Vihan alla lymyili huoli – ekokriisi laittoi asiat tärkeysjärjestykseen

Ekokriisiin herääminen voi olla kokemuksena rankka ja kivulias. Viha saattaa kätkeä alleen surun ja huolen maapallon sekä oman lapsen tulevaisuudesta. Viestinnän suunnittelijamme Kia Löfberg kertoo, mikä lopulta auttoi vihan ja kyynisyyden tunteisiin.

Kia Löfberg
viestinnän suunnittelija,
Ympäristö ja tulevaisuus mielessä (2023–2025) -hanke

Kuva: Anni Suikkanen

Muutama vuosi sitten se tapahtui. Ilmastonmuutos oli kummitellut mieleni perukoilla aina, mutta nyt uutisten uhkakuvat ympäristökriisistä tulivat uniin asti. Tapani käsitellä pelkoa ja epätietoisuutta on etsiä lisätietoa niin paljon kuin mahdollista, mutta se ei tuonutkaan helpotusta. Metsäkato, ekosysteemien romahdus, uhanalaisten lajien joukkosukupuutto sekä napajäiden sulaminen ahdistivat niin että kurkkua kuristi ja tajusin, miten helppoa on upota ilmastoahdistuksen kaninkoloon. Järkytykseni ei kestänyt kauaa, sillä yhtäkkiä vihan mustat lonkerot tuntuivat yltävän jokaiseen mieleni sopukkaan. Miten me oikein kehtaamme hukuttaa kauniin sinisen planeettamme muoviin, ajaa villieläimet sukupuuton partaalle ja repiä maasta irtin kaiken mahdollisen, josta voisimme itse hyötyä? Hetken aikaa tuntui suunnattoman typerältä itse kierrättää, syödä kasvisruokaa ja suosia julkista liikennettä ja kirpputoreja, kun kaikki muut tuntuivat jatkavan elämää normaalisti, ylikuluttaen. Vihan tunteet leimahtivat jälleen, kun liian usein eksyin Facebookin kommenttibokseihin, jossa ilmastosta ahdistuneille naurettiin ja koko ilmastonmuutos kyseenalaistettiin. Teki mieli ravistella ihmisiä virtuaalisesti – ettekö te näe, miten ekosysteemin romahdus on meidän kaikkien romahduksemme?

Etäisyyden pidon kautta oikealle polulle

Päätin ottaa aikalisän ja etäännytin itseni kaikesta ympäristökriisiin liittyvästä. Panu Pihkalan kehittämässä ympäristöahdistuksen prosessimallissa mainitaan kolme ulottuvuutta ympäristöahdistuksen käsittelyssä: toiminta, suru ja etäisyyden pito. Pihkalan mukaan etäisyyden pito, distancing, käsitetään usein pelkästään negatiiviseksi asiaksi ympäristöasioiden suhteen. Pitkässä juoksussa on kuitenkin tärkeää oivaltaa, että kukaan ei jaksa eikä pysty joka hetki olemaan tiiviissä yhteydessä ympäristökriisiin.

Oli aikani olla tiiviissä yhteydessä luontoon. Kun hiljensin uutisvirran ja menin lähimetsään, haistoin havujen tuoksun ja kuulin lumikinosten alla kuiskivan kevään. Koin yhteenkuuluvuutta luonnon kanssa ja ymmärsin, että kohtaamani järkytys, suru ja viha olivat kuuluneet prosessiini ilmastoahdistuksen käsittelyssä. Kun nyt katsoin vihaani silmästä silmään, löysin pinnan alta syvää surua ja huolta maapallomme voinnista. Kyynisyys oli tapani piiloutua pelolta, vältellä turhaa toivoa.

Vaikka minun, pienen ihmisen ilmastoteot, olivat hetken tuntuneet turhilta, tajusin, että arvojeni mukainen eläminen oli edellytys mieleni hyvinvoinnille. Oli myös käänteentekevää huomata, etten ollut yksin ajatusteni kanssa. Hakeuduin samoja tunteita kokevien seuraan, keskustelin ja otin kantaa somessa ja jatkoin omia ilmastotekojani. Osallistuin Luontomarssille kantorepussa nukkuvan lapseni kanssa ja innostuin Hot or cool -tutkimusinstituutin raportin inspiroimasta viiden vaatteen vuosi -haasteesta. Liityin Äitikapinaan, jossa vaadimme muiden äitien, isoäitien ja äitimielisten kanssa Suomen päättäjiltä uskottavaa ilmastopolitiikkaa. Kun istuimme kaatosateessa Helsingin Narinkkatorilla ympyrässä ja pitelin kädessäni kylttiä, jossa luki pienen tyttäreni nimi ja ikä, kyyneleet valuivat poskillani samaa tahtia kuin pisarat sadetakiltani kivetykseen. Hetki oli voimallinen ja merkityksellinen, omalla tavallaan se muutti kaiken. Siinä me istuimme, kanavoimme ilmastoahdistuksemme lastemme ja lastenlastemme puolesta tähän hetkeen, toimintaan paremman tulevaisuuden puolesta. Yhteisössä on voimaa, eikä ympäristökriisiä vastaan taisteleminen tuntunutkaan enää vain yhden pienen ihmisen projektilta.

Ei saa luovuttaa, mutta välillä kannattaa hetkeksi paeta

Kun ahdistavien ympäristöuutisten kaninkolosta löytää ulos, alkaa törmätä myös hyviin ilmastouutisiin. Pariisin ilmastosopimuksessa tavoitteeksi asetettu ilmaston lämpötilan nousun rajaaminen 1,5 asteeseen voidaan yhä saavuttaa, uskoo Kansainvälinen energiajärjestö (IEA). EU aikoo kieltää uusien mikromuovia sisältävien tuotteiden myynnin. Suomessa on syntynyt 25 äärimmäisen uhanalaista naalinpentua neljässä pesässä tänä vuonna.

Tulen törmäämään vielä monesti huonoihin ympäristöuutisiin ja halkomaan hiuksiani lukiessani somekeskusteluja. Tulen tuntemaan vihaa ja surua, olemaan turta ja kyyninen. Elämme ekokriisin keskellä, eikä sen henkisessä käsittelyssä tule koskaan täysin valmiiksi. Haluan katsoa tunteitani silmästä silmään, ymmärtää niitä. Lopulta ympäristöahdistus kumpuaa kuitenkin välittämisestä, ja ajattelen sen olevan rikkautta.

Olen siitä onnekas, että saan tehdä töitä Ympäristö ja tulevaisuus mielessä (2023–2025) -hankkeessa – saan viestiä ja luoda sisältöä heille, joiden tuntemukset jaan. Kun huoli maapallon tilasta tuntuu murskaavan minut alleen, voin hyödyntää hankkeemme omia harjoituksia sekä jakaa tunteeni asiantunteville kollegoilleni. Voin myös hakeutua kaltaisteni aktivistien joukkoon, marssia metsien puolesta, kirjoittaa kyltin mielenosoitukseen ja ojentaa tyttärelleni kynän, jotta hänkin saa osallistua. Rakkaus kaunista maapalloamme ja lastani kohtaan ovat syitä, miksi jaksan yrittää.

Tämä on taistelu, jossa ei parane luovuttaa, mutta välillä kannattaa paeta lähimetsän kuusen tuoksuihin maadoittumaan. Sinne sammalten pehmeyteen, mäntyjen panssarikaarnojen uurteisiin ja tuhansien lehtien vihreän sävyihin sulavat kaikki surulliset, vihaiset ja kyyniset tunteeni. Hetken tuntuu taas, että mikä tahansa on mahdollista. Tulevaisuus voi olla kaunis ja hyvä – jos toimimme yhdessä nyt.