Ympäristötunteiden pyörteissä
Ympäristön tilan heikkenemisen tiedostaminen toi ympäristövaikuttaja Ami Värtön elämään paljon konkreettisia elämäntapamuutoksia. Isoin myllerrys tapahtui kuitenkin pään sisällä.
Ami Värtö
ympäristövaikuttaja (@pallonkokoinenelama),
eduskuntavaalikoordinaattori Suomen luonnonsuojeluliitto
Kun IPCC:n raportti neljä vuotta sitten havahdutti minut ilmastokriisin olemassaoloon, oli se monella tapaa shokki. Tieto vaadittavien muutosten kiireellisyydestä ja ilmastoimien epäonnistumisen riskeistä laukaisi välittömän ilmastoahdistuksen. Mukana heräsi kuitenkin myös toivo: shokeeraavan raportin täytyy herättää kaikki maailman ihmiset toimimaan ja vaatimaan toimintaa. Oman kokemukseni valossa tämä tuntui itsestäänselvyydeltä.
Minut ilmastoahdistus nimittäin tosiaan laittoi toimimaan. Aloin siltä seisomalta etsiä ja jakaa tietoa, muuttaa omia elämäntapojani ja tarkastella yhteiskunnan ylikulutusta ylläpitäviä rakenteita kriittisesti. Muistan, kuinka olin varannut lentomatkan parin viikon päähän ja miten väärältä matkalle lähteminen tuntui. Kun omat arvot olivat kirkastuneet ja sen myötä tajusin, etten elänytkään arvojeni mukaisesti, olin suorastaan pakotettu muutoksiin. Elämääni oli astunut kognitiivinen dissonanssi, jota ei voinut sivuuttaa. Uudenlainen tapa katsoa maailmaa ja ympäristön tilan heikkenemisen tiedostaminen toikin mukanaan paljon konkreettisia elämäntapamuutoksia. Ne eivät kuitenkaan olleet muutoksista suurimpia. Isoin myllerrys on tapahtunut pään sisällä.
Elämääni tulvi valtava, ajoittain täysin hallitsematon kasa ympäristötunteita. Voi luoja, että niiden kanssa onkin raskasta elää! Onneksi vertaistuki ja omien tuntemusten auki kirjoittaminen ja puhuminen on auttanut käsittelemään osaa tunteista. Silti ajoittain meinaa iskeä lamaannus ja epätoivo, kun tulevaisuus näyttää niin synkältä.
Olisi lohdullista voida sanoa, että arvojen mukaan eläminen auttaa ympäristöahdistukseen. Toki se siinä mielessä auttaakin, että omien arvojen vastaisesti eläminen pitäisi yllä jatkuvaa kognitiivista dissonanssia, mikä lisäisi ahdistusta ja heikentäisi hyvinvointia. Hetken aikaa oman hiilijalanjäljen pienentäminen auttoikin vähentämään ympäristöahdistusta. Se toimi niin kauan, kun optimistisesti kuvittelin, että nyt kaikki muutkin ovat heränneet ja ilmastotoimiin todella tartutaan ympäri maailman. Mutta kun havaitsin, että niin ei käynytkään, ahdistus palasi ja on tasaiseen tahtiin kasvanut. Akuutti ilmastoahdistus laajentui ensin ympäristöahdistukseksi ja siitä jonkinlaiseksi eksistentiaaliseksi ahdistukseksi. Olen ymmärtänyt, että ei ole muuta mahdollisuutta kuin opetella elämään vaikeiden tunteiden kanssa. Vaikka hyviä päätöksiä alettaisiin tehdä, ei globaali ekokatastrofi ole lähitulevaisuudessa väistymässä. Ikäviä uutisia ja niiden herättämiä vaikeita tunteita on kohdattavana vielä paljon tulevina vuosikymmeninä.
Tämän ymmärrettyäni ja hyväksyttyäni olenkin pohtinut viime aikoina sitä, miten ympäristöahdistuksen kanssa voisi oppia elämään. Miten säilyttää mielenterveytensä huonojen uutisten keskellä? Miten pitää kiinni optimismista ja mistä löytää toivon rippeitä silloinkin, kun kaikki näyttää toivottomalta? Yksi vastaus on varmasti tunteiden kohtaaminen ja käsittely. Kun huonoista uutisista ja vaikeista tunteista ei pääse eroon, on ainoa vaihtoehto opetella elämään niiden kanssa.
Ympäristöahdistuksen mieli -hankkeen verkkosivut ja IG-tili ovat tarjonneet minulle matkan varrella paljon ahaa-elämyksiä ja apua omien tunteiden käsittelyyn. Myös Panu Pihkalan artikkeleiden ja kirjojen kautta olen löytänyt sanoituksia omille tuntemuksilleni ja kokemuksilleni. Olen kokenut tärkeänä oivalluksen, että tunteeni ovat täysin normaaleja reaktioita vallitsevassa tilanteessa ja niiden kohtaaminen ja käsittely voi johtaa myös positiiviseen henkiseen kasvuun. Tänä syksynä hakeuduin ympäristötunteita käsittelevään verkkoryhmään. Ryhmä kokoontui kolme kertaa ja tarjosi paljon konkreettisia välineitä ympäristötunteiden käsittelyyn ja tietysti aina kaivattua vertaistukea. Itselleni havahduttavin harjoitus oli aikajana omista ympäristötunteista. Aikajanaa tehdessä minulle konkreettisesti valkeni, että en ole juuri tainnut kokea ympäristötunteita ennen vuoden 2018 ilmastoherätystä. Sen jälkeen tosiaan sitten vähän liiankin kanssa.
Surua, pelkoa, vihaa, kateutta, turhautumista, voimattomuutta, riittämättömyyttä, pettymystä, lamaannuttavaa ahdistusta, huolta, ulkopuolisuutta, katkeruutta. Näitä kaikkia ympäristötunteita ja lukuisia muita koen arjessani lähes jatkuvasti. Olen surrut kaadettua mäntyä, olen surrut lapseni puolesta, jolle mänty oli tärkeä. Olen pelännyt tulevaa, tuntenut suoranaista kauhua. Olen ollut vihainen surkeille päättäjille ja muutosta jarruttaville ilmastodenialisteille. Olen tuntenut kateutta heitä kohtaan, jotka saavat elää elämäänsä ilman ympäristöahdistusta. Olen kokenut suurta voimattomuutta ja riittämättömyyttä maailman massiivisimman urakan edessä. Olen pettynyt, lamaantunut, ollut huolissani. Olen kokenut itseni sosiaalisissa tilanteissa ulkopuoliseksi, kun en ole voinut tuntea iloa ihmisten uusista pikamuotivaatteista tai ulkomaanmatkoista. Olen katkera siitä, että välttämättömiä toimia on lykätty ja lykätty itsekkään voitontavoittelun takia.
Olen myös kokenut iloa, kun tärkeitä poliittisia päätöksiä tai kansalaisaloitteita on saatu läpi. Myös luonto tarjoaa nykyään eri tavalla iloa ja kiitollisuuden tunteita kuin aiemmin, kun luonnon merkitys ja arvo on kirkastunut. Olen kokenut toivoa, kun olen nähnyt ihmisten marssivan ilmaston tai metsien puolesta. Olen kokenut onnistumisen kokemuksia, kun joku on kertonut muuttaneensa elämäntapojaan tiliäni seurattuaan. Yhteenkuuluvuuden tunnetta olen saanut kokea esimerkiksi Elokapinan mielenosoituksessa. Olen innostunut uusista ideoista ja ollut pohjattoman utelias oppimaan lisää. Olen kokenut merkityksellisyyttä, kun olen voinut edistää parempaa maailmaa. Olen kokenut itseni rohkeaksi, kun olen mennyt epämukavuusalueelleni. Halu toimia ajaa minua eteen päin silloinkin, kun tekisi mieli luovuttaa. Olen luonteeltani melko kärsimätön ihminen, mutta kai voin sanoa myös kokeneeni ja oppineeni peräänantamattomuutta.
Ehkä näiden kaikkien tunteidenkin kanssa oppii elämään, kun on kärsivällinen ja sinnikäs. Sitä tällä maratonmatkalla tarvitaan. Ja myötätuntoa, niin itseä kuin toisia kohtaan.
Minun tarinani -sarjassa kirjoittajat kuvaavat ympäristötunteidensa kohtaamista, omaa polkuaan ja kokemuksiaan. Kirjoituksia julkaistaan sekä kirjoittajan omalla nimellä että nimimerkillä.
