullisuuden käsitteisiin palaaminen puolestaan keskeistä ilmastokriisin torjunnassa.”

– (Milanez ym. 2022, suom. SL)

Kuka vielä muistaa, kuinka koronakesinä 2020 ja 2021 taide- ja kulttuuriala oli ajettu koronarajoitusten vuoksi todella ahtaalle? Vaikka taiteella ja kulttuurilla on kriiseissä terapeuttisia funktioita, olivat taide ja kulttuuri kollektiivisen koronatragedian kohdalla suurilta osin kiellettyjä lääkkeitä. Kesällä 2021 museoita ja gallerioita avataan pikkuhiljaa, rajoituslinjausten mukaisesti. Silloin toteutettiin myös Zodiak – Uuden tanssin keskuksen yleisötyökurssi, yleisötanssiteos ”Loitsu”:

”Loitsun kantava teema on kaiken inhimillisen toiminnan maailmaa rakentava vaikutus. Jokainen teko manaa maailmaan lisää jotakin. Liikkuva keho ravistaa kaikkea ympärillään”.

Jane Adler (1999) ajatteli kehomme kuuluvan planeetan kokonaisruumiiseen (earthbody): jos maailma kärsii, sen kärsimys on myös kehossamme. Samalla tavoin ryhmä ihmisiä voi työskennellä yhdessä kokonaisruumiina jonkin eheän kokonaisuuden aikaansaamiseksi (Adler 1999).

Loitsua esitettiin kesän 2021 myöhäisiltoina Helsingin urbaanissa luonnossa, pyytäen hyviä asioita lisää tähän omituiseen aikaan. Loitsun dramaturgisena tukijana ja teoksen fasilitoijana toimi tanssitaiteilija Anna Koskela. Teos koostuu kuudesta itsenäisestä pienoisteoksesta. Pienoisteoksemme nimi on ”Metsän otukset minussa”. Omalta osaltani kyse on kehollisesta tutkielmasta kohti esiäitejäni ja Terra Feminarumia, naisten johtamaa muinaista yhteisöä, josta Kaarina Kailo (2018) kirjoittaa ja jonka hän näkee sisältävän paljon sellaista elämisen moraalia, etiikkaa ja filosofiaa, joka olisi arvokasta ilmastohätätilan aikakaudella. Sosiaalinen koreografiamme kurottaa maasta ja luonnosta huolehtimiseen: maadottumiseen (Kimmerer 2013). Kutsun liian kuumassa kesässä tuekseni mielikuvittelua: on pystyttävä edes kuvittelemaan vastavuoroinen ja harmoninen suhde luontoon, jotta voimme edetä sitä kohti. Mieli- ja kehokuvittelen planeetan parempaa hyvinvointia liikkuen luovasti luonnossa.

Koreografiassa joudun jättämään esivanhempieni maan taakseni, kuten niin monet suvut ja perheet ihmiskunnan historiassa ovat sotien ja konfliktien vuoksi joutuneet tekemään. Olen tanssissa yrttien ja rohtojen kerääjä, kuten isoäitini isoäiti. Kuten kumipuunkerääjänaiset Amazonasilla, kuulen yhdeltä katsojalta. Kesä on kuuma, maa täynnä kuolleita rahisevia lehtiä – ojennamme niitä puille yrittäen auttaa – mutta mikä tässä auttaa, kuumenevalla planeetalla? Loitsimme sukupuuttoon kuolleita lajeja takaisin eloon: partaorakas, purokesijäkälä, kultajouhi!

Tarvitsemme julkisia suremisen paikkoja ja rituaaleja planeetan polykriisin aikakaudella, tarvitsemme myös suullista tarinankerrontaa ja tarinoiden muuntamista kehollisiksi harjoitteiksi, kuten Zoe Todd (2017) kirjoittaa:

”Ruumiillisuuden ja empaattisten tapahtumien hyödyntäminen monilajisessa tarinankerronnassa on lähellä feministisen hoitoetiikan strategioita, joissa toiseen suuntautuminen ja avoimuus erilaisuuksille voi luoda empaattisemman suhteen, mikä puolestaan on välttämätöntä asennemuutoksen ja moraalisen toimijuuden saavuttamiseksi, jotta empaattisempi tulevaisuus olisi mahdollista.”
– (Todd 2017, suom. SL.)

Samantyyppisiä harjoitteita tapahtuu vuosittain ympäri maailmaa marraskuun 30. päivä, jolloin vietetään kadonneiden lajien muistopäivää – Remembrance day for Lost Species (ks. tarkemmin Pihkala 2021). Suomessa, Helsingissä, päivää on vietetty vuosina 2022 ja 2023 eläinten hautausmaalla Haagassa.

Lopuksi: lähes kaikki muu luova liike planeetan hyvinvoinnin eteen

Luova liike planeetan hyvinvoinnin eteen voi myös olla marjojen ja sienien poimimista metsässä, palstaviljelyä perheenjäsenten tai kavereiden kanssa, yhteisöhuvilan talkoot, toimintaa omavaraistalouden eteen: halkojen hakkuuta jatkuvan kasvun luomumetsässä tai veden kantamista kaivosta. Luova liike planeetan hyvinvoinnin eteen voi olla luomuviljelyosuuskunta radikaalina käytännön utopiana (van der Wekken 2020). Kuten Yin Paradies kannusti sosiologien maailmankongressissa:

”Kudo ryijyjä voimautuneista paikallisista osuuskuntayhteisöistä, jotka pohjautuvat anarkiaan, degrowth-filosofiaan, villiintymiseen, koulutusinstituutioiden konventioista irtautumiseen, permakulttuuriin, dekolonisaatioon, myytteihin, rituaaleihin ja seremonioihin, jotka inspiroivat autenttista, kukoistavaa, leikkisää, eloisaa, sisäistä elämää, monimuotoista sotkuista haavoittuvaa, pyhää, aistillista…”
– (Paradies 2023, suom. SL)

Hengitys, läsnäolo ja liike ovat yhdessä paljon useammin myös tanssia kuin kapeissa länsimaisissa konventioissa helposti ajattelemme. Ihan jokainen osaa tanssia ja jokaisella on oikeus tanssia. Tanssista tulee demokraattista silloin kuin kaiken ikäiset ja muotoiset kehot, kasvit, hyönteiset, sienet, eläimet tanssivat omilla monimuotoisilla tavoillaan, eivätkä tarvitse siihen salia tai puvustajaa. Kaikilla on myös oikeus kulkea luonnossa, metsissä, haavoittuneissa ympäristöissä. Ja myös tiheiköissä ja hakkuuaukioilla tai rakennustyömaan jättömailla on lupa tanssia. Parhaimmillaan tämä vielä tapahtuu monilajisesti ja yhdessä.

Taiteella on syvimmiltään koostava, turvallisuuden tunnetta vahvistava ja siten myös terapeuttinen vaikutus. Sosiaalisen koreografian avulla esitykseen osallistuja saattaa onnistua liittämään sisäisen tarpeensa ja ulkoisen todellisuuden yhteen. Esitys ei suoraan korjaa tai poista ristiriitoja, mutta esitys voi antaa muodon elämän ristiriitaisille sisällöille. Tällöin ratkaisematon vaikeus pääsee vuorovaikutuksen piiriin saaden ilmaisunsa, mikä puolestaan saattaa tuoda helpotusta ristiriitoihin ja jopa eheyttää esiintyjää – tai sen todistajaa, katsojaa. Myös tästä näkökulmasta taiteen, analyysin ja aktivismin yhteen kietoutuminen on oleellista. Sosiaaliseen koreografiaan osallistuminen voi parhaimmillaan tasapainottaa kolmea perustavanlaatuista psykologista tarvetta: itsemääräämisoikeutta sekä kyvykkyyden ja yhteen kuulumisen tunteita. (Lehtonen 2011; Laine 2015.)

Yhteisörituaalit ja sosiaaliset koreografiat mahdollistavat parhaimmillaan työskentelyn fyysisellä, emotionaalisella, älyllisellä ja henkisellä tasolla, mikä yhdistelmänä mahdollistaa muutoksen: tilan uudelle suhtautumiselle ja käyttäytymiselle, aistivoimaiselle tiedolle (Worth ja Poynor 2004; Salami 2020). Tällainen yhteisöllinen liike juurtuu etiikkaan, vastavuoroisuuteen ja vaihtoon, joka parhaimmillaan mahdollistaa hierarkkisen, sieluttoman ja individualistisen länsimaisen elämäntavan siirtämistä syrjään edes yhteisöperformanssin ajaksi. Jatkolukemiseksi suosittelen lämpimästi Panu Pihkalan (2021) ansiokasta tekstiä ympäristötunteiden rituaalisesta käsittelystä. Rituaalit ja performanssi ovat toisenlaista energiaa, avaten tilaa toisenlaiselle elämänlaadulle. Tutkimuksen yksi tehtävä planetaaristen polykriisien ajassa voikin olla sellaisten tilojen tukeminen tai luominen, joissa esiintyy affektiivisuutta: kykyä tuntea, vaikuttua ja tulla liikutetuksi.

”Yhtä lailla kehomme ja sielumme kaipaavat paluuta luontoon, tanssia, laulua, naurua ja luovaa ilmaisua. Rytmiä, sykettä ja yhdessä resonoivia kehoja. Surujen ja murheiden jakamista yhdessä. Henkisyyttä ja elämän mysteereitä. Kaikkea sitä, miten ihminen oli olemassa ja mitä ihmiset yhdessä tekivät ennen kun se meiltä väkivalloin riistettiin.”
– (Peltola 2020, 127.)

Kiitos tekstin esiluennasta ja arvokkaasta palautteestanne Satu Haapanen, Maaria Hartman, Anna Koskela ja Panu Pihkala.

Sofia Laine oli yksi Maailmanlopun skenaarioista toivon rakentamiseen -webinaarin puhujista keskiviikkona 29.11.2023.

Lähteet

Adler, Janet (1999) The Collective Body. Teoksessa Pallaro, Patrizia (toim.), Authentic Movement. London: Jessica Kingsley Publishers, 190–204.

Boxley, Simon (2022). Striking in the City, Making Love in the Fields: Unsnarling the Wild Pedagogies of Earth Activism. Coreopsis Journal of Myth & Theatre, Spring. http://societyforritualarts.com/coreopsis/spring-2022-issue/striking-in-the-city-making-love-in-the-fields/

Conquergood, Dwight (2013): Performing as a Moral Act. Ethical Dimensions of the Ethnography of Performance. Teoksessa Johnson, E. Patric (toim.), Dwight Conquergood. Cultural Struggles. Performance, Ethnography, Praxis. Michigan: University of Michigan, 65–80.

Hakala, Sanja (2023) Scientist Rebellion -verkosto: Ilmaston ja elonkirjon hätätila muuttaa tutkijan roolia. Tieteessä tapahtuu 15.6.2023. https://www.tieteessatapahtuu.fi/numerot/3-2023/scientist-rebellion-verkosto-ilmaston-ja-elonkirjon-hatatila-muuttaa-tutkijan-roolia?fbclid=IwAR3MUS3_pvMYBrilq-3yD_kqIYmoQ_ZkH4nke9rVubqQfmRWWz5BpKCrfFE

Johnson, Trebbe (2018) Radical Joy for Hard Times. Finding Meaning and Making Beauty in Earth’s Broken Places. Berkeley: North Atlantic Books.

Kailo, Kaarina (2018) Finnish goddess mythology and the golden woman: climate change, earth-based indigenous knowledge and the gift. Helsinki: Lore & Loom.

Kimmerer, Robin Wall (2013) Braiding sweetgrass. Indigenous Wisdom, Scientific Knowledge and the Teachings of Plants. Minneapolis: Milkweed Editions.

Laine, Sofia (2023) New Framework Proposal: Planetary Youth Research. Youth and Globalization, 5(1), 15-43. https://doi.org/10.1163/25895745-bja10027.

Laine, Sofia (2015) Mikropolitiikka, globaali toiminta ja kinesteettinen kenttä. Kanssatodistajana kahdessa vaihtoehtoisen globalisaation sosiaalisessa koreografiassa. Teoksessa Anette Arlander & Helena Erkkilä & Taina Riikonen & Helena Saarikoski (toim.) Esitystutkimus. Helsinki: Partuuna, 83–112.

Laine, Sofia (2012) Young Actors in Transnational Agoras. Multi-Sited Ethnography of Cosmopolitan Micropolitical Orientations. Helsinki: The Finnish Youth Research Network / The Finnish Youth Research Society, publications 121. Doctoral dissertation (article), Development Studies, Department of Politics and Economics, Faculty of Social Sciences, University of Helsinki. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/29314/youngact.pdf

Lehtonen, Johannes (2011) Tietoisuuden ruumiillisuus. Mieli, aivot ja olemassaolon tunne. Helsinki: Duodecim.

Mesarovic, Mihajlo; Pestel, Eduard (1975 [alkup. 1974]). Ihmiskunta tienhaarassa. Roman klubin toinen raportti. Helsinki: Welin+Göös.

Milanez, Felipe; Menton, Mary; and Machado de A. Souza, Jurema (2022). Epistemological Justice: Decoloniality, Climate Change, and Ecological Conditions for Future Generations. IDS Bulletin 53 (4). https://bulletin.ids.ac.uk/index.php/idsbo/article/view/3183/3242.

Paradies, Yin (2023) Indigenous Perspectives on Decolonial Societies. Maailman sosiologiayhdistyksen maailman kongressin 2023 paneeli ”Indigenous Sociology in Australia” 1.7.2023, Melbourne Australia.

Peltola, Kaisa (2020) Häpeän alkemia. Helsinki: Viisas elämä.

Pihkala, Panu (2022). The Process of Eco-Anxiety and Ecological Grief: A Narrative Review and A New Proposal. Sustainability 14 (24), p. 16628. DOI 10.3390/su142416628.

Pihkala, Panu (2021). Ympäristöahdistus ja rituaalit: analyysia ympäristötunteiden rituaalisesta käsittelystä. Uskonnontutkija – Religionsforskaren 10(1). https://doi.org/10.24291/uskonnontutkija.109191

Pihkala, Panu (2019) Mieli maassa? Ympäristötunteet. Helsinki: Kirjapaja.

Salami, Minna (2020 [orig. 2019]). Aistien viisaus. Helsinki: Kustantamo S & S.

Suutala, Maria (2001) Kesytetty nainen. Seksuaalisuus ja luontosuhde länsimaisessa ajattelussa. Helsinki: Helsinki University Press.

Todd, Zoe (2017) “Refracting Colonialism in Canada: Fish Tales, Text, and Insistent Public Grief.” Teoksessa Coloniality, Ontology, and the Question of the Posthuman, Chapter 5. London: Routledge.

Henry Thoreau (alkup. 1862, 2021) Kävelystä. Helsinki: Basam Books, s. 20–21.

Wort, Libby ja Poynor, Helen (2004) Anna Halprin. New York: Routledge.

van der Wekken, Ruby (2020) Utopian practice. 1.1.2020. Commons.fi. https://commons.fi/2020/01/01/utopian-practice/