Mitä jos tulevaisuus olisikin toisenlainen?

Ympäristökriisistä huolimatta ei ole mitään yhtä yksittäistä tulevaisuutta, jota kohti vääjäämättä ajaudumme. Tulevaisuus on vaihtoehtojen ja siksi myös toivon paikka.

Liisa Poussa
Ennakoinnin asiantuntija, VTM ja MBA, Innovation & Service Design, Sitra

Puisto kuhisee elämää. Istumme Doran kanssa varjossa ja katselemme lammessa kylpeviä varpusia, nurmella istuvia piknik-porukoita ja puiden lomassa juoksentelevia lapsia. Hän sanoo, miten vaikea on kuvitella, että tässä oli ennen asfalttia ja parkkipaikkoja. Tai tuolla rannassa ne hiilikasat. Kerron myös kaatopaikoista, polttomoottoreista ja kasvisruokapäivistä. Dora kysyy, mitä minä silloin ajattelin tulevaisuudesta. Muistan, etten silloin oikein osannut kuvitella ihmisten elämää, vaan ajattelin korkeuksiin kohoavia pilvenpiirtäjiä ja kiiltäviä junia suihkimassa niiden lomitse. Ehkä sellaista on jossain, mutta aika samanlaista arkea me nytkin elämme – teemme vain monet asiat paljon fiksummin kuin ennen.

Se oli tuokiokuvaus tulevaisuudesta, mielikuvitusta. Emme voi tietää tulevaisuudesta, mutta voimme tarkastella sitä, analysoida sitä – ja myös kuvitella sitä. Jälkimmäisin on taito, joka on meistä jokaisella. Sille on käyttövoimaa myös ympäristökriisin keskellä, mutta palataan siihen vähän tuonnempana.

Trendien ja megatrendien tarkastelu on oleellinen osa tulevaisuuksien pohdintaa. Megatrendit ovat merkittäviä, pitkän aikavälin kehityskulkuja, jotka koskevat suuria alueita.  Sitran vuonna 2020 julkaisemassa megatrendipäivityksessä kaiken keskiössä on ekologinen jälleenrakennus. Se on megatrendi, joka määrittää kaikkea ja liittyy kaikkeen tekemiseemme ja olemiseemme tulevien vuosikymmenten, ellei vuosisatojenkin ajan. Se miten vastaamme ilmastonmuutokseen, luonnon monimuotoisuuden vähenemiseen ja resurssien ylikulutukseen on käsittämättömän suuri savotta. Haasteen suuruus heijastuu luonnollisesti myös mielialoihin, jonka vuonna 2021 julkaistu kansainvälinen kyselytutkimuskin osoitti: nuorista 75 prosenttia ajattelee, että ”tulevaisuus on pelottava”.

Tulevaisuusajattelun peruslähtökohta on kuitenkin tulevaisuuksien ajattelu monikossa. Ei ole vain yhtä polkua, jota olemme kulkemassa tai vääjäämätöntä päätepysäkkiä, jonne lopulta ajaudumme. Nykyhetken teot ja päätökset vaikuttavat siihen, millaiseksi tulevaisuus muodostuu sekä tietysti se, mitä ei tehdä. Samaan aikaan tulevaisuus on myös jo täällä, oletuksina ja näkemyksinä, jotka vaikuttavat tulevaisuutta koskeviin päätöksiimme. Ei siksi ole sattumaa, että Sitran megatrendilistauksen keskiössä on ekologinen jälleenrakennus ekologisen kriisin sijaan. Se on tietoinen valinta, jonka tarkoitus on vaikuttaa valintoihimme nykyhetkessä. Ekologinen jälleenrakennus sisältää perustellun oletuksen tulevaisuudesta ja tarvittavista toimista sen eteen. Jälleenrakennus-termiin liittyy myös toivo – toivo siitä, että tulevaisuus on parempi, ei huonompi, sillä kriisipuheesta on suunnattava tekoihin.

Yllätyksiä, epäjatkuvuuksia ja ristiriitaisuuksia

Toiveikkuus tulevaisuuden suhteen ei kuitenkaan tarkoita kriisin hyssyttelyä, sillä tulevaisuusajattelu on myös nykyisyyden, jopa menneen tarkastelua ja haastamista. Esimerkiksi sen tunnistamista, mikä tässä ajassa ei toimi, mutta toisaalta myös vaihtoehtojen luotaamista ja niiden rohkeaa esille tuomista. Se on kaikkea muuta kuin helppoa. Ymmärtääksemme, saati ratkaistaksemme nykyisiä haasteita, emme voi ajatella kuten ennen, muistuttaa ilmastofuturisti Alex Steffen.

Tulevaisuuden tutkijat ovat jo pitkään puhuneet postnormaalista maailmasta, jossa paluuta vanhaan normaaliin ei ole. Postnormaalia aikaa määrittävät yllätykset, epäjatkuvuudet ja ristiriitaisuudet. Pari vuotta sitten maailman pysäyttänyt koronapandemia on ollut kouriintuntuva esimerkki yllätyksestä, joka viimeistään antoi luvan heittää normaalin käsitteen romukoppaan. Mutta mitä tuli tilalle?

Julkisuuden kautta välittyvä kuva tulevaisuudesta on kapea, dystooppinen ja usein pienen asiantuntijajoukon muodostama. Samaan aikaan tulevaisuus myös jakaa: vuoden 2021 tulevaisuusbarometrissa 26 prosenttia vastaajista odottaa tulevaisuutta innolla ja näkee siellä paljon mahdollisuuksia, kun 13 prosenttia vastaajista se pelottaa ja he näkevät siellä paljon uhkakuvia. Tähän väliin jää iso joukko eri tavoin ajattelevia ihmisiä: 7 prosenttia tulevaisuus ei kiinnosta, 3 prosenttia ei osaa sanoa ja 51 prosenttia suhtautuu ristiriitaisin tuntein eli välillä innolla odottaen, välillä peläten.

Onko tulevaisuushorisontin synkkyydellä mitään väliä? Tulevaisuudentutkimuksen pioneeri, hollantilainen Fred Polak selvisi toisen maailmansodan kauhuista ja alkoi pohtia sitä, mille erilaisten yhteiskuntien menestys oikein rakentuu. Kuuluisassa teoksessaan The Image of the Future hän kirjoitti 1960-luvulla siitä, miten kokonaisten yhteiskuntien nousut ja tuhot ovat riippuvaisia niiden kyvystä uudistaa tulevaisuuskuviaan. Yhteiskunnat menestyvät niin kauan kuin niiden tulevaisuuskuvat säilyvät positiivisina ja kukoistavina, mutta tulevaisuuskuvien heikentyessä ja menettäessä elinvoimansa, yhteiskunnat alkavat hiipua, eivätkä ne säily enää kauaa.

Polakin väitettä voi toki kyseenalaistaa aikansa ilmentymänä. Yhteiskuntaa eteenpäin vievien tulevaisuuskuvien puute ei välttämättä yksinään vielä päätä kansakunnan kohtaloa, mutta Polakin viestiä toiveikkaiden tulevaisuuskuvien tärkeydestä ei silti kannata sivuuttaa.

Uskoa tulevaisuuteen utopioista?

Monet tämän päivän itsestäänselvyydet ovat eilisen utopioita: kahdeksan tunnin työpäivä, maksuton peruskoulu, yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ja ihmisoikeudet ovat aikanaan olleet utooppisia ideoita. Utopiat pyrkivät esittämään radikaaleja vaihtoehtoja nykyiselle yhteiskunnalle, mutta niiden avulla voi myös pyrkiä ”kehittämään” nykyistä yhteiskuntaa. Siksi utopiat ja niiden luominen kannattaa nähdä menetelmänä, joka auttaa haastamaan ja avartamaan käsityksiä toivottavasta yhteiskunnasta. Parhaimmillaan ne auttavat näkemään uusia mahdollisuuksia dystooppisten uhkakuvien sijaan ja kuvittelemaan nykyistä toimivamman yhteiskunnan ihanteita.

Utopioinnin historia ulottuu vuosisatojen taakse, mutta nykyisin utopioita saa etsiä. Esimerkiksi fiktion puolella synkät dystopiat lyövät myyntiennätyksiä. Onneksi vaihtoehtojakin löytyy, kuten tieteiskirjallisuuden alalaji Solarpunk. Utopiakirjallisuudeksikin kutsuttu Solarpunk maalailee kuvia tulevaisuudesta, jossa eletään ekologisesti ja sosiaalisesti kestävästi, ilmastokriisin seurauksiin sopeutuen.

Utopioita helposti pidetään toteuttavina pohjapiirustuksina, mutta niiden rooli voi olla myös nykyisyyden kriittisessä tarkastelussa ja toisenlaisten mahdollisuuksien avaamisessa. Utopiat ovat muuttaneet muotoaan tulevaisuuteen sijoittuvista paremman yhteiskunnan kuvista nykyisyydessä tapahtuvaan toisinajatteluun ja -toimintaan.

Utopiat ovat tärkeitä, jotta voimme havaita sekä tarpeen että mahdollisuuden muutoksille. Tämä on tulevaisuuden tekemisen kannalta oleellista, sillä emme voi saavuttaa tulevaisuutta, jota emme pysty kuvittelemaan. Samaan aikaan utopia näyttää – usein hyvin konkreettisestikin, että nykyisyydelle on vaihtoehtoja. Utopioista voi ammentaa uskoa tulevaisuuteen, mutta ehkä vielä enemmän ne antavat uskoa nykyisyyteen, toisin olemisen mahdollisuuteen juuri tässä ja nyt.

Omia tulevaisuudenkuvittelulihaksiaan voi myös treenata kehittelemällä oman utopian, sillä tarjolla on monenlaisia helposti hyödynnettäviä työkaluja (ks. esim. Tulevaisuuspäivän utopiatyökalu tai Utopian rakennuspalikat -harjoitus). Utopian rakentamisen lisäksi antoisaa on myös niistä syntyvä keskustelu. Kun pohtii yhdessä toisten kanssa millaista jossakin utopiassa olisi elää, päästään kiinni keskusteluun siitä, mikä meille oikeastaan on tärkeää.

Turvaudu faktoihin, katso kokonaiskuvaa ja kysy, mitä jos?

Ympäristöahdistuksen äärellä katse on jo lähtökohtaisesti tulevaisuudessa. Nykytilan jatkumisen ja tulevien sukupolvien ja luonnon selviytymisen väliin jäävä kuilu kaikuu ahdistuksena. Samaan aikaan se kertoo, että tunnistamme nykyisten haasteiden mittakaavan ja kiireen vaikuttaa tulevaisuuteen. Joistain tulevaisuusajattelun työkaluista voi olla apua myös ympäristöahdistuksen kanssa elämiseen. Tässä kolme käytännön vinkkiä.

1. Kun joku julistaa, että on jo liian myöhäistä tai emme voi tehdä mitään, turvaudu faktoihin. Sillä myös tunteitaan kannattaa syöttää faktoilla, muistuttaa kirjoittaja ja aktivisti Rebecca Solnit. Esimerkiksi valtioiden pitkän aikavälin ilmastotavoitteiden kehitys on huojentavaa luettavaa: Pariisin ilmastosopimuksen aikoihin hiilineutraaliuteen pyrkivät vain Norja ja Costa Rica, nyt tavoitteeseen on sitoutunut tai parhaillaan sitoutumassa 140 maata. Ilmaston kuumeneminen kahteen asteeseen on merkittävästi eri asia kuin 1,5 asteeseen. Meillä on aina vaihtoehtoja parempien ja huonompien skenaarioiden välillä ja usein määrittävä tekijä on aika eli se, kuinka nopeasti päätämme toimia. Kansainvälisissä ilmasto- ja luontokokouksissa aikaansaadut päätökset ja sitoumukset ovat tärkeitä, mutta ne eivät yksin ratkaise mitään. Mailta pitää edelleen saada vahvempia päästösitoumuksia, tehdyt lupaukset pitää myös toteuttaa ja kansainvälistä ilmastorahoitusta pitää saada liikkeelle. Tulevaisuus ei vain vyöry, vaan se tehdään.

2. Vaikka ekologinen jälleenrakennus on merkittävin tulevaisuuteen vaikuttava megatrendi, on tärkeää huomata myös muut keskeiset pitkän aikavälin kehityskulut. Sitran megatrendilistauksen mukaan väestö ikääntyy ja monimuotoistuu, verkostomainen valta voimistuu, teknologia sulautuu kaikkeen ja talousjärjestelmä etsii suuntaansa. Kun zoomaa hieman kauemmas ja katsoo kokonaiskuvaa, korostuu ettei tulevaisuus muovaudu tyhjiössä. Megatrendien rajapinnoissa on paljon jännitteitä, eli kohtia, joissa muutos on mahdollinen. Esimerkiksi kun pohditaan talousjärjestelmän uudistamistarpeita, onko meillä rohkeutta asettaa parempi ympäristö talouden tavoitteeksi vai nähdäänkö ympäristö vain resurssina? Entä milloin teknologia auttaa ja milloin se haittaa ekologista jälleenrakennusta? Jokainen tällainen jännite on paikka vaikuttaa tulevaisuuden kehityskulkuihin.

3. Tulevaisuutta kannattaa myös kuvitella. Koska ekologisen jälleenrakennuksen savotta koskettaa kaikkia yhteiskunnan tasoja ja jokaista meistä, tarvitaan houkuttelevia näkymiä siitä, miltä elämä ja yhteiskunta näyttää, kun eletään kestävästi. Millaista on hiilineutraali arki vuonna 2050? Kuvittelukyky on olemattoman näkemistä ja sanoittamista, ja se vaatii rohkeutta kysyä mitä jos? Kuvittelemalla voi luoda radikaaleja utopioita, innostavia visioita tai ihan vain arkisia välähdyksiä siitä, miltä tavallinen päivä tulevaisuudessa näyttää. Tulevaisuus on varmuudella toisenlainen, mutta sen ei tarvitse olla scifiä, dystopiaa tai utopiaa. Se voi myös olla hyvää elämää maapallon kantokyvyn rajoissa. Voimme toteuttaa vain sellaisen tulevaisuuden, jonka pystymme kuvittelemaan.