Ylisukupolvisia ympäristötraumoja purkamassa

Millaisia traumoja ilmastonmuutos, sukupuuttoaalto, yhä kiihtyvät hakkuut sekä muut kotoperäistä luontoa koskevat uhat synnyttävät suomalaisissa? Miten voisimme kulkea kohti terveempää luontosuhdetta? Laura Hautsalo pohtii eri sukupolvien kokemusten merkitystä ja omaa luontosuhdettaan.

Laura Hautsalo
Luontoalan opiskelija,
FM, viestinnän ammattilainen

Olen viimeisen kahden vuoden aikana viettänyt enemmän aikaa metsässä kuin koskaan aiemmin.

Kun alkuvuonna 2023 aloitin luontoalan opinnot, tunsin todella löytäväni polulle, jota kohti olin hapuillut jo pitkään. Halu muutokseen oli kytenyt minussa vuosien ajan. Olin kokenut läheisten ihmisten menetyksiä, burnoutin, elämänarvojen kriisin. Näiden myllerrysten keskellä olin löytänyt takaisin luonnon äärelle ja juuriani etsimään.

Viime vuosien aikana luontoyhteyteni on monin tavoin vahvistunut ja voimistunut. Olen saanut luonnosta käsittämättömän paljon voimavaroja, lepoa, hyvinvointia, oivalluksia. Mitä enemmän olen viettänyt aikaa metsässä, sitä enemmän ero minun ja luonnon välillä on alkanut hämärtyä, kehoni rajat heiketä. Luontoyhteys on saanut myös synkempiä sävyjä: jos minulle tuttu metsä avohakataan, saatan tuntea, että se tapahtuu eräällä tavalla myös minulle.

Ympäristöahdistuksesta on viime aikoina tullut minulle jokapäiväinen seuralainen. Olin totta kai kokenut jo pitkään huolta ilmastonmuutoksesta globaalilla tasolla, mutta vasta kolmekymppisenä tajusin, mitä Suomen luonnolle oikeasti kuuluu. Kuvitelmat siitä, että Suomessa luontoa kohdeltaisiin hyvin, karisivat nopeasti.

Luontoyhteys on saanut myös synkempiä sävyjä: jos minulle tuttu metsä avohakataan, saatan tuntea, että se tapahtuu eräällä tavalla myös minulle.

Kun tuttu luontoympäristö hävitetään

WWF:n vuonna 2019 teettämän tutkimuksen mukaan lähes neljä viidesosaa suomalaisista haluaa rajoittaa avohakkuita lailla. Avohakkuiden vaikutuksia metsäluonnolle on tutkittu paljon, mutta vaikutukset ihmisten mielenterveyteen ovat kartoittamatta.

Viime vuosien aikana olen tavannut ihmisiä, joihin lähimetsien hakkuut ovat jättäneet lamaannuksen. Ihmisiä, joiden sisimmässä tuntuvat vielä vuosikymmeniä sitten pakolla kaivetut suo-ojat. Ihmisiä, joiden lähijoen kaikki kalat ovat kuolleet ja vesi pilaantunut kaivoksen takia. Ihmisiä, jotka huomasivat hömötiaisen häviämisen kotipihoillaan ennen kuin siitä uutisoitiin missään. Ihmisiä, jotka kamppailevat arjesta selviytymisen kanssa, kun kuivuus on vienyt kaivosta vedet.

Siksi kysynkin: Millaisia traumoja – mahdollisesti ylisukupolvisia sellaisia – ilmastonmuutos, sukupuuttoaalto, yhä kiihtyvät hakkuut sekä muut kotoperäistä luontoa koskevat uhat Suomessa synnyttävät?

Toisin tekemisen voima

Vuonna 1918 syntynyt ukkini aloitti työuransa 1930-luvulla metsätöissä ja kaivamalla suo-ojia. Hänen nuoruusvuotensa osuivat vuosikymmeniin, jotka mullistivat suomalaisen metsienkäytön. Metsät alettiin nähdä raaka-ainekasvattamoina, taloudellisena resurssina. Sotakorvauksia maksettiin hakkaamalla metsiä. Avohakkuista tuli uusi normi, ja soita ojitettiin käsittämättömällä vimmalla.

Tämä murros mahdollisti osaltaan sen, että kehnossa savupirtissä keskellä köyhän Rautavaaran korpia syntynyt ukkini saattoi kokea elinaikanaan käsittämättömän luokkanousun. Sotien jälkeen hän opiskeli, perusti yrityksen, kaupunkilaistui ja vaurastui.

Samalla, kun metsätalouden vaikutus ukkini ja muiden suomalaisten elintasoon on ollut merkittävä, ovat seuraukset luonnolle olleet tunnetusti katastrofaaliset. Esimerkiksi Etelä-Suomen vanhoista metsistä on jäljellä enää muutama prosentti.

Vuonna 2024 minä suoritan työharjoittelua ennallistamistyön parissa ja lapioin ilomantsilaisella suolla ojia umpeen. Tuo työ tuntuu terapeuttiselta ei vain siksi, että minulla on mahdollisuus tehdä jotain konkreettista luonnon ja ympäristön tilan paranemiseksi, vaan ennen kaikkea siksi, että tunnen kääntäväni sukupolvien ketjussa jotakin eri suuntaan. Minä voin tehdä toisin. Toistan mielessäni: voin tehdä toisin.

Ennallistamistoimintaan tutustuessani minulle valaistuu se, että ennallistamisen merkitys on suuri paitsi luonnolle, myös paikallisille ihmisille. Erityisesti vanhemmille sukupolville, jotka ovat 1950–70-luvuilla nähneet vaikkapa lapsuutensa lakkasuon häviämisen, avautuu ennallistamisen myötä uusi mahdollisuus käsitellä lähiympäristön muutoksiin liittyviä tunteita, jopa traumoja.

Olen toistuvasti viime aikoina palannut saman kysymyksen äärelle:

Voiko edellisten sukupolvien luontoon kytkeytyvillä traumoilla olla jotain tekemistä sen kanssa, miten kohtelemme ympäristöä tänä päivänä?

Jos on, miten voisimme käsitellä niitä terveemmän luontoyhteyden palauttamiseksi?

Samalla, kun metsätalouden vaikutus ukkini ja muiden suomalaisten elintasoon on ollut merkittävä, ovat seuraukset luonnolle olleet tunnetusti katastrofaaliset.

Kohti terveempää luontoyhteyttä

En pysty enää kysymään ukiltani hänen luontosuhteestaan – hän kuoli kaksikymmentä vuotta sitten. Jotain oli kuitenkin aistittavissa siitä, millaisella jääräpäisyydellä ukkini suhtautui luontoon ja sen ”taltuttamiseen”. Kesämökillä hän käänteli kivenjärkäleitä rautakangella ihan vain huvikseen. Samalla, kun hänen toiminnassaan ilmeni välineellinen suhtautuminen luontoon, on myös selvää, että hänellä oli valtava määrä kokemusta luonnossa ja luonnon kanssa elämisestä, selviytymisestä ankarissa oloissa. Tästä kaikesta olisin halunnut puhua hänen kanssaan lisää, jos aikaa olisi ollut enemmän.

Minun mielestäni on selvää, että rakentaessamme terveempää luontoyhteyttä tarvitsemme kaikkia sukupolvia. Tarvitsemme juuriamme. Ja siksi juuri vanhempien sukupolvien – heidän, jonka kantamassa tiedossa saattaa olla vielä muistumia luontoa kunnioittavista perinteistä – rooli on mielestäni suunnattoman tärkeä.

Samalla tarvitsemme uudenlaisia yhteisöllisyyden muotoja. Ympäristöahdistuksen syvimmässä alhossa saatan kuvitella, että olen ajatusteni kanssa yksin. Siksi on suunnattoman tärkeää päästä puhumaan muiden kanssa, jotka kuuntelevat ja ymmärtävät – se voi olla pohja sille, että uskaltaa tarttua toimeen ja alkaa vaikkapa puolustaa omaa lähimetsäänsä hakkuilta. Ympäristötunteet voivat myös luoda siltaa sukupolvien kuilujen yli.

***

Marraskuinen tuuli vihmoo puiden latvoissa ja taivaalta sataa kylmää hyhmää, mutta metsässä on kaunista kuten aina. Minä kävelen tuttuja polkuja sammalmätästen välistä. Silitän kilpikaarnamäntyjä, tervehdin tuttuja kallioita. Puron solina huuhtoo mieleni. Sinitiaiset ovat huomanneet minut, ne ääntelevät kiivaasti keskenään. Pysähdyn poimimaan kohmeisen suppilovahveron.

Ilman metsiä en olisi mitään, en mitään.

Minun tarinani: Jaa kokemuksesi ympäristö- tai ilmastoahdistuksesta!

Minun tarinani -sarjassa kirjoittajat kuvaavat ympäristötunteidensa kohtaamista, omaa polkuaan ja kokemuksiaan. Kirjoituksia julkaistaan sekä kirjoittajan omalla nimellä että nimimerkillä.