Antti Regelin: ”Pelkään tulevaa, mutta en lakkaa toivomasta parempaa”

Nuorten ilmastodelegaatti Antti Regeliniltä kysytään usein toivosta. Mistä hän sitä löytää? Jaksaako hän uskoa tulevaisuuteen? Näin Regelin suhtautuu ajatukseen toivosta ja toiveikkuudesta.

“Olen nuori toimija ilmastokentällä. Siksi minulta usein kysytään toivosta. Miltä maailma näyttää nuoren silmin, kun ympäristöraportti toisensa jälkeen maalaa kuvan kriisistä?

Vastaus ei ole yksinkertainen. Välillä olen täysin toivoton. Välillä vitsailen, pitäisikö minun vaihtaa toinen nimeni Toivoksi. Ehkä juuri siksi toivosta ja sen merkityksestä täytyy puhua.

Mielestäni toivo ei ole sitä, että sulkee silmänsä todellisuudelta tai uskoo muuttavansa kaiken. Sen sijaan toivo tarkoittaa, että katsoo ikävää todellisuutta suoraan silmiin – ja toimii siitä huolimatta.

Jokainen reagoi ekokriisiin tavallaan

Ilmastoahdistus on vakava, erityisesti nuoria koskeva ongelma. Kuitenkin meitä nuoria on moneksi.

Tutkimusten mukaan osa meistä ei koe ilmastoahdistusta lainkaan – osa ehkä kieltää koko ongelman. Toiset kantavat mukanaan syyllisyyttä, uupumusta tai pelkoa. Monet toimivat. Ja osa meistä tekee kaikkea tätä yhtä aikaa.

Minä olen se nuori, joka välillä kokee toivottomuutta, mutta toimii silti. Joka pelkää tulevaa, mutta ei lakkaa toivomasta parempaa. Joka väsyy, mutta ei luovuta.

En oikein usko toivoon, joka pakottaa hymyilemään. Sen sijaan uskon toivoon, joka antaa luvan itkeä, huutaa ja kuitenkin jatkaa.

Ilmastotoiminta on vastarintaa, joka luo toivoa

Minulle ilmastotoiminta on vastarintaa. Se on tapa sanoa, että tämä maailma ei ole ainoa mahdollinen, eikä nykytila ole hyväksyttävä. Minua motivoi toimintaan se, että maailma muuttuu – edes hieman.

En silti väitä, että toimintani pelastaa maailman. Joskus toistuva toiminta voi myös uuvuttaa entistä enemmän. Kun ensin puolustaa kunnianhimoisia ilmastotoimia ja sitten näkee niiden kaatuvan, ei maapallon kannalta auta lohdutella itseään sillä, että “edes yritit”.
Uskon silti, että toiminnallani on merkitystä.

Vaikka lopputuloksesta ei voi olla varma, on silti oikein yrittää. On oikein rakastaa maailmaa niin paljon, että sen eteen on valmis toimimaan.

Toivo on sitä, että toimii, vaikka lopputuloksesta ei ole varmuutta

Ilmastokeskustelussa meiltä vaaditaan jatkuvasti optimismia. Ihmiset haluavat kuulla onnistumisista, teknologisista läpimurroista ja yksilöiden kestävistä ratkaisuista.

Joskus mietin, onko näissä tarinoissa tilaa todelliselle tunteelle. Entä jos toivo syntyykin kivusta, ja toiminnasta, johon kipu pakottaa?

Me emme tarvitse lisää “ratkaisukeskeisyyttä”, jos se sulkee pois surun, vihan, epävarmuuden. Me tarvitsemme tilaa olla inhimillisiä – ja silti jatkaa.

Koska ehkä se on toivon syvin muoto: olla epävarma ja haavoittuva, ja silti rakastaa tätä maailmaa niin paljon, että ei lakkaa yrittämästä.”