Oivalluksia omavaraisuudesta

Epätoivon keskellä omaa toivoa voi ylläpitää tekemällä asioita, joihin voi itse vaikuttaa. Tuula löysi toivoa omavaraisuudesta sekä kotimaisen lähiruuan tukemisesta.

Minun tarinani ei ole tällä kertaa pitkä taival, vaan lyhyt hetki ja oivalluksia keskellä viime vuosien mullistuksia. Kuulun niihin, jotka kantavat huolta maailman ruokaturvasta, mutta entistä enemmän kannan huolta omavaraisuudestamme. Aihetta nostaa pintaan koronavuodet, pandemian sulkemat rajat ja sen haastamat logistiikkaketjut. Sotatilanne Ukrainassa on osoittanut osaltaan, miten haavoittuvainen yhteiskuntamme onkaan ja ettemme edes me täällä Suomessa ole turvassa tai erillään maailman mullistuksilta.

Loppukesästä ei enempää eikä vähempää kuin tasavallan presidentti antoi haastattelun aiheesta. Tämä juttu puhutteli minua. Haastattelussaan presidentti kertoi, että hänestä suurin huoli kohdistuu nyt omavaraisuuteen. Omavaraisuuden yksi kulmakivistä on se, että ruokaa riittää. Kuitenkin niin, että myös ilmastonmuutos otetaan huomioon. Presidenttimme alleviivasi, että ruoan tuotannon ja ilmastonmuutoksen torjumista ei tulisi asettaa vastakkain. Puhutaan mieluummin niiden yhteensovittamisesta. Viisaita sanoja. Tarvitsemme molempia.

Minua lohduttaa se näkökulma, että meillä on kotimaisessa ruuantuotannossa valtavasti potentiaalia, myös ilmastonmuutoksen torjumisen ja siihen sopeutumisen kannalta. Tuon murehtimani omavaraisuuden ja huoltovarmuuden kannalta on nimittäin tärkeää myös se, että maataloutemme sopeutuu muuttuneeseen ilmastoon, jotta ruokaa saadaan pellolta pöytään jatkossakin.

Tänä kesänä olen oivaltanut, mikä minulle antaa toivoa. Maatalousyrittäjämme ovat nimittäin koulutettuja ammattilaisia, ja tämä tieto helpottaa. He hallitsevat oman tuotantosuuntansa töiden lisäksi koneet, laitteet, talouden, verotuksen, tukipolitiikan sekä tieto- ja viestintätekniikan. Heillä on valtavasti osaamista, kokemusta, tietoa ja taitoa. Minusta tuntuu, että tämä näkökulma unohtuu edelleen usein niistä keskusteluista, joissa yhteensovittamisen sijaan vastauksia ja ratkaisuja haetaan vastakkainasettelusta. Välillä huomaan myös tuttavapiirissäni ja julkisissa keskusteluissa, että maatalousyrittäjät kokevat syyllistämistä ja arvostuksen puutetta. Keskustelua käydään tuntematta, kohtaamatta ja kuulematta toisen arkea.

Olen myös oppinut, että epätoivon keskellä omaa toivoa voi ylläpitää vaikuttamalla niihin asioihin, joihin itse voi vaikuttaa, ja joista voi päättää. Minä noudan jatkossakin ruokaa ja raaka-aineita suoraan naapuritiloilta, kasvatan omat perunat ja vihannekseni, säilön metsien ja pihapiirin marjat ja hedelmät mehuiksi sun muiksi omaan kellariin. Näin tehdessäni ajattelen, että ei kotimaisen lähiruuan suosiminen voi olla huonompi ja kestämättömämpi valinta kuin toiselta puolelta palloamme lennätettyjen riisien ja hedelmien kuluttaminen. Minusta kotimaisen ja lähiruuan kuluttaminen tuntuu oikealta ja järkevältä valinnalta.

Minun tarinani -sarjassa kirjoittajat kuvaavat ympäristötunteidensa kohtaamista, omaa polkuaan ja kokemuksiaan. Kirjoituksia julkaistaan sekä kirjoittajan omalla nimellä että nimimerkillä.