Voimaa ja elämäniloa hetkessä elämisestä
Ympäristöahdistuksesta selviämisessä ja myönteisten tunteiden kannattelussa voivat auttaa toiminta luonnon puolesta, yhteisön tuki, säännöllinen luontokosketus sekä hetkessä eläminen.
Sinikka Kunttu
ympäristökasvatuksen asiantuntija, Ympäristöahdistuksen mieli -hankkeen kouluttaja ja ohjausryhmän jäsen 2020–2022kuva: Panu Kunttu
20 vuotta sitten koin voimakkaan ympäristöherätyksen. Muistan vieläkin selvästi, miten se tapahtui: luin kesällä 2002 kalastaja-kirjailija Pentti Linkolan kirjan Unelmat paremmasta maailmasta (1971). Kirja muutti maailmankatsomukseni, maailmani ja suhteeni luontoon. Tuntui siltä, kuin joku olisi sanoittanut kirkkaasti, selkeästi ja ymmärrettävästi ne asiat, jotka olivat vaivanneet minua, mutta joita en ollut osannut sanoittaa. Pentti Linkolan ajattelu kyseenalaisti ihmisen ylemmyyden suhteessa muihin eliölajeihin ja nykyisen luontoa tuhoavan länsimaisen elämänmuodon.
Aloin kokea voimakasta ympäristöahdistusta, joka ilmeni epäuskona, suruna ja katkeruutena. Päällimmäinen olo oli se, että minut oli petetty – ettei minulle ja muille ollut kerrottu, millainen ympäristön tila todella on ja kuinka tuhoavaa tavallinen elämänmenomme on. Oli kuin olisin herännyt valheesta.
Töissä luonnon puolesta
Ympäristöherätys ajoi minut toimimaan ympäristön puolesta sekä omassa henkilökohtaisessa elämässäni että ympäristöliikkeessä, erityisesti metsiensuojelun puolesta. Aluksi toimintaan motivoi vaikuttamisen ja muutoksen halu. Sen jälkeen huomasin toiminnan lievittävän tehokkaasti syntynyttä ahdistusta ja maailmantuskaa. Ja kun ympäristötoiminta omassa elämässä oli jatkunut jo pitkään, huomasin, etten osaa edes olla toimimatta tai toimia toisin. Elämäntavasta oli tullut minulle normaalia.
Unelmani toteutui, kun pääsin 26-vuotiaana töihin maamme suurimpaan ympäristöjärjestöön, Suomen luonnonsuojeluliittoon. Minulla oli olo, että nyt olen tapahtumien polttopisteessä, yhdessä toisten luonnonsuojelijoiden kanssa ja teen parhaani vaikuttaakseni luontoasioihin omalla tavallani. Ympäristöahdistus painui taka-alalle, koska koko ajan tapahtui ja tekemistä oli paljon. Työskentelin Luonnonsuojeluliiton jälkeen vielä kahdessa muussakin ympäristöjärjestössä.
Koen, että olen ollut etuoikeutettu, kun olen voinut tehdä työskennellä luonnon puolesta ja päästä osaksi luontoa puolustavien ihmisten yhteisöä. Juuri yhteenkuuluvuus samanhenkisen joukon kanssa on tuonut paljon voimaa ja elämäniloa, niin töissä kuin vapaaehtoistöissä luonnonsuojelussa. Omalle jaksamiselle ja mielen hyvinvoinnille on todella tärkeää se, että oma lähipiiri ja ystävät jakavat rakkauden ja huolen luonnosta ja pyrkivät tekemään maailmasta parempaa paikkaa. Se, että kokee olevansa ajatuksineen ja arvoineen hyväksytty ja ymmärretty.
Yhteenkuuluvuus samanhenkisen joukon kanssa on tuonut paljon voimaa ja elämäniloa.
Ilonaiheitakin löytyy
Olen viime vuosina huomannut, että oma ympäristöahdistukseni on helpottanut. Se tuntuu kerrassaan oudolta, kun ympäristökriisi on viime vuosina vain pahentunut, tietoisuus siitä lisääntynyt nopeasti ja ympäristöahdistus ympärilläni muissa ihmisissä on vain kasvanut. Ehkä oma ympäristöpolku on jo niin pitkä, että olen ahdistukseni ilmeisesti käsitellyt.
Koen toki edelleen monenlaisia ympäristötunteita: surua ja voimattomuutta, välillä varovaista toiveikkuutta ja sitten valtavaa iloa ja riemua, kun jokin metsä tai muu luonnonalue on saatu suojeltua pysyvästi. Myönteiset ympäristötunteeni liittyvät nimenomaan alkuperäiseen luontoon ja suojeluun saatuihin alueisiin kuten metsiin ja soihin. Suojeltu luonnonalue on totta ja konkreettista: se on sammalta, haapoja, kallioita, lahoavia runkoja, pesäpuita, kovakuoriaisia, vihreän eri sävyjä, pohjantikan nakutusta. Hyvätkään strategiat, tavoitteet, kannanotot ja juhlapuheet eivät saa minussa aikaan samaa ilon tunnetta, vaikka ne tärkeitä ovatkin. Vasta sitten kun puheista tulee totta, voi helpottuneena huokaista.
Myös ympäristömielenosoitukset saavat minussa aikaan voimakkaita ilontunteita. Mielenosoituksissa Helsingin kadut täyttyvät ihmisistä, jotka ovat luonnon puolella. Kun viime syksynä 3000 ihmistä marssi seitsemällä eri paikkakunnalla metsien puolesta, se oli todella koskettavaa. Meitä on paljon! Näin moni rakastaa metsiä tosissaan. Näin moni meistä haluaa, että Suomessa suojeltaisiin viimeiset luonnonmetsät. Tällaisissa luonnonsuojelijoiden jättikokoontumisissa valtaa voiman ja jaetun kokemuksen tunne. Olenkin joskus ajatellut, että ympäristömielenosoitukset ovat minulle tärkeitä paitsi vaikuttamisen kannalta, myös inspiroitumisen ja voimaantumisen kannalta.
Elämää tässä ja nyt
Arjessani minulla on onni asua luonnonsuojelualueen lähellä. Pihalta alkava virkistysmetsä jatkuu saumattomasti luonnonsuojelualueeksi. Metsä ei tunne suojelualueen rajoja, metsä jatkuu samanlaisena ihmisen piirtämistä rajoista huolimatta. Tämä metsä on minulle ehkä tärkeämpi ja rakkaampi paikka kuin kotini. Käyn siellä joka päivä, se on olohuoneen jatke tai osa asuntoani, tämä on kokonaisuudessaan asuinpaikkani. Metsässä on aina hyvä olla, iloisena ja alakuloisena, virkeänä ja väsyneenä, yksin ja ystävän kanssa, juosten tai kaatuneella rungolla istuen, eväillä tai ilman, kesällä tai talvella. Aina.
Kun nyt tutkailen omia ympäristötunteitani, huomaan, että hyvin klassisesti minua ovat auttaneet ympäristöahdistuksesta selviämisessä ja myönteisten tunteiden kannattelussa toiminta luonnon puolesta, yhteisön tuki ja voima sekä säännöllinen luontokosketus, lähiluonto. Aivan kuin niissä koulutuksissa, joita olen ympäristöahdistuksesta pitänyt! Voin siis omakohtaisesti todeta, että tämä resepti toimii.
Olen viimeisen kymmenen vuoden ajan elänyt yhä enemmän tässä ja nyt. Keskityn tähän päivään ja tähän hetkeen: en muistele kovin paljon menneitä, enkä suostu pelkäämään tulevaa. Keskityn tietoisesti hyvään: suuntaan katseeni valoon, enkä pimeään. Elän hyvää elämää tänään nauttien jäljellä olevasta luonnosta ympärilläni ja teen parhaani sen puolesta, niin työssäni kuin vapaa-ajallani. Ympäristötunteiden kohtaamisessa olen kokenut, että elämänasenteena ”tässä ja nyt” toimii – se vapauttaa ahdistuksesta ja samalla muistuttaa, että huomista tehdään tänään.
Minun tarinani -sarjassa kirjoittajat kuvaavat ympäristötunteidensa kohtaamista, omaa polkuaan ja kokemuksiaan. Kirjoituksia julkaistaan sekä kirjoittajan omalla nimellä että nimimerkillä.