”En seuraa uutisointia ilmastosta ja ympäristöstä” – välttely toi mukanaan myötätuntoa

Kun jatkuvat uhkakuvat ja synkät ilmastouutiset aiheuttivat lamaantumista, jopa vihaa, nimimerkki Välttelijä otti ympäristöuutisiin ja ilmastoraportteihin pysyvän etäisyyden. Hän löysi itsestään myötätuntoa – myös heitä kohtaan, jotka tekevät lyhytnäköisiä päätöksiä luonnon ja ilmaston puolesta.

Minun tarinani -sarjassa kirjoittajat kuvaavat ympäristötunteidensa kohtaamista, omaa polkuaan ja kokemuksiaan. Kirjoituksia julkaistaan sekä kirjoittajan omalla nimellä että nimimerkillä.

Oman ympäristöahdistukseni kanssa elämiseen sovellan kahta näennäisesti ristiriitaista periaatetta: myötätuntoa ja välttelyä. Tämä yhdistelmä toimii kohtuullisen hyvin myös ympäristöahdistuksen epämiellyttävimmän seuralaistunteen, ihmisvihan, taltuttamiseen. Luonnon kauneuden ja ainutkertaisuuden lyhytnäköinen tuhoaminen voittojen tieltä tapaa aiheuttaa minussa vaikeasti käsiteltävää turhautumista ja vihaa, joka löytää kohteekseen muut ihmiset. Vastakkainasetteluihin ja mustavalkoisuuksiin taipuvainen mieli saa liian helposti polttoainetta ilmastokriisin symboliikasta: Ihmiset vastaan luonto, globaali pohjoinen vastaan globaali etelä, pahat ja ahneet vastaan hyvät ja viattomat.

Lääkkeeksi välttelen tietoähkyä. En seuraa uutisointia ilmastosta ja ympäristöstä. En lue raportteja ilmaston kuumentumisesta ja keikahduspisteistä. En siksi, että en välittäisi, vaan siksi, että välitän liikaa. Olen tehnyt rauhan sen kanssa, että voin paremmin, kun tiedän vähemmän. Kokemukseni perusteella kohtuullinen määrä tietoa motivoi tarttumaan toimintaan ilmaston puolesta, mutta katastrofi-inforyöpytys lamauttaa helposti. Ilmaston puolesta toimimisesta on tullut puolestaan kestävää aina silloin, kun kokee kuuluvansa yhteisöön ja ryhtyvänsä toimintaan muiden ihmisten tuella ja heidän vuokseen. Misantrooppi, minäkö? Hyvä keino olla hyödyksi muille ihmisille ja ympäristölle on välillä säästellä omaa toimintakykyään ja säännöstellä ikävien uutisten määrää.

Itseni tietoinen etäännyttäminen lohduttomasta ilmastokirjoittelusta on siis tähän mennessä tuottanut hedelmää. Jos pystyy hyväksymään sen, että on itse vain yksi ihminen, jolle ei ole juuri nyt välttämätöntä tutustua ilmastotieteen viimeisimpiin tutkimustuloksiin, saa todennäköisemmin jotain hyvää aikaan. Jatkuva tunne siitä, että maailma on ruma ja julma paikka, jossa pahoja uutisia voi saada hetkenä minä hyvänsä, uuvuttaa helposti. Itsensä suojelu lamaantumiselta ja merkityksettömyyden tunteelta ei ole välinpitämättömyyttä vaan myötätuntoa ja huolehtimista.

Tämän strategian toteutus on, arvatenkin, välillä hankalaa. On mahdotonta välttyä ilmastokatastrofia koskevalta tiedolta täysin, ja joskus oikean tiedon etsiminen auttaakin tekemään parempia valintoja. Oman pienuuden hyväksymisessä on toisaalta myös se puoli, että ymmärtää omien vaikutusmahdollisuuksiensa olevan rajalliset. Tämä voi helposti johtaa tunteeseen siitä, että ajelehtii alati muuttuvan maailman mukana ilman, että voi vaikuttaa sen suuntaan.

”Itsensä suojelu lamaantumiselta ja merkityksettömyyden tunteelta ei ole välinpitämättömyyttä, vaan myötätuntoa ja huolehtimista.”

Ajelehtimiseenkin auttaa muiden ihmisten kanssa yhdessä tekeminen. Konkreettisia tekoja on helpompi saada aikaiseksi, jos ajattelee tekevänsä jotain hyvää läheistensä ja rakkaidensa puolesta.

Epämääräinen ”ilmastokatastrofin torjuminen” ei ainakaan itselleni tarjoa tarpeeksi pontta ryhtyä käytännön toimiin, kuten vaikuttamaan päättäjiin ilmastopoliittisessa päätöksenteossa.

Kaikesta huolimatta ahdistus iskee välillä. Unettomana yönä, yllättäen, ympäristöpessimismi saattaa yhtäkkiä nostaa rumaa päätään. Paikka, jossa pääsen kaikkien ajatusten ja tunteiden äärelle, hyvässä ja pahassa, on mökkimetsämme. Samalla kävelyllä saattaa törmätä ihanien maisemien, luonnonantimien ja lintujen lisäksi myös hakkuuaukkoihin ja kuivattuihin soihin. Ahdistuksen ja vihan noustessa pintaan yritän ensimmäisenä muistuttaa itseäni myötätunnosta kaikkia kohtaan – myös niitä, jotka tekevät lyhytnäköisiä päätöksiä ja aiheuttavat ympäristötuhoa. Luonnossa liikkuminen helpottaa oloa joka tapauksessa, vaikka siihen sisältyisikin riski ikävien yllätysten kohtaamisesta. Ahdistukseen ei välttämättä ikinä totu, mutta sitä voi helpottaa kärsivällisyydellä ja inhimillisyyden hyväksymisellä.

Välttelijä