”Ahdistus lakkaa, kun toiminta alkaa”
Lauri ei kokenut tekevänsä arvojensa mukaista työtä ja paloi loppuun. Hänen ilmastoahdistustaan on lievittänyt konkreettinen toiminta sekä tajuaminen, ettei yksin voi olla vastuussa maapallon kohtalosta.
Tuijotan tekstinkäsittelyohjelman tyhjää sivua. En kykene kirjoittamaan mitään. Kirjoittaminen on välillä hankalaa, kyllähän minä sen tiedän, ja kun vain pääsee alkuun niin se helpottuu. Mutta tämä on erilaista. On kuin yrittäisin nostaa henkilöautoa ilmaan omilla voimillani. Se on mahdotonta. Ilmoitan esimiehelleni olevani työkyvytön, ja lähden kotiin. Myöhemmin saan työterveydenhuollosta diagnoosin, tilapäinen ahdistus- ja masennushäiriö. Siis burnout.
Sairaslomalla minulla on paljon aikaa ajatella. Ensimmäisenä kahtena viikkona en tee yhtään mitään. Saan juuri ja juuri itseni ruokittua ja pestyä. Sen jälkeen saan hieman voimiani takaisin, ja lähden Evon retkeilyalueelle vaeltamaan. Luonto on aina auttanut minua asettamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiinsa.
Eletään vuoden 2019 kevättä, ja IPCC:n hiljattain julkaisema 1,5 asteen ilmaston lämpenemistä koskeva raportti on laittanut rutkasti lisää kierroksia ilmastokeskusteluun. Kyllähän minä tiesin jo ennalta, että asiat ovat menossa päin helvettiä, kaikkihan me sen tiedämme. Tällä kertaa tajuan, että aikaa ei todellakaan enää ole. Merkillinen tunne valtaa minut, pitkään mielessä pyöritelty yhtälö ratkeaa, lukuisat vaihtoehdot supistuvat yhteen. Minun on pakko alkaa tekemään asialle jotain.
Loppuunpalamiseeni oli monia syitä, mutta yksi niistä oli, etten kokenut tekeväni arvojeni mukaista työtä. Se ajatus oli pitkään pyörinyt mielen perukoilla välillä ponnahtaen esiin, mutta loppuunpalamisen aiheuttama täydellinen pysähtyminen toi sen parrasvaloihin. Minulla oli lupaava ura edessäni tutkijana, ja esimieheni koetti suostutella minua kirjoittamaan väitöskirjan. Aihekin olisi ollut mielenkiintoinen, mutta aikaa ei enää ollut. Kun määräaikainen työsopimukseni päättyi, valitsin seuraavan työpaikkani siten, että pystyisin edes välillisesti ehkäisemään ilmastokatastrofia, tai ainakin auttamaan sen ymmärtämisessä.
Lokakuu 2020. Katson uutissivuston artikkelissa olevaa kuvaa, jossa poliisimies seisoo rennossa takakenossa suihkuttaen maassa istuvan mielenosoittajan päälle pippurisumutetta. Ei saatana, eihän tämä nyt näin voi mennä. Tuo kaveri vain istuu tuossa, eihän tämä voimankäyttö ole millään mittarilla perusteltua!
Olin ollut Elokapinan hiljainen tukija jo jonkin aikaa, ja ihaillut heidän rohkeuttaan panna itsensä likoon minulle tärkeän asian vuoksi. Pippurisumutteen suihkuttaminen väkivallattomien, vaikkakin kansalaistottelemattomuutta harjoittavien mielenosoittajien päälle oli minulle viimeinen risti. Lisäksi olin kyllästynyt olemaan ajatusteni kanssa yksin. Ystäväpiirissäni oltiin toki huolestuneita ilmastonmuutoksesta, ja osa myös teki konkreettisia tekoja sen ehkäisemiseksi, mutta kukaan ei tuntunut suhtautuvan siihen asian vaatimalla vakavuudella. Siis helvetin vakavasti.
Päätin ryhtyä ilmastoaktivistiksi, sillä koin etteivät minulle tarjolla olevat lailliset väylät olleet riittäviä ilmastokatastrofin ehkäisemiseksi.
Samalla tapaa kuin keväällä 2019, olin jälleen pisteessä, jossa minun oli muokattava toimintaani. Se on erikoinen tunne, ennen sitä itselleen voi vielä perustella kaikenlaisia toimintatapoja, mutta kun se tulee, vaihtoehtoja on jäljellä enää vain yksi. Vähän niin kuin suppilo, jossa vesi jonkin aikaa pyörii, päätyen lopulta pohjalla olevasta reiästä ulos. Päätin ryhtyä ilmastoaktivistiksi, sillä koin etteivät minulle tarjolla olevat lailliset väylät olleet riittäviä ilmastokatastrofin ehkäisemiseksi.
Tänä päivänäkään en ole varma siitä, onko juuri ilmastoaktivismi paras tapa vaikuttaa asioihin, eikä se myöskään ole ainoa keino, jolla yritän edistää arvojeni mukaisia asioita. Lahjoitan myös osan varallisuudestani erilaisille yhdistyksille. Ajattelen, että epävarmoissa tilanteissa on parasta hajauttaa voimavaransa. Oli miten oli, ainakaan minulla ei ole enää sellainen tunne, että hukkaisin aikaani.
Toiminnan lisäksi ahdistustani on helpottanut sen tajuaminen, etten ole yksin vastuussa maapallon kohtalosta. Ilmastokriisi koskee aivan kaikkia, ja kaikilla on vastuu sen torjumisesta. Tämä ajatus antaa minulle luvan hengähtää ja levätä. Minun ei tarvitse olla maailman vegaanein vegaani tai maailman aktiivisin aktivisti, vaan minulla on oikeus kuunnella itseäni ja tehdä vain sen verran kuin kykenen. Enempään en muutenkaan pysty. Vaikka kaikki lopulta menisikin päin mäntyä huolimatta henkilökohtaisista pyrkimyksistäni, voin ainakin sanoa yrittäneeni!
Ahdistus lakkaa, kun toiminta alkaa.
Lauri
Minun tarinani -sarjassa kirjoittajat kuvaavat ympäristötunteidensa kohtaamista, omaa polkuaan ja kokemuksiaan. Kirjoituksia julkaistaan sekä kirjoittajan omalla nimellä että nimimerkillä.
