Kaukainen uhka tulevaisuudessa vai akuutti kriisi?
Eräänä yönä nimimerkki Omenapuu heräsi ahdistukseen: ”Millaiseen maailmaan lapseni on oikein syntymässä?”. Ekologinen kriisi vaikuttaa kaikkeen ja kaikkiin. Ilmastoliikkeeseen kuuluminen on tuonut lohtua.
Ensimmäinen muistikuvani ilmastonmuutoksesta on Hesburgerin lasten asiakaslehdestä, jossa siitä vielä puhuttiin kasvihuoneilmiönä. Juttu jäi mieleen. Näin myöhemmin ajateltuna syytä kriisimentaliteettiin olisi jo tuolloinkin ollut paljon enemmän. Jos tiedettä olisi kuunneltu tosissaan, 1990-luvun lapsena minun olisi pitänyt saada kasvaa ymmärtäen ilmastonmuutoksen olevan itseäni ja ympäristöäni koskeva välitön uhka. Miten paljon pidemmällä olisimmekaan, jos tällaista ennakointikykyä olisi yhteiskunnilla ollut.
Liian pitkään uhan ajateltiin kuitenkin olevan kaukaisuudessa. Muistelen, että Jyrki Katainen puhui pääministerikaudellaan 2010-luvun alussa muutoksen aiheuttamasta uhasta lapsenlapsille ja tämä oli positiivista, sillä pääministeri puhuu tärkeästä aiheesta. Olin jo mukana vaikuttamassa kansalaisyhteiskunnassa ja puhumassa kestävän kehityksen ja globaalin oikeudenmukaisuuden puolesta. Ilmastoasiat olivat siinä rinnalla mukana ja liittyivät tietenkin asiaan. Olin kannattamassa ilmastolain luomista, päästöjen vähentämistä ja marssimassa muun muassa Pariisin ilmastosopimuksen puolesta. Mutta ymmärsinkö, että kyse on akuutista kriisistä?
Vuonna 2018 ahdistus vasta iski aivan tosissaan: kuten historia osoittaa, moniin muihinkin. Vappuna satoi taivaan täydeltä lunta, kesä taas oli ennätyskuuma ja tuntui, että maailmankirjat ovat sekaisin. Olin myös raskaana. Muistan, että yhtenä yönä heräsin, en saanut enää unta ja jotenkin havahduin todellisuuteen – asiat elämässäni eivät ehkä olekaan hyvin, ne ovat mahdollisesti poikkeuksellisen huonosti. Millaiseen maailmaan lapseni on oikein syntymässä?
Tämä on tietysti suhteellista. Edelleen asun maassa, joka on maailman turvallisimpia, rikkaimpia ja jossa huoltovarmuuteen panostetaan. Arjessani kaikki on enemmän kuin hyvin. Perusturvallisuuden tunne, joka siihen saakka oli ollut erittäin vahva, ei kuitenkaan palautunut ennalleen. Ymmärsin, että minä en kuulukaan sellaiseen sukupolveen, joka saa historiassa statistin roolin ongelmien väliajalla. En elänyt mongolivalloituksissa, en pimeällä keskiajalla, en kokenut maailmansodan kauhuja. Synnyin aikaan ja paikkaan, jossa asiani ovat monella tavalla paremmin kuin yhdelläkään ihmisellä yhtenäkään aikana. Mutta elän myös maailmanhistorian aikaa, jossa ihmiskunnalla on ensi kertaa mahdollisuus tuhota aivan kaikki. Edes vakaa ja vauras Suomenmaa ei kestä sitä, jos onnistumme rikkomaan elämän perusedellytykset ja suistamaan luonnon raiteiltaan kohti itseään kiihdyttävää tuhoa.
Olen aina toiminut oikeudenmukaisuuden toteutumiseksi kansalaisaktiivina sen ajamana, että olen ymmärtänyt hyväosaisuuteni ja nähnyt velvollisuudekseni käyttää resursseja hyvän tekemiseen. Vaikka ilmastoliikkeessä mukana oleminen on edelleen vahvasti myös heikomman puolella olemista, lähtökohtaa kuitenkin syventää se, että kyse on myös henkilökohtaisesta ongelmasta ja huolesta omaa perhettä ja lapsiaan kohtaan.
Toisaalta, näen ongelman kaikenkattavuudessa myös toivon. Koen, että ihmiskunta hallitsee nyt maapalloa oikeastaan kokonaan. Luonto prosesseineen on vaikutuksemme piirissä. Kun villiä ja sivilisaatiolle ulkopuolista on enää pääasiassa syvänmeren pohjassa, maailma on asettunut uudelle ihmisen ajalle, antroposeenille. Kaikki mitä on, on joko käytössä tai potentiaalisesti käytettävissä. Ei ole mistä ottaa uutta materiaalia tai resurssia, on vain mahdollisuus siirtää resursseja kierrossa uusin tavoin.
Ja tämän kautta on uudella tavalla loogista, että emme enää sotisi keskenämme, vaan todella hallitsisimme pienentynyttä maailmaamme yhdessä ja yhteiseksi hyväksi. Ihmiskunta on verkottuneempi kuin koskaan aiemmin. Meillä on, ihme kyllä, oikea mahdollisuus onnistua kansainvälisessä hallinnassa jopa sillä tarkkuudella, jota ekologisen kriisin ratkaiseminen vaatii.
Toivosta huolimatta ahdistuskin pysyy. Ei ole kovin rohkaisevaa, miten viime tippaan ja hirvittävälle riskille kaikki on jätetty. On mahdollista, että olemme jo nyt myöhässä enemmän kuin uskommekaan, jopa ratkaisevasti. Ja mikäli onnistumme pysäyttämään täysimittaisen katastrofin, voimmeko laskea onnistumiseksi sitäkään, jos inhimillinen hinta kaikkein heikoimmassa asemassa oleville on ollut suunnaton?
Ekologinen kriisi ja näkemykseni siitä, että olemme siirtyneet ratkaisevasti aiemmasta poikkeavaan maailmanaikaan, vaikuttavat kaikkeen elämääni ja tekemiseeni. Näiden realiteettien puolesta puhuminen on tärkeää ja tiedän, että sitä tekee suuri ja kasvava joukko ihmisiä ympäri maailmaa. Tämä ilmastoliikkeeseen kuuluminen tuo yhteisyyttä ja lohtua.
Omenapuu
Minun tarinani -sarjassa kirjoittajat kuvaavat ympäristötunteidensa kohtaamista, omaa polkuaan ja kokemuksiaan. Kirjoituksia julkaistaan sekä kirjoittajan omalla nimellä että nimimerkillä.
