Miten minä voin rakastaa luontoa ja tuhota sitä samaan aikaan?

llmastonmuutos ja luontokato eivät ole vain ulkoisia kriisejä. Ne ovat kuin peili, josta tämän päivän ihminen voi nähdä itsensä. Mikä oikein saa meidät tuhoamaan tätä upeaa planeettaa ja miksi me emme koe luontoa ja sen ihmeitä enää merkityksellisinä?

Samuel Salovuori
Filosofi, teologi ja tietokirjailija

Netissä on levinnyt laajalle englanninkielinen lentävä lause, joka usein liitetään E.O. Wilsoniin: ”Sademetsän tuhoaminen taloudellisen tuoton vuoksi on kuin polttaisi renesanssimaalauksen aterian valmistamista varten”. Se kiteyttää jotain siitä tragediasta, johon luontosuhteemme on ajautunut. Ytimeltään kyse ei ole ainoastaan luonnon tuhoamisesta, vaan erityisesti siitä, että miksi emme näe luontoa itsessään merkityksellisenä.

Luonnosta on tullut väline ihmisen hyvinvoinnille, terveydelle, viihtyvyydelle tai taloudelliselle hyödylle. Aitoa yhteyttä luontoon ei synny, koska siinä ei nähdä enää mitään itsessään arvokasta. Aivan kuin emme näkisi lainkaan luontoa, sen valtavaa rikkautta ja upeaa ihmeellisyyttä. Kun katsomme luontoa, näemme vain heijastuksen itsestämme, siitä miten luonto voisi meitä auttaa tai hyödyttää.

Ehkä meissä on jotain vikana, kun emme osaa enää nähdä aitoa arvoa vuoristopuroilla, vanhoilla metsillä tai majavien patoamilla matalikoilla. Elämä sen rikkaudessaan ja ihmeellisyydessään ei enää kiehdo meitä. Se, ettei se kosketa enää meitä, inspiroi tai puhuttele kertoo jotain sisäisestä maailmastamme. Emme ole yhteydessä johonkin, johon ihmiset ovat olleet tuhansia ja kymmeniä tuhansia vuosia yhteydessä.

”Me emme vain vahingoita luontoa, vaan vahingoitamme itseämme tällä nykyisellä elämäntavalla.”

Luonto heijastaa meille sitä, kuinka meillä on vaikeuksia löytää sanoja merkityksellisyydelle, joka ei ole puettavissa euroiksi, hyödyksi tai miellyttäviksi hyvinvoinnin kokemuksiksi. Onko elämässä jotain, joka olisi minun itseni lisäksi aidosti merkityksellistä? Jotain, joka ei ole olemassa vain minua varten, minun ilokseni tai käytettäväkseni?

Uskon ja toivon, että luonto omalla viisaalla tavallaan herättelee meitä psyykkisesti kypsempään elämään. Me emme vain vahingoita luontoa, vaan vahingoitamme itseämme tällä nykyisellä elämäntavalla. Vieraannumme itsestämme, emmekä osaa enää rakastaa edes itseämme.

Luonto on meille peili, joka herättelee havahtumaan.

Ovatko kaikki vain hyödynnettäviä esineitä?

Suomalainen filosofi Johannes Ojansuu on kirjoittanut mannermaisen filosofian perinnettä seuraten, kuinka nykyihmiseltä on kadonnut rajantaju. Modernille ihmiselle kaikki näyttäytyy esineinä, jopa luonto ja toiset ihmiset. Ne ovat rajattomasti minun hyödynnettävissäni ja käytettävissäni. Rajat kadottaneelle ihmiselle mikään ei ole enää pyhää, sellaista mihin en saisi itse koskea tai puuttua. Tämä lopulta vääristää ihmisen kokemuksen itsestään ja suhteestaan maailmaan. Ojansuu toteaakin kauniisti, kuinka aidomman suhteen voisi tavoittaa:

”Se mikä meille on annettu, on annettu läsnäolon ja lähentymisen kautta, ei omistamisen.”

Toisten ihmisen ja luonnon pyhyys ei ole maailmankatsomuksellinen kysymys. Rajojen tunnistaminen on kykyä rakentaa eheä suhde niihin. Silloin voidaan nähdä ja elää niiden merkityksellisyys todeksi. Rajat heijastavat toisen ihmisen ja luonnon arvoa. Maailmassa on silloin jotain tärkeää, joka ei ole minun vapaasti hyödynnettävissäni tai tallottavissa. Rajaton maailma tuottaa tyhjyyden tunteita, koska siellä ei ole enää mitään merkityksellistä minun itseni lisäksi.

Rajojen rikkomisesta kuuluisi seurata myös tervettä hienotunteisuushäpeää: olen astunut yli jonkin sellaisen, jota minun ei kuuluisi ylittää. Häpeä pyrkii ravistelemaan ja palauttamaan ihmisen omalle paikalleen. Näin jokin pyhä voi säilyä pyhänä.

Ihminen, jolle mikään ei ole pyhää, on surullinen ilmestys. Hän ei kunnioita mitään, eikä näe ainutlaatuista arvoa missään. Hän voi koskea kaikkeen, ottaa kaiken, hyödyntää ja riistää kaikkea. Sisäisesti hän on lopulta hyvin yksinäinen ihminen.

Ehkä meidän tulisi puhua enemmän siitä, mikä kulttuurina ja yhteiskuntana on meille pyhää.

Miksi me olemme valmiita ylittämään rajoja?

Yksilöpsykologiassa rajattomuuden keskeinen muoto on narsismi. Narsismilla en tarkoita ensisijaisesti persoonallisuushäiriödiagnoosia, vaan asennoitumistapaa ympäristöön ja toisiin ihmisiin. Analyyttisessa psykologiassa ajatellaan, että narsistisia piirteitä voi kuvata asteittain ilmenevänä. Monilla tavallisilla, ystävällisillä ja kunnollisilla ihmisillä on narsistisia piirteitä joillain persoonansa osa-alueilla. Narsismi on ilmiönä paljon monimutkaisempi kuin se yleisesti ymmärretään. Myös kulttuuri ja yhteiskunta voivat ruokkia näitä piirteitä.

Tutkija Christoph Lasch kirjoitti narsismin kulttuurista jo 1970-luvun lopulla. Hän kuvasi, kuinka moderni ihminen on lopulta sisäisesti hyvin epävarma ja tyhjä. Itsekeskeisyys on hänen vankilansa, eikä hän etsi yhteyttä, vaan tapaa täyttää tyhjyys toisten ihailulla ja hyväksynnällä. Hän ei varsinaisesti kuulu mihinkään tai ole osa mitään, vaan hän on tällä yksinäisellä ristiretkellä, joka on samalla hänen vankilansa.

Narsistisuudelle on keskeistä kykenemättömyys kohdata omaa syyllisyydentunnetta. Syyllisyys romauttaa hänen omanarvontuntonsa. Niinpä hän projisoi sen toisiin ihmisiin, väistää sen tai kieltää kokonaan. Syyllisyys on aina jossain muualla.

Syyllisyyden tunteen pakoilu on nykyään varmaankin osa useimpien luontosuhdetta. Tai ainakin minun kohdallani näin on. Koen syyllisyyttä, mutta tungen sen väkisin pois mielestäni.

Terve syyllisyyden tunne on hyvää ja vapauttavaa: se paljastaa ihmisen epätäydellisyyden hänelle itselleen ja auttaa toimimaan jatkossa paremmin. On totta, että syyllisyys on tunteena painava, usein tummasävyinen ja synkkä. Mutta siinä on se lääke, jota narsistisuuteen taipuvainen lopulta etsii. Syyllisyytensä ja epätäydellisyytensä kohtaamalla hän voi löytää aidon omanarvonkokemuksen ja rakentaa suhteita, joissa hän voi rakastaa ja häntä rakastetaan. Hän pystyy löytämään aitoa merkitystä suhteesta toisiin ja luontoon. Vastuu ei olekaan taakka, vaan lopulta vapautta elää yhteydessä ja jonkin puolesta.

”Syyllisyyden tunteen pakoilu on nykyään varmaankin osa useimpien luontosuhdetta. Tai ainakin minun kohdallani näin on.”

Terve syyllisyys on hyvästä

Totuus viime kädessä on se, että me yksilöinä ja yhteiskuntina olemme syyllisiä. Me olemme ylittäneet rajoja tavalla, joihin terve reaktio on syyllisyys ja hienotunteisuushäpeä. Nämä tunteet pyrkivät herättelemään meitä totuuteen. Kuvat kuihtuvasta ja tuhoutuvasta ympäristöstä eivät ole viime kädessä kuvia vain ympäristöstä, vaan meistä ihmisistä. Ne muistuttavat, kuinka pakenemme itseämme ja siitä mikä viime kädessä on totta meistä itsestämme.

Tämä totuus on kipeä, mutta lopulta se mitä kaikkein eniten kaipaamme: etsimme aina rakastetuksi tulemisen kokemusta sellaisina kuin olemme, virheitä tehneenä, epätäydellisinä ja haavoittuvina. Tähän epätäydellisyyteen kuuluu myös syyllisyys. Jos voimme kelvata toisillemme syyllisyyden ja häpeän kanssa, niin voimme löytää todellisemman luontosuhteen. Sellaisen, jossa meillä on väliä, toisilla ihmisillä ja luonnolla on väliä. Häpeän ja syyllisyyden kautta oma kokemus arvostamme voi vahvistua radikaalilla tavalla.

Emme tule paremmiksi ihmisiksi puolustamalla mustasukkaisesti kuvaa omasta virheettömyydestä ja erinomaisuudesta, vaan avoimesti kohtaamalla oman puutteellisuutemme.

Voiko luontoa rakastaa – tai olla rakastamatta?

Analyyttisessa psykologiassa on yleisesti hyväksytty ajatus, että narsismille on luonteenomaista vaikeus aidosti rakastaa. Jos ei rakasta itseään, niin on hyvin vaikeaa rakastaa mitään muutakaan. Narsistisuus ei siis välttämättä ole ytimeltään pahuutta tai itsekkyyttä. Hyvät, kiltit ja kunnolliset ihmiset voivat asennoitua narsistisesti. Ihmiset voivat toimia päällisin puolin oikein ja hienosti, mutta he eivät sisäisesti koe arvoa ja merkitystä asioilla, jotka eivät tuota hyötyä, kiitosta tai vahvista omanarvontuntoa. He eivät usein myöskään ole tietoisia tästä.

Narsistisesti asennoituvat rakastavat, mutta heidän rakkautensa kohteet ovat oman itsen jatkeita. He heijastavat rakkauden kohteeseensa omat toiveensa, tarpeensa ja unelmansa. He eivät erota rajoja itsen ja rakkauden kohteen välillä.

Luulen, että luonnon kohdalla on käynyt juuri näin. Suurin osa ajattelee, että luonto on arvokas. Samaan aikaan luontoon on vaikeaa muodostaa aidosti arvostavaa ja välittävää suhdetta. On vaikeaa motivoitua jostain, jonka lumo ei palaudu minuun itseeni tai saamaani hyötyyn. Siksi hyöty- ja pahimmillaan riistoajattelu vie voiton. Luonnosta tulee oman itseni jatke, vaikka jollain tasolla kokisinkin rakastavani sitä.

Joskus kyvyttömyys rakastaa itseä vie meiltä mahdollisuuden kokea ja löytää luonnosta jotain, joka on enemmän kuin siitä saatava hyöty. Luonnossa on niin paljon merkityksellistä, mutta emme osaa avautua sille kokemuksellisesti. Liian ohut omanarvontunto saa meidät vähättelemään omaa kokemustamme, sen arvoa ja sieltä löydettäviä asioita. Se ei ole jotain, jota voisimme ylpeillen esitellä muille, tehdä siitä suorituksen tai saavutuksen. Se ei varsinaisesti pönkitä asemaamme tai statustamme. Oma kokemuksemme on ensisijaisesti meitä itseämme varten. Jos osaamme rakastaa itseämme, osaamme myös arvostaa omaa kokemustamme ja löytää sieltä ainutlaatuisia asioita. Luonnon lumo ja taika aukeaa viime kädessä vain jokaiselle omakohtaisesti, jos osaa ottaa ne vastaan.

Ehkä me emme ole riittävän vain nöyriä ottamaan vastaan sitä yhteyttä, jota luonto meille tarjoaa. Se on lahja, jota ei voi ansaita. Sille voi vain kokemuksellisesti avautua, ottaa vastaan. Tuntuu vieraalta, että jokin hyvä ja merkityksellinen voisi olla näin ansaitsematonta.

Ehkä siksi en osaa avautua sille.

Miten luontoa voisi rakastaa?

Filosofiassa minua eniten koskettanut rakkauden määritelmä on jo antiikista peräisin. Myös 1900-luvun ehkä merkittävin filosofi Martin Heidegger piti sitä kaikkein osuvimpana. Rakkaus sanoo kohteelleen näin:

”Tahdon, että sinä olet olemassa, sellaisena kuin sinä todella olet”.

Rakkaus näkee jotain sellaista merkittävää, joka ei palaudu enää minuun tai itselleni saatavaan hyötyyn. Silloin iloitsemme rakkauden kohteen kukoistuksesta, siitä että se kirjaimellisesti ”puhkeaa kukkaan”. Valitettavasti nykyinen kulttuuri ei aina opeta meitä rakastamaan tai tarjoa sitä tukevia malleja. Päinvastoin se ohjaa meitä tavoittelemaan jotain aivan muuta.

Tutkimuskirjallisuudessa on esitetty, että yhteiskunnallisesti hyvin suosittu uusliberaali, yksilökeskeinen ideologia heikentää hyvinvointia, koska se lisää yksinäisyyttä, kilpailua ja heikentää ihmisten välisiä yhteyksiä. Ihmisten väliset suhteet voivat muuttua kilpailuun ja ansaintaan perustuviksi. Otamme sen, minkä saamme. Osaamme saavuttaa, mutta emme elää yhteydessä ja antaa arvoa.

Ja ehkä juuri kilpailun tiimellyksessä sekoitamme sen, mikä on oikeaa rakkautta ja mikä ei?

Mistä rakastavampi luontosuhde?

Minulle parhaat yhteyden kokemukset luontoon ovat olleet Lapissa Pyhätunturin liepeillä. Hiihtely jylhien ja hiljaisten solien läpi on taianomaista. Äänettömyys ei ole tyhjyyttä, vaan kaupunkilaiselle mitä suurinta täyteyttä. Tuntuu siltä kuin luonto todella puhuisi. Vuoron perään solat, tunturit ja erämaat kertovat salaisuuksiaan sille, joka on valmis kuuntelemaan. Ne kaikki ovat olleet täällä minua kauemmin ja nähneet minua paljon enemmän. On helppoa tunnistaa, että ne ovat minua viisaampia. Ne myös jäävät tänne minun jälkeeni vielä pitkäksi aikaa, näin ainakin toivon.

Minulle tätä taikaa ja sen arvoa ei voi mitata rahassa, hyvinvoinnissa tai hyödyssä. Tunnen suurenmoista riemua, että maailmassa on jotain näin ihmeellistä. Siinä on jotain pyhää, jotain, joka on niin ihmeellistä, että siihen pitää suhtautua kunnioittaen ja vaalien. Ehkä ei ole sattumaa, että paikan nimi todella on Pyhätunturi. En halua omistaa sitä paikkaa, enkä edes halua mahdollisuutta vierailla siellä jatkuvasti. Se paikka on minua suurempi.

Ja tästä huolimatta usein huomaan, että en osaa omalla toiminnallani kunnioittaa sen arvoa. Ehkä tämä oivallus on se, josta todellisempi rakkaus sitä kohtaan voi alkaa.

—————————————————

Samuel Salovuori on kirjoittanut kirjan “Merkityksellisyyden voima – kirja masennuksesta toipuvalle” (Kirjapaja 2022).

MIELI ry:n artikkeli: Masennuksesta uuteen merkityksellisyyteen

Salovuoren seuraava merkityksellisyyttä käsittelevä teos ilmestyy lokakuussa 2024.  

—————————————————

Viitteet:

Baumeister, R. Meanings of Life. (1992) Guilford Press.

Becker, J.C., Hartwich, L. and Haslam, S.A. (2021), Neoliberalism can reduce well-being by promoting a sense of social disconnection, competition, and loneliness. Br J Soc Psychol, 60: 947-965. https://doi.org/10.1111/bjso.12438

Kealy D, Ogrodniczuk JS. Pathological narcissism and the obstruction of love. Psychodyn Psychiatry. (2014) Mar;42(1):101-19. doi: 10.1521/pdps.2014.42.1.101. PMID: 24555464.

Klussman, Kristine. (2021) Connection: How to Find the Life You’re Looking for in the Life You Have. Sounds True Inc.

Ojansuu, J. (2004) Pyhyys: rajalla oleva ihminen. WSOY, Helsinki.

Schuback, M. (2012). Heideggerian Love. In J. Bornemar, & M. Schuback (Eds.), Phenomenology of Eros (pp. 129-152). Södertörn: Södertörn University.

Vahrmeyer, M. (2023) “What is Narcissism?“ Brighton and Hove Psychotherapy. Haettu 22.11.2023. https://www.brightonandhovepsychotherapy.com/blog/what-is-narcissism-2/