Tunteicast #2: Musiikkia ilmastoahdistukseen

Löytyykö musiikista apu ympäristötunteiden käsittelyyn? Auttaako ympäristöä käsittelevän laulun tai kokonaisen albumin tekeminen muusikon omaan ilmastoahdistukseen? Miten musiikkiterapiassa nähdään musiikin tekemisen tai kuuntelun hyödyt?

Vieraina ovat ilmastoahdistusta itsekin kokeneet muusikot Anna Puu ja Asa. Podcastin jututtajina toimivat Tunne ry:n toiminnanjohtaja Taneli Saari ja Nyytin psykologi Elina Marttinen.

Jaksossa mainittua:

Anna Puu & Olavi Uusivirta – 2020
Asa – Loppuasukas

 

Jakso on kuunneltavissa myös Spotifyssa.

TEKSTIVASTINE

 

PUHUJAT

Haastattelijat	Elina Marttinen ja Taneli Saari
Vastaaja 1	muusikko Anna Puu
Vastaaja 2	muusikko Asa

LITTEROINTIMERKINNÄT

Sa-	Sana jää kesken
(sana)	Epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-)	Sana, josta ei ole saatu selvää
(–)	Useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? :	Kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

 

[musiikkia]

Elina Marttinen:

Me oltiin tänään sit taas ihan toisenlaisen aiheen äärellä, kun tehtiin tätä meidän Tunteicast-podisarjaa. Meil oli tänään aivan ihania vieraita täällä. Ketäs meillä oli, Taneli?

Taneli Saari:

Meil oli muusikot Anna Puu ja Asa, jotka on tehny yhdessä musaa jonkun verran ja myös erikseen. Kummallakin oli vähän tämmösiä ympäristöaiheisiä tekstejä, joiden takia heitä rohkenin pyytää tähän podiin mukaan.

Elina Marttinen:

Asa tekee räppiä ja mihin luokkaan Anna Puun musiikki sun mielestä menee?

Taneli Saari:

Kyl se varmaan semmosta poppia on, mut siel on tietysti folkin ja elektronisen musan elementtejä, aika monenlaista.

Elina Marttinen:

Miten sä ajattelet nyt musiikista, ympäristötunteiden, mitä sä opit, kun me juteltiin äsken?

Taneli Saari:

Mulla on itsellä aina auttanu musan kuuntelu hirveesti myös ympäristötunteiden käsittelyyn ja tää oli mulle henkilökohtaisesti tärkee keskustelu, joka tässä käytiin. Mua kiinnosti paljonko muusikkoja itseään on auttanu esimerkiksi se että tekee tän tyyppistä musaa. Vastaus tulee tossa jakson mittaan.

Elina Marttinen:

Joo, mä jotenkin ehkä tunteitten näkökulmasta ajattelen tän jälkeen erityisen vahvasti sitä, että toisaalta just se että voi tehdä, voi kirjoittaa, voi säveltää, voi saada aikaan jotenkin musiikillisesti tunnetta ja asiaa ilmaistua. Mutta sit toisaalta just toi kuuntelupuoli kanssa. Mut jotenkin mun mielestä se musiikin tekeminen, miten mahtava voimavara se myös oikeesti on. Se on ehkä se mitä mä opin.

Taneli Saari:

Joo kyllä, musa on tosi voimakas väline ja tollanen ihme suorastaan. Sen kautta voi tehdä ja sitten kuluttaa sitä ja päästä asioissa eteenpäin.

Elina Marttinen:

Mm, mut toki me puhuttiin paljon myös kaikista erilaisista ja mun mielestä ainakin ihan hirveesti tuli kaikkii hyvii vinkkejä käytännön tekemiseen ja kannanottoja moneen suuntaan. Vaikka mitä on kyllä luvassa tässä podissa. Eiks lähetä kuuntelee?

Taneli Saari:

Mennään kuunteleen.

[musiikkia]

Elina Marttinen:

Musiikkia voi kirjoittaa rakkaudesta, erosta, lemmikeistä, perhesuhteista ja myös vaikka ympäristöön ja tulevaisuuteen liittyvistä asioista. Tänään meillä on vieraana täällä kaksi muusikkoa jotka ovat kummatkin kirjoittaneet ympäristöön liittyvistä asioista ja esittäneet tällaisia kappaleita. Tervetuloa mukaan Anna Puu ja Asa.

Asa:

Kiitos. Hyvää päivää.

Anna Puu:

Kiitos. Tai iltaa, milloin sitten kuunteletkin.

Taneli Saari:

Meillä on tällainen hanke käynnissä jossa monelta näkökulmalta mietitään, että miten me voitaisiin yksilöinä ja yhteisöinä käsitellä kaikenlaista ympäristöön liittyvää murhetta. Se voi olla ilmaston lämpenemistä tai eläinlajien vähenemistä, ympäristön saastumista tai kaikenlaisia tulevaisuuden skenaarioita jotka mietityttää meitä. Mä pyysin teidät tänne mukaan vähän siinä mielessä, että te ootte käsitelleet omilla tahoillanne ja taiteen kautta näitä juttuja. Mut mites jos lähdetään tälleen ajankohtaisesti liikkeelle, niin tää vuosi on ollut ihan poikkeuksellinen ammattimuusikonkin näkökulmasta. Minkälaisia fiiliksiä korona-aika on teissä herättänyt? Mitä te ootte tänä vuonna käyneet läpi?

Anna Puu:

No ensinnäkin mun pitää sanoa tohon, että miten oon omissa kappaleissa tätä tän päiväistä teemaa, niin mä luulen, että Asa on tässä hyvin paljon ansioituneempi kuin minä [naurahtaa]. Mä oon ehkä se tyyppi joka kirjoittaa enemmän rakkaustarinoita. Mutta olen kyllä lähes ammattimainen ilmastoahdistuksesta kärsijä, että ehkä sieltä jotain on kummunnut esimerkiksi Olavin ja mun yhteisbiisiin. Mutta tästä vuodesta sen verran, että ollu ehkä vähän sellainen ailahtelevainen, aika aaltoileva vuosi. Myös tekemisen ja inspiroitumisen ja kaiken osalta. Kun on ollu pakko pysähtyä, niin sit kuvittelis, että on aikaa luomiselle, mut sit ei niin helposti synnykään yhtään mitään, kun on jotenkin pysähtynyt kokonaan.

Asa:

Jep. Tuntuu, että korona-aikana henkilökohtaisesti aika paljon on ehtinyt, ollu tällaista täydellistä aikaa tekemättömille asioille. Jos ympäristöahdistusta miettii tän kautta, niin paras on aina olla tekemättä mitään. Joskus muistan miettineeni nuorena sitä, että kuinka saamaton olen, kun istun sohvalla, juon teetä ja kuuntelen vaan musiikkia. Mutta silloin mä oon aika hyvä yhteiskunnalle, et mä en oo kovin paha kun mä oon omalla sohvallani ja lueskelen tai en tee mitään. Sitä olen yrittänyt harrastaa nyt kun en ole ammattiani päässy, oon mä hakenu kaikkii muita töitä. Mutta kyllä se musiikissa on muuttunu muutenkin se, että ei enää paineta levyjä. Jos miettii ilmaston kautta, niin me ei enää niin paljoo tarvita energiaa tai niitä tuotteita ei tarvii. Lisäks kun on keikat loppu, niin ei oo tarvinnu T-paitavuoria tuoda maapallolle tai niitä viedä eteenpäin.

Anna Puu:

Jotain positiivista siitäkin.

[naurua]

Anna Puu:

Mut itse asiassa tosta on tehty tutkimus, että kumpi kuluttaa luonnonvaroja enemmän. Se, että painetaan CD-levyjä ja niitä ostetaan vai nää suoratoistopalvelut. Mä en oo ihan päässy vielä tässä lukemisessa, että kumpi tässä on se pahempi paha.

Asa:

Se vastaus taisi olla, että jos sä katot leffan 27 tai jotain tällaisia kertoja, että se oli siinä se. Maailma on hyvin täynnä sitä, että ihmiset lataa videoita ja Google varastoi sen videon digitaalisesti, et se vie tosi paljon sähköä. Sähköisistä palveluista on kiva kuunnella musiikkia, mutta radiot toimii ja kun radiokanavat on hyviä, niin ne pystyy kyllä ihmistä sivistämään enemmän kuin oma hakuhistoria Googlessa väittäisi.

Taneli Saari:

Te ootte kummatkin sellaisia artisteja, että ootte vuosia olleet tunnettuja, ehtineet vakiinnuttaa ammattillisen aseman. Mutta minkälainen fiilis teillä on, kun mietitte muita kollegoja, onks jonkinlainen yleinen käsitys, että miten vaikka suomalaisten muusikoiden piirissä tällä hetkellä voidaan?

Asa:

Varmaan se tuo tosi paljon huolta ja sitä kautta sellaista. Toivottavasti jokaisella alalla siihen kysymykseen, että mikä on tärkeää, mitä mä haluan tehä elämässä ja mikä mulle oikeesti painaa ja sitä kautta ehkä jotain vastauksiakin siihen mikä meidän yhteiskunnassa on tärkeää löydettäis. Ettei tarvii kaikkee ihan turhaa fiilistelyä aina tehä.

Anna Puu:

Se on totta ja sit ylipäätään ite huomaa sen, no en mää oo semmonen tyyppi joka reissais koko ajan, mut mä huomaan sen että nyt kun ei todellakaan oo menossa yhtään mihinkään, niin sen tietää jo nyt, että sitten joskus kun pääsee, niin sitä miettii kahesti. No, onks tässä nyt välttämättä ees tarve lähteä mihinkään. Kollegoista ja ehkä nimenomaan oman bändin tyypeistä joilla aika monilla ei oo mitään muuta kuin soittaminen ammattina, niin kyllä tää on ollu aika pysäyttävää aikaa. On joutunu miettimään, että pitäiskö näitä munia jakaa useampaan koriin, ettei oo vaan yhen kortin varassa elämä.

Taneli Saari:

Tietysti monilla muusikoilla se ansainta on muuttunut sellaiseksi, että keikat on muodostanu hyvin suuren osan tuloista, koska levynmyyntiä ei sillä lailla oo. Niiden loppuminen kuin seinään, tälleen sivusta seuranneena vaikutti kyl tosi tuskaiselta monista. Ja tietysti hirveen monen ihmisen suunnitelmat menee uusiks, kun joku yks kiertuekin perutaan.

Anna Puu:

Niin, ja aika monet rivimuusikot, ei heillä oo mitään ansaintalogiikkaa myöskään ollut myöskään levyn aikana. Ellei sitten soittanu levyllä ite.

[musiikkia]

Taneli Saari:

Tätä vuotta kun mietitään, niin tästä nokkelana aasinsiltana voisin mennä tähän 2020-kappaleeseen. Tekijätietojen perusteella ja tähän haastatteluunkin vähän selvitin, niin sä, Anna, oot kirjoittanut sen Olavi Uusivirran kanssa?

Anna Puu:

Joo.

Taneli Saari:

Siel on hyvin paljon tämmöstä tulevaisuusskenaarioiden maalailua. On Amsterdamia veden pinnan alla ja tulevaisuutta, jossa ei oo mitään. Millä fiiliksillä te lähitte tota kappaletta kirjoittaa?

Anna Puu:

Maailmanlopun fiiliksillä niin kuin varmaan kuulee [naurahtaa]. Täähän oli tilaustyö tää kappale. Me tehtiin tää Emma-gaalaa varten joulukuussa 2019. Silloin ei ollu tietoakaan koko pandemiasta, tai oli varmaan jollain ylemmillä tahoilla, mutta ei meidän korviin ollu viel kantautunu mitään tämmösestä mahdollisuudesta. Sitten kun tää iski päälle, niin kyllähän siinä tuli vähän semmonen fiilis Olavin kanssa, että olemmeko kenties jonkun sortin oraakkeleita. Joku etiäinen siitä, että nyt on joku erikoisvuosi tulossa. Mut siihen liitty myös se, että mulla on vähän taipumuksia pieneen tähtitiedehörhöilyyn ja niin poispäin. Tää vuosi on silleen erityinen myös tuol taivaankannen yläpuolella. Onks se nyt silleen, että 12 vuotta sitten on ollu suurin piirtein samanlainen tähtitaivas ja silloinkin oli erikoisvuosi, että silloin meillä oli suuri taloudellinen taantuma viimeks. Ja tänä vuonna on 13 täyskuuta.

Asa:

Onko se niin aina, että suuri taloudellinen taantuma on parasta maapallolle ja metsillemme mitä voi olla?

Anna Puu:

Varmaan.

Asa:

Tossa aikasemmin puhuttiin lämpiön puolella tästä ihmiskunnan päämäärättömyydestä tai meidän nuorten päämäärättömyydestä tai minun omasta päämäärättömyydestä. Mun vaimo hirveesti arvostaa, jos nyt tietää että me lähetään sienimetsään vaikka ens viikon perjantaina, niin hän haluaisi kuulla minne päin me menemme ja monelta me lähdemme, menemmekö pyörillä, kävellen vai autolla. Sama ihmiskunnalla se, että kun ihmiskunta ei tiedä mitä me tehdään. Me ollaan nyt tilanteessa missä me kaikki mennään töihin tai perustetaan yrityksiä mitkä toimii silleen, että meidän pitää raapia jostain voittoa. Ja sitten kun itte aina miettiny sitä työtä sillai, että mieli viihtyy, on onnellinen tehdessään jotain ja se tekee elämästä täyteläisen. Jos meidän koko ihmiskunnalla löytyis tätä tähtien takaa. Bill Hicksin sanoin, jos koko ihmiskunta yhdessä rakkauden nimissä tutkisi avaruutta nämä seuraavat 500 miljoonaa vuotta mitä meillä on aikaa vielä ennen kuin Andromedan galaksi yhdistyy, koska meidän pitää liikkua seuraavalle kivelle siihen mennessä, niin olisi helppoa jos me joka aamu avattaisiin silmät ja tiedettäis mitä ihmiskunnan pitää tehdä. Meidän pitää mennä seuraavalle kivelle ja kaikki näkis sen, se ehkä veis jonkun verran ahdistusta pois.

Taneli Saari:

Niin, nyt me voidaan seurata kun Elon Musk kehittää raketteja ja ne on matkalla Marsiin. Tääkin scifi-kirjoista tuttu skenaario on varmaan kohta totta.

Asa:

Jep. Turha edes ahdistua tässä, että me vielä nyt soditaan täällä ja taistellaan jostain vähistä luonnonvaroista, koska Teslat lentää jo tähtitaivaalla, niin mitä luultavammin seuraavat sukupolvet on niin viisaita, että ilman minkäänlaista kädenvääntöä aletaan tutkia avaruutta. Se voi olla hyvä suunta tai joku suunta ainakin.

Taneli Saari:

Annan ja Olavin biisissä mietin, että mikä sit tavallaan ratkaisuksi lohduttomuuteen. Ja siihen kappaleeseen oli kirjoitettu aika paljon semmosta, että otetaan kädestä nyt eikä säästetä sanoja aamuun, jotenkin eletään tässä hetkessä. Veikkaisin, et on ehkä osa tätä ratkaisua miten olla tässä hetkessä, jos me nähdään et meillä on kohta raketit jotka lentää Marsiin, mutta myös ympärillä ympäristö joka voi tosi huonosti.

Anna Puu:

Niin, tai siinä on vähän semmonen ajatus, ettei meidän tarvis olla jälkiviisaita. Jos miettii ihmisiä jotka on vaikka kuolinvuoteellaan, et mitä ne katuu tai mitä ne toivoo et ne ois tehny toisin. Aika usein ne liittyy siihen että oisinpa vaan elänyt, oisinpa vaan rakastanut just sillä hetkellä ja näin poispäin. Loppujen lopuks se on se asia, et millään muulla ei oo väliä periaatteessa. Se semmonen toisista välittäminen, rakastaminen ja semmosen hyvän energian levittäminen. Kaikki muu tuntuu mun mielest hirveen turhalta loppupeleissä.

Asa:

Aika harvoin sanotaan, että oisinpa tehny lisää töitä kuolinvuoteella.

[naurua]

Anna Puu:

Tein vähän liian vähän rahaa, oispa tienannu enemmän rahaa.

Asa:

Sanotaan, että en viettänyt niinä vuosina aikaa lasten kanssa tai sitä kadutaan. Tosiaan mikä painaa siinä vaiheessa, niin hyvin harvoin se ettei töitä tehnyt.

Elina Marttinen:

Mä haluan kysyä, Anna, sulta, että kun te teitte sitä biisiä, niin muuttuiko sun kokemus jotenkin ympäristö- tai ilmastoahdistuksesta tai tulevaisuuden tunnelmista johonkin suuntaan sen biisin myötä?

Anna Puu:

No, ei oikeestaan. Kyl se, mitäs mä tästä mun ilmastoahdistuksesta sanoisin. Se pulpahtaa välillä vähän vahvempana ja sit välillä se on jossain taustalla, ja kyl mun oma toiminta myös aiheuttaa sitä. Aina välillä mä havahdun taas siihen, että olen toiminut kuin itsekäs ihminen ja en oo muistanu taas, että minäkin omilla teoillani aiheutan sitä ilmastoahdistusta sit loppupeleissä ittelleni.

Asa:

Se olis ihan hyvä, että Sanna Marin muistuttais meitä aina maanantaisin kans, että minkä verran se painaa jos sä otat makkaraperunat tai syöt nuudeleita sinä päivänä. Ainakin itte on sellainen, että se on hyvä että se tulee ylempää.

Anna Puu:

Joo, kyllä.

Asa:

Suurimmat toimeni ittelle, että kun mä olin kasvissyöjä ja sit aloin taas syömään, lapsia tuli ja yht’äkkiä selviskin joka päivä sillä, että heittelee kylmiä nakkeja olan yli ja se taas katkses viimeisen kerran Antti Nylenin kirjoituksiin. Kyllä Antti Nylen, kun se mustan viitan kanssa kirjoittaa, niin kyllä se ainakin minun omatuntoon osui hyvin. Kirjoitti silloin muistaakseni, että kasvissyöminen on tärkeämpää kuin autolla ajaminen, et se on suurempi vaikutus yhteiskunnassa. Eeiii mun räppärin aivot semmosia selvitä millään, että se on ihan hyvä että Nylen, Marin tai joku tulee kertoo.

Anna Puu:

Niin, sit voi vaan toteuttaa.

Asa:

Niin, jos mä meen raksahommiinkin, niin kyl mä oon ihan hyvä työntekijä, mutta jonkun pitää eka sanoo mitä tehään.

Taneli Saari:

Mut sä oot, Matti, selvittänyt sun omia ajatuksia reilusti yli vuoskymmen sitten musiikin kautta myös. Loppuasukas-albumi oli silloin 12 vuotta sitten hyvin noteerattu juttu. Muistan hyvin, kun se tuli ulos. Se sai muun muassa Teosto-palkinnon 2008 ja Emma-gaalassa palkittiin vuoden hip hop, dance tai r’n’b-albumina.

Asa:

Se oli dance.

[naurua]

Taneli Saari:

Ja se albumi oli sellainen, että jos sen alusta loppuun asti kuuntelee, niin siel vilisee hirveesti teemoja. Mä monen vuoden tauon jälkeen kuuntelin sen ja siel on paljon kestämättömistä elämäntavoista, kerskakulutuksesta, rakennetun maailman levittäytymisestä joka puolelle, luonnon ajamisesta yhä ahtaammalle, monokulttuurin jyräämisestä, alkuperäiskansoista mainintoja, ruoan dyykkaamisesta, ravintolaruoan tai pikaruokalan huonosta safkan laadusta, öljyhuipusta, lajien vähenemisestä ja kaikesta muusta.

Asa:

Mä pystyn vaikuttaa koko maailmaan.

[naurua]

Taneli Saari:

Kertoisitsä vähän mitkä fiilikset oli silloin, kun teit tota levyä? Mistä se lähti?

Asa:

Joo, silloin mulla oli varmaan ilmastoahdistus kovimmillaan ja en uskonut ihmiseen paljon. Se on edelleen se sama dilemma, että jos puhuu maailmasta, niin puhuuko ihmisten maailmasta vai kaikkien eliöiden maailmasta. Meet kenen tahansa, on se vihreän, sinisen tai punaisen puolueen edustaja eduskunnassa, niin ne ajattelee ihmisten maailmaa ja ne puhuu siitä miten ihmisille tulee hyvä maailma. Siitä varmasti me voitais löytääkin semmosia kohtia missä kaikki ihmiset on samaa mieltä. Mutta sitten kun hirveen selkeesti ittelle se on aina ollu se, että pitää miettiä myös kallioiden, vesien ja metsien kautta miten tää jatkuu. Siinä vaiheessa oli jo silloin kauan sitten semmonen olo, että ihmisapina on itsekäs paskiainen ja rakentaa tikapuut vaikka kuuhun, jos kukaan ei sitä valvo. Nyt kun tuli korona-aika, niin tuli ensimmäistä kertaa semmonen olo, että ehkä tää koko järjestelmä voi muuttua. Ehkä romanttisesti vedet kirkastuu ja delfiinit palaa sinne.

Anna Puu:

Menet siihen kanaaleihin.

Asa:

Kaikki oli vähän aikaa hyvin ja sitten taas ne lentokentät avautui. Se oli siihen aikaan ittellä, se kaikki oli näpeillä. Mä varmasti annoin omalle äidilleni, jos hänellä oli 40-tuumainen telkkari, niin mä annoin satikutia, että tollasen television tarviit ja uuden pesukoneen. Ja nyt mä oon spanielin ilme naamarissa kysymässä, että tarviitsä äiti enää sitä TV:tä, mä voisin ottaa sen kyllä. Silloin se oli kaikki omassa sylissä hirveen raskaana ja painavana. Ehkä tää korona teki musta, huomaan että nyt mä oon jollain tavalla jo ilmastotoiveikas siitä ahdistuksesta.

Anna Puu:

Joo, must on ollu ilo nähdä, okei ja tää on nyt sit pelkästään sosiaalisen median kautta todettua asiaa, mutta ehkä myös ihmisten puheissa, että onhan ihminen mennyt osittain takaisin luontoon myös. Kun ei oo ollu niin sanotusti mitään muuta tekemistä eikä oo voinu lentää sinne Italiaan, niin nyt on avattu silmät ja katottu, et jaa mitäs täältä meidän takapihalta löytyy. Jotkut on varmaan saanu aika ison herätyksenkin sen kanssa, et vitsit luonto onkin aika kiva juttu.

Taneli Saari:

Kyllä, meil on tällaisii uutisia viime viikolla nähty, että kansallispuistojen kokoa haluttais jossain päin kolminkertaistaa jopa. Nyt ollaan sit puskettu tänne meidän lähiympäristöihin. Aiemmin on ehkä eksoottisemmat paikat houkutellut.

Asa:

Huh, ne onkin on ollu täynnä ne kansallispuistot. Siuntioon ja Porvooseen päin lähetty, niin-

Anna Puu:

Mannerheimin tie.

Asa:

Siel on ollu sillai, että joka puolell on joku kaljalavan kanssa huutamassa. Mikä on ihan hyvä, kuhan ei pitkospuilta erkane.

Taneli Saari:

Mä vähän palaan vielä siihen levyntekoon. Tavallaan tos juteltiin myös siitä lämmitellessä, että musiikintekijänä näitä asioita voi sit käsitellä tällä lailla ja kuuntelijana sitten vähän eri lailla. Mutta silloin, kun se levy oli aikoinaan tehty, niin auttoiks tää, joku siinä tekoprosessissa tai sitten kun se musiikki saatettiin muiden ihmisten kuultavaksi ja se otettiin hyvin vastaan? Tiedetään, että moni altistui niiden kappaleiden-

Anna Puu:

Minä myös!

Taneli Saari:

-sisällölle, tässä useammat pöydän ääressä. Helpottiks se silloin sitten tilapäisesti tai jotenkin. Sanoit, että sä oot nykyään ehkä ilmastotoiveikas.

Asa:

Omaa ahdistustani?

Taneli Saari:

Niin, joo.

Asa:

Oma henkilökohtaista ahdistusta musiikin tekeminen helpottaa aina. Teit sä ihan mistä tahansa, niin sä teet ittelle terapeutin istunnon. Se on todella hyväks, väittäisin kaikille ihmisille, kirjoittaa asiasta mikä painaa mieltää ja vaikkei liikaa painaiskaan, niin perehtyy siihen ja kattoo mitä tulee esiin. Mutta yhteiskunnallisesti mitä ikinä musiikin tekeminen voi auttaa, niin ei se lentokenttiä pysäytä. Semmosiin vaaditaan jotain muita toimia. Greenpeacelle nostan hattua siitä, että ne on vuosia jaksanu vääntää ja edelleenkin toteuttaa kansalaistottelemattomuutta ja lupia kyselemättä haastaa Venäjän valtiota. Noi Itä-Helsingin räkäposket voi vähän Putinille soittaa suutaan, mutta ei se ymmärrä mitään, joku meni laivan kaa väliin.

[musiikkia]

Taneli Saari:

Minkä ikäisinä te muistatte, että ootte jotenkin heränny ympäristöön liittyviin asioihin, ne on jonkunlaista huolta herättäny?

Anna Puu:

No varmaan viimeistään, kun mä lähdin opiskelemaan Turkuun. Mä oon siis käyny Turun kauppakorkeakoulun. Mä menin sinne ihan mutu-fiiliksellä, että no mennään vaikka tohon suuntaan. Mä tajusin sen ensimmäisen vuoden aikana, että täähän ei oo tavallaan mun mielestä ollenkaan, mutta kun tänne on kerran tultu, niin tehään tästä opintokokonaisuudesta sit semmonen mikä mua kiinnostaa. Ja sitä kautta sit ehkä tuli kaikki tommoset ympäristötieteet ja et yliopistolla pystyi opiskelemaan. Ja ympäristövastuu alkoi nostaa silloin päätänsä myös kauppakorkeakoulussa ja siitä oli ihan oma opintokokonaisuutensa. Sielt varmaan tommosen kasvavan tiedon kautta. Tieto lisää tuskaa, et sieltä se mulle on kummunut. Sitä ennen mä en ollu ehkä ees kyseenalaistanutkaan hirveesti, kunnes sit vasta lukemisen kautta. Siks mä kannustankin kyl ihmisiä lukemaan mahdollisimman paljon aiheista kuin aiheista.

Asa:

Mulle myöskin jonkinlaisen globalisaatiokiritiikin Naomi Klein ja No Logon alko vasta. Ensin oli siis markkinatalouden kritiikkiä ja sitten sitä kautta alkoi, että okei tässä on muitakin kärsijöitä kuin ihmiset. Sieltä varmaan tullu. Ja lauluissa varmaan silloin 2006 tuli Monimuotoisii, niin se edelleenkin esitetään sitä ja koen, että se on ihan ok siitä aiheesta.

Taneli Saari:

Tää on sellainen laulu, joka edelleen, kun mä laitan banaania biojätteeseen kotona, niin mulla semmonen riimipari soi päässä: ’Revin logot hedelmistä kompostointiin, halaan seinää ja kyselen puun vointii’. Tää oli 2006 muistaakseni. Olin itsekin sen ikäinen siinä vaiheessa, että joku noin hipisti sanottu juttu, sitä piti kunnioittaa. Ja tietysti sieltä löytyi omaan arkeenkin hyvää soundtrackia jätteiden lajitteluun ja muuhun.

Asa:

Joo, ja se kuinka suloista ja pientä se on kaiken sen suuren rinnalla. Se on ihan sama monta jogurttipurkkia on mullan alla, sitten jos lentelee Thaimaahan ja takaisin tai muuta. Ei sitä vieläkään oo ehkä omassa toiminnassa edes pysty käsittelemään, miten vaikuttaa ilmastoon tai muuta. Jonkunlainen toiveikkuuspäämäärä se, että sun toimilla olis jatkuvuutta ja jotain vaikutusta. Ehkä siitä asti enemmän kuin mitään mitä me suusta sanotaan, niin se mitä me kaupasta ostetaan merkkaa.

Taneli Saari:

Mutta tekoihin päästäkseen pitää jotenkin prosessoida nää jutut ja siinä varmaan mä aattelen, että minkälaisia tuotteita tai taideteoksia vaikka muusikot tuottaa maailmaan, niin sillä sit on-

Anna Puu:

Pystytään herätteleen. Kyllähän jos jostain inspiraation saadaan ja sit sitä jaetaan, niin.

Asa:

Kyllä, Antti Nylen ainakin ittelle on ollut se.

Taneli Saari:

Se voi olla jonkun tollasen tosi syyllistävän tai sympaattisen.

Anna Puu:

Kyl siihen vaaditaan mun mielestä syyllistävyyttä, koska ihminen, se että se suostuu katsomaan peiliin ja vielä tekemään asialle jotain, siihen vaaditaan kyl hyvin vahvaa syyllistämistä.

Asa:

Torumista vähäsen.

Taneli Saari:

Onks sulle tullu, Elina, psykologina tässä vaiheessa kun ollaan aiheeseen perehdytty, niin mitkä asiat sit motivoi parhaiten? Onks se lempeä ohjeistaminen vai onks sille syyllistämisellekin paikkansa?

Elina Marttinen:

Niin, varmaan se on niin, että kaikki tunteethan liikuttaa, eiks niin? Siis, että joskus on se syyllisyyden tunne tai se sellainen, vaikka viha tai mikä tahansa tommonen, mitä ikinä fiiiksiä on, niin se liikuttaa johonkin suuntaan ja voi myös tavallaan tarjota, ajattelen siis mielessäni vaikka musiikkia, niin tuli mitkä tahansa fiilikset, voihan sieltä tulla et ei vitsit oonks mä näin hirvee tai jotain, syyllisyys, niin sithän sä lähet tavallaan myös ehkä korjaamaan suuntaa tai jotain sen tyyppistä. Välillä lempeys on tosi tärkee, välillä on tosi tärkee muistaa sitä, varsinkin kun se syyttävä ääni vaikka omassa päässä on tosi vahvana, niin silloinhan ehkä just nimenomaan se tasapainoittuis sillä, että tulis vaikka sitä että muista ottaa kädestä kiinni tai et me ollaan tässä yhdessä. Tai että joku myötätunto tai sen tyyppisiä fiiliksiä, on tärkee. Mut mikä tahansa tunne joka herää pistää kuitenkin liikkeelle johonkin suuntaan tai ainakin jos sen antaa pistää liikkeelle. Siinä mielessä kaikki tunteet on tärkeitä.

Asa:

Kumpi auttaa lasta kasvamisessa enemmän, se selkään taputtaminen vai sopiva toruminen ja häpeän tuottaminen?

[naurua]

Asa:

Kyl mä ainakin koen, että se-

Anna Puu:

Toi on tosi, ei häpeän tuottaminen.

Asa:

Se auttaa joskus, se on tärkeätä joskus että ne alkaa vähän itkemään ja nostaa kätensä ylös, et ne on tehny väärin.

Anna Puu:

Et se ei oo aina vaan jonkun toisen vika.

Asa:

Niin, niin.

Taneli Saari:

Joo, kasvattajina ollaan inhimillisiä ja kyl tollaset molemmat puolet kuuluu ihmisen elämään, totta kai. Mut joo, pyritään ensisijaisesti olla nolaamatta hirveästi lapsiamme julkisesti.

Anna Puu:

Sori. T. äiti.

[musiikkia]

Taneli Saari:

Minkälaisia maailmankuvia teillä on ollut tai minkälaisia käsityksiä tulevaisuuden skenaarioista missäkin vaiheessa? Mietin just, että miten vaikka kakskymppisenä tai kolmekymppisenä on nähny asioita, niin onks ne muuttunu matkan varrella hirveesti?

Anna Puu:

No mä ainakin parikymppisenä aattelin, et mä en haluu koskaan tehä lapsia, vaikka mä olin halunnu varmaan jo teini-ikäisestä, et mä tiesin et musta tulee joskus äiti, mut kakskymppisenä kun heräs ympäristöhuolia, niin silloin mä olin aika varma siitä, että mä en halua tehä tähän maailmaan lapsia.

Taneli Saari:

Se oli ainoa syy, mikä tavallaan sit, ympäristön tai tulevaisuuden tila, mikä vaikutti tähän päätökseen tai ajatukseen?

Anna Puu:

Joo. Olen pyörtänyt sen sittemmin.

Asa:

Mä muistan, et jo nuoruudessa mä olin menettäny toivon, koska arvostin vanhempiani ja toinen vanhemmista sanoi mulle, että se on kuule semmonen juttu, Matti, että 70-luvulla laskettiin jo Itämereen sellaisia tynnyreitä, et peli on menetetty. Heil on kuva, et se on nähty jo silloin. Itämeren suojeluviikko on tosi hyvä ja ei oo mitään muuta tapaa kuin kontrolloida omaa toimintaa ja tehä ite asiat mahdollisimman hyvin. Ihan turha sanoa sitä, että jos ei ne Gdanskissa ala katsomaan mitä lasketaan, niin ei oo muuta mahdollisuutta. Mutta onhan ihminen pitkälle mennyt.

Anna Puu:

Eiks siitä just uutisoitukin, että Itämeri erittäin hitaasti parantuu.

Asa:

Joo, mä en tiedä kuinka paljon siitä on uutisoitu ja onks se ihan totta, mutta siis norjalainen miljonääri joka rakensi tän aluksen mikä kerää muovia merestä, omilla rahoilla, niin Toivo Sukari, jos et tiedä mitä jeneillä tehä, niin tossa on Itämerelle hyvii mestoi, mä tuun kyllä rakentamaan ponttooneita.

Taneli Saari:

Itämerestä just taidettiin viime viikolla uutisoida. Tai tää Seppo Knuuttila, joka tutkii Itämerta, sanoi TV-haastattelussa, että oli joskus näköjään tämmösiä ihan hyviäkin vuosia Itämerellä, että nyt se on voinut vähän paremmin taas.

Anna Puu:

Ja mistäköhän se johtuu.

Taneli Saari:

Niin.

Asa:

Oiskohan se Ruotsin risteilyjen puute.

Taneli Saari:

Botskit seisonu satamassa. Onks sun maailmankuvat, Elina, muuttunu hirveesti matkan varrella?

Elina Marttinen:

Tossa kun mä äsken kuuntelin, niin kyl mä ehkä itse asiassa tunnistan ton No Logo-vaiheen, että ehkä jostain sieltä se on varmaan lähteny. Mulla etenee sellaisina jänninä pohjavirtoina nää ajatusten kehittymiset. Et toisaalta sit taas mä oon elänyt tosi silleen, me ollaan kompostoitu sun muuta kaikkea, tavallaan hirveen semmonen säästeliästä ja pihiä hommaa lapsesta pitäen pyöritelty. Mut jotenkin se on jännä millä tavalla se arvostus muuttuu sitä mukaa kun tulee jotain tietoa lisää ja silleen, mutta tunnistan kyllä No Logo-vaiheen sieltä. Mut toki nyt sitten tietyllä tavalla jossain kohassa tulee taas sellaisia aaltoina, oikein rysähtää siis, tulee semmosia valtavia ahdistusvaiheita, et oikein meinaa lamaantua. Ehkä se just etenee ja välillä on toiveikkaampaa, se on kans jännä, et tulee sellainen olo, että hei okei ja se kehittyy.

Anna Puu:

Ja sit kattoo, että mitä Jenkeissä tapahtuu ja sit taas masentuu.

Elina Marttinen:

Niin.

Asa:

Mä just sanoin tossa aikaisemmin, että Hesarissa, missä tahansa sanomalehdessä pitäisi olla uutisen yläpuolella, että tämä on uutinen mikä saattaa masentaa sinua ja mihin sinä et voi vaikuttaa. Se on ihan ok, että Trumpetista kerrotaan niin paljon meille, mutta se ei paljoo pyöritä sitä, että ajatellen sen, että kuinka paljon niitä uutisoitiin viimeks kun oli Talvivaara. Kun Talvivaara alkoi, niin siel oli aktivistit joka päivä mestoilla, jotka koitti mennä sulkujen taakse ja tuoda tietoisuutta siitä. Loppujen lopuks mä ainakin itte muistan Aleksi Salmenperän elokuvan tai jotain muuta siihen, mutta voin kuvitella että jonkunlainen Greta on ollu Suomenkin metsissä silloin, kun Koijärvi-liike oli, kun Linkolahan eros siitä ja Vihreä puolue alkoi. Siinä oli tavallaan semmonen henkinen ympäristöliikkeen alku ja mihin suuntaan se menee. Olisi minun mielestä tällä hetkisellä kentällä niille ajatuksille tilaa ja lähtökohta.

Anna Puu:

Mä olin jotenkin hirveen toiveikas silloin kun oli ilmastomielenosoitus keskustassa Eduskuntatalon edessä. Mä oon ollu jotenkin huolissani siitä, että nuorisoa ei kiinnosta ja sit siitä tuli ainakin hetkellinen fiilis, että ehkä heissä onkin toivoa. Mun pahin painajainen esimerkiks oman lapsen kohdalla on se, että häntä ei kiinnosta ympärillä olevat asiat, vaan pelkästään joku hitsin TikTok-tanssikoreografia. Mutta siellä oli paljon toivoa herättäviä ihmisiä. Toki siellä oli varmaan myös niitä jotka siel oli vaan sen takia, kun kaikki muutkin on siellä. Mutta siinä vaiheessa mä ajattelin, että olipa se syy mikä tahansa, niin he ovat täällä. Niin kuin sanoit, jokainen tunne kuitenkin jollain tavalla liikuttaa, niin mä toivon et sinne jää kytemään jotain.

Asa:

Kyllä, paljon ihmisiä ja samalla lailla se oli Irakin sodan aikaan. 23 000 tai mitä, ihan valtava määrä suomalaisia ihmisiä. Tuntuu, että tänä päivänä ei oo jääny mitään sodanvastaisesta liikkeestä Suomeen jäljelle, että rauhan asia on aina hyvin alas vedetty. Uskon, että tuolla on paljon nuoria, vaikka ne täyttää 18 vuotta, niin miettii tarkasti milloin ne ajaa autolla, milloin se on tarpeellista ja milloin se ei oo. Se on helppoa siihen 18 vuoteen asti vastustaa autoilua ja olla pyöräilyn puolella ja kaiken muun, mutta sitten kun tulee isoksi, niin helposti unohtuu ne. Tulee omat lapset, omat laskut ja muuta ja sit aletaan murehtii niistä ja vähenee, vähenee se yhteiskunnallinen. Uskoisin, että se on luonnon sääntö. Seuraava sukupolvi on aina viisaampi ja tulee tekee luonnostaan asiat paremmin kuin me.

Taneli Saari:

Hyvin mielellään uskoisin tollaseen ajatukseen ja kyl meillä nyt sellainen käsitys täs varmaan on. Nuoret näkyvästi ajaa näitä asioita ja nää perjantai-mielenosoitukset, jotka on säännöllisiä jo, aika vakiintunut osakin hirveen monissa maissa, kyllä se näyttäytyy hyvin, että nuoret ihmiset haluaa vaikuttaa asioihin. Me tavattiin yhtä tutkijaa viime viikolla, jonka selvityksessä tuli esille se, että nuoret haluaiskin, että ympäristöasioiden eteen tehdään ratkaisuja ja sellaisia jotka vaikuttaa myös heidän elämään totta kai. Tällaista haastamista näkee välillä somessa, että joku aikuinen vähän ivalliseen miettii, että no ollaanko sit valmiita luopumaan siitä TikTokista tai jostain Thaimaan lomasta oikeesti ympäristöasioiden takia. Mut aika moni nuori sitä kaipaa.

Mä kysyin teiltä sitä, että onko myös muuttunu ajatukset matkan varrella, että tässä ollaan vanhempina myös tän pöydän ääressä. Ja ainakin omalla kohdalla mulla oli semmonen ajatus, et mä kasvoin aika semmoseen maailmaan, jossa on kaikki valmiina jo, et on suht helpot mielikuvat siitä että tässä kun käy koulun, niin voi suht vakituiseen työuraan orientoitua ja asiat järjestyy, hirveen turvallista keskiluokkaista elämää. Mutta sit sitä altistuu kaikenlaisille räppäreille, punkille ja muulle, jotka syöttää tälläsii viestei, että kaikki oikeudenmukaisuus maailmassa ei ookaan ihan kohallaan. Nää asiat itsellä sit muuttui jossain vaiheessa. Nykyään mä mietin kyl useimmiten sitten tulevaisuutta ja ympäristön tilaa oman jälkikasvun kautta. Se on ollu semmonen merkittävä muutos.

Asa:

Se hetki, kun sinä et enää ole esikuva, vaan varoittava esimerkki, tiedän.

[naurua]

Taneli Saari:

Joo, tälläsestä idolista on vaan hyväksyttävä se muutos dinosaurukseks.

Anna Puu:

Idolista dinosaurukseksi, aivan.

[musiikkia]

Taneli Saari:

Minkälaisia tapoja teillä sit on käsitellä kaikenlaisia ympäristöön ja tulevaisuuteen liittyviä tunteita? Varmaan musaa kuuntelette tietysti paljon, mutta onks muita, kirjoja, liikuntaa, mitä tahansa mikä auttaa, muiden kaa yhdessä olo?

Anna Puu:

No varmaan se, että yrittää jollain tavalla purkaa sitä ahdistusta. Joskus se on vaikka kirjoittaminen, eikä välttämättä siitä aiheesta edes, vaan kuhan saa jotain purettuu sydämeltä. Tai sitten tämmönen ihan perinteinen harhautus, et kattoo jonkun leffan. Tai voi siinä rypeekin hetken ja sitä mä teen kyllä aika usein, et sit mä oikein meen semmoseen ahdistuskierteeseen, mut sieltä se spinnaa sit pois jossain vaiheessa.

Asa:

Se, kun korona-aikana tuli tää, että saa mennä vain metsään läheisten ja eläimien kanssa, oma uskoni ihmiseen ja ihmiskuntaan palautui hetkellisesti. Se on kyllä aina lohduttavaa, että kun menee metsään, niin silloin alkaa biologian ja maantiedon tunnit ihan ykkösestä. Valkovuokko, kielo, ei mitään hajua. Mä en tunnista puitakaan ku viis. Koittaa hahmottaa maailmaa ja se on tosi kaunista, luontoa kun koittaa ymmärtää, niin se kyllä tuo oman pienuuden ja typeryyden esiin helposti.

Anna Puu:

Ja siel on vaik mitä hienoa. Joskus näissäkin just, et pitäis vaan enemmän käydä jotain hitsin kursseja tai muuta vastaava tai lukea. Se on vaan siit omasta aikaansaamisesta kiinni, mut just et kuinka paljon vaikka metsässä on jotain bioindikaattoreita, et se kertoo kuinka hyvässä kunnossa se metsä on. Meille pitäis opettaa enemmän tommosia asioita, jo ihan peruskoulussa. Mennään sinne metsään ja mitä me täst, mitä me voidaan nähdä omilla silmillämme.

Asa:

Ne asiat jää tosi hyvin mieleen. Samalla lailla kun sä vaikka saat jonkun hyvän ruokareseptin. Sä et ihan muista sitä tarkkaa, mut sit kun sä kuulet, että toi on tota mustarustoleppä, ja sä tiedät et se on huhtikuussa violetti ja kärttynen, toi on se, toi on se. Ne on hauskoi lähtökohtii maailman hahmottamiseen. Mulle yks mikä on, kun kävelee kodin ympäristössä lasten kanssa, lapset opettelee nyt pyöräilee ja mä juoksen lenkkiä, niin vanhat ihmiset kattelee tienlaitoihin ja näkee jos siel on merimetso jostain, ne ottaa kännykällä kuvia ja sit niist tulee keskustelunaiheita tuntemattomien ihmisten kanssa. Mikäs oli tää, meidän presidenttiparikin antoi, mitä ne antoi lapsensa nimeks? Arto?

Anna Puu:

Nostan käden pystyyn ja olen musta aukko.

Asa:

Ne antoi kuitenkin runoilijan nimen. Arto Hellaakoski vai mikä se oli. Sitten mä tapasin yhen ihmisen kävelyllä, joka sanoi että tää runoilija oli ollu heidän opettaja ja se oli nimenomaan runoilijoilla, hänellä hirveen tarkkaa tää biologian sanojen tietämys. Kauniita sanoja, kissan kellot ja muuta. Alettiin puhuu luonnosta ja hän vaan sanoi, että tämä Artoo Hellaakoski tai joku oli heillä heillä opettajana ja tää runoilija oli laittanut tähän vanhaan ihmiseen sen ikuisen halun selvittää maailmaa, tutkia, katsoa ja ymmärtää mikä tämä eliö tässä on. Se on kyllä semmonen mitä itte ainakin vois runoilijana petrata, opetella kasvistoa ja tutustua kasveihin.

Anna Puu:

Mul on tosiaan siirtolapuutarha. Se on se mitä mä harjoittelen koko ajan, et mikä oli tän kukan, mikä tää kasvi oli. Miks näitä ei oo voinu opetella pienenä? Miks meillä ei enää tehä sitä, että pitää etsiä sata kedon kukkaa? No varmaan sen takia, kun niitä ei enää ole, mut et sata kedon kukkaa, kuivata ne ja laittaa johonkin kirjan väliin ja sit kirjoittaa ne suomen- ja latinankieliset nimet. Pysyis aika hyvin muistissa.

Taneli Saari:

Nyt meidän pitäis kerätä niitä kasvistoja uudestaan, jossa seuraava J.Karjalainen kirjoittaa sen Sirkka Lautamies-biisin jälleen, jossa pohditaan vuosikymmenen takaisen kasviston upeutta.

Asa:

Me voitais myös kerätä roskaruokaloiden paperipusseja tai säästetään hampurilaisia erilaisiin kupoleihin ja muihin.

Elina Marttinen:

Tai muoviroskaa tuolt luonnosta.

Taneli Saari:

Luontoyhteyden vahvistaminen on semmonen mitä tietyt tahot tuo ensimmäisenä lääkkeenä ympäristötunteiden käsittelyyn ja tän tilanteen kans jotenkin elämiseen.

Anna Puu:

Kyl mä allekirjoitan sen. Meillä on meidän perheen mökki aivan skutsissa, sinne ajaa Helsingistä 5 tuntia. Ja sit se on silleen, et jos ikinä tulee joku kolmas maailmansota, niin se on se paikka mihin mä meen piiloon, koska sieltä mua ei löydä kukaan. Se hetki, kun siihen pihaan tulee, astuu ulos autosta ja ottaa kengät pois jalasta, niin tulee semmonen syvä hengitys automaattisesti. Ja kun kuulee siellä ne samat linnut, aina se sama käki kukkuu siel maanisesti, sit siel on ne joutsenet ja sit siel on ne kuikat ja sit se loputon hiljaisuus ja kuuluu vaan pelkkä puiden suhina. En mä keksi mitään muuta, yhtä maadoittavaa ja terapeuttista kuin se.

Asa:

Hiljaisuus ja pimeys, ne laittaa NASA:n lentäjätkin eka vesipatjalle johonkin pimeeseen tilaan harjoittele tasapainottomuutta.

Taneli Saari:

Metsään astuessa stressitasot lähtee heti laskuun. Ja varmasti, et me eletään täällä näiden kehien jatkuvassa huminassa, niin kyl se on ymmärrettävää, et sillä on vaikutusta. Mä juuri viikonloppuna pääsin kokee tän saman fiiliksen, että kun menee mökille ja siel ei kuulu mitään. Kyl se jotenkin tuntuu siltä, että täällä ihmisen kuuluu olla ennemmin kuin täällä rakennetun ympäristön keskellä.

Elina Marttinen:

Ja sit se on itse asiassa just näitä luontoyhteyttä ja näitä tutkineet vaikka havaintopsykologiset jutut, niin myös se tavallaan metsä on ihmiselle luonnollinen, myös siis aistiympäristönä ja sillä tavalla siis rauhoittava, koska siel ei oo niin paljon suoria kulmia. Nythän me täällä rakennetussa ympäristössä ollaan pelkästään terävien ja suorien linjojen ja tällaisten kanssa tekemisissä ja koko ajan sitä aistitaan.

Asa:

Siinä kun nälissään kalastaa eikä kalaa tuu, niin se on kärsivällisyyden opettelutunti, et ei se ihan napsauttamisella puhelimesta.

Anna Puu:

Wolt.

Taneli Saari:

Mutta suhteellisuuden tajua myös sen ruoan hankinnan vaativuuteen, et ei se ihan tyhjästä tuu tiskille. Sä Elina selvitit vähän myös musiikkiterapeutin näkökulmia tähän, että missä eri rooleissa, tarkoitan vaikka tekijänä ja kuuntelijana, et minkälaisia vaikutuksia musiikilla on. Minkälaisia tiedon murusia sait?

Elina Marttinen:

Tuli keskusteltuu myös kuuntelijan näkökulmasta, missä ei nyt tässä oo puhuttu tai jollain tavalla sitä, että tavallaan ne biisit mitä ootte tehny, mitä se voi tehdä ihmiselle tai kuuntelijalle. Se oli hirveen kiinnostavaa jotenkin saada tietää siitä, että loppupeleissä ne kappaleet, sitten kun ikään kuin käyttäjällä, niin se tarjoaa tosi isojakin asioita. Kaikkihan me ollaan myös kuuntelijoita, mut et siinä mielessä musiikki voi jäsentää omii ajatuksia ja tunteita ja tavallaan antaa sellaisia sanoja saada ehkä yhteyksiä jollain tavalla niihin vaikeisiin fiiliksiin. J

Jos me aatellaan vaikka tilannetta jossa vaikka nyt sit nuori ihminen tai kuka vaan kuuntelee vaik näitä biisei mist me ollaan nyt tässä keskusteltu, niin tietyl tavalla se voi ilmentää esimerkiks aluks vaan sitä, että mulla on ihan hirveen paha olla, mut tää jotenkin kuvaa sitä miltä musta tuntuu. Ja sitä kautta oikeestaan on mahdollisuus toisaalta ehkä just saada niitä sanoja niille tuntemuksille, mut toisaalta sit myöskin ehkä saada etäisyyttä siihen. Et se on jännä, ehkä just jos mietitään sitä luovaa menetelmää tai jotenkin ympäristötunteitten käsittelyä, niin miten merkittävässä roolissa nää biisit mitä tekin ootte tehny voi olla ihmisille omien tunteiden jäsentäjinä ja selkeyttäjinä ja toisaalta semmosen oman itsetuntemuksen lisääjänä. Must se on ihan huikeeta.

Anna Puu:

Joo, ja kyllä siitä tulee paljon palautetta. Kyl ihmiset kirjoittaa aika henkilökohtaisiakin stooreja missä joku biisi on ollu apuna niin sanotusti. Kyl mä ihan tiedostan tän ihan yhtä lailla kuin vaikka miten ittellekin kuulijana jotkut kappaleet on ollu avainasemassa jossain elämätilanteissa ja niin poispäin. Kyl sitä hakeutuukin helposti musiikin pariin silloin jos ittellä on vähän joku vaikeempi periodi menossa. Vaikka osaiskin sanottaa oman pahan olonsa nykyään paljon paremmin kuin ennen, niin sitä silti kaipaa, sieltä semmosta vahvistusta tietyl tapaa. Se on semmosta vertaistukea, mut vaan musiikin muodossa.

[musiikkia]

Asa:

Tuli ajatuksii heti, että tää mihin mua on ajanu se, että on tullu näitä ajatuksia, ilmastoahdistusta tai muuta. Ehkä siin on aina loputon ajattelu tää, että pitäiskö muuttaa sinne Vantaan toiselle puolelle. Se maalle muuttaminen, se kaipuu ja kuinka järkevää se, mä en oo todellakaan mikää partiolaisselviytyjä metsässä, et siinä on niin paljon sitä romantiikkaa. Mun tapainen sankari viedään kaikkien huonojen tapojeni kanssa tonne metsän keskelle, niin musta on enemmän haittaa metsälle kuin se et mä asun linnunpöntössä tuolla Itä-Helsingissä jossain ruudussa. Mitä ikinä sitä luonnolle tapahtuis, jos me kaikki kaupunkilaiset pullamössöt vietäis sinne autojemme kanssa, niin ois varmaan tunkio puolet kauniista Suomesta. Mutta se usein tulee eteen, se kysymys, et haluunks mä elää täällä ihmisten maailmassa vai haluaisinks mä olla jossain siellä missä ei oo ihmisiä.

Anna Puu:

Tää haluan olla hippi in real life.

Asa:

Niin, niin, ja se että onks musta siihen ja perustelenks mä vaan sitä, että nyt lapsilla on koulukavereita ja mä en enää voi lähtee. Mutta se ajatus pyörii edelleen päässä. Ois kiva joskus asua siellä, kun en oo ikinä asunu.

Taneli Saari:

Sit voi myös mökkeillä.

Asa:

Joo, mutta se on se usein, nyt onneks tänä vuonna ei tullu, mut just on tutkittu näitä mökille ajamisen juttuja, että kun kaupunkilainen ajaa mökille edes takas ja sitten kun meilläkin on viikonloput yleensä kesäisin töitä, niin sitten sitä koko ajan lähtee sieltä. Nyt sai onneks olla siellä rauhassa, eikä ollu kiirettä minnekään. Julkisia liikennevälineitä vois kaikissa Suomen kunnissa parantaa vielä.

Anna Puu:

Jep! Toki nyt se julkinen liikenne on vähän, sit sä vedät tuol maski päässä, mut se on sit tarina erikseen.

Asa:

Maski pääs on tosi siisti mennä, se on tää junaryöstäjä-lookki kun se on tullu, niin meikä juoksee kovempaa HSL:n laitteisiin. Jossain vaiheessa itte pidin keskustelua ja mul oli tämmönen Helsingin kaupungin liikenne-asiantuntija tai liikennesuunnittelija ja mä kysyin häneltä, et voisko kaupungin liikenne olla ilmaista. Se hirveen nopeesti sanoi mulle, et minkä takia kaikki pitäis olla ilmaista. Tää on yks aika perus kysymys. Jos jotenkin haluttais luontoa tai maailmaa suojella, niin julkinen liikenne pitäis olla ilmaista. Siihen tulokseen mä aina itte tuun. Se innostais kaikkii mun tapasii ihmisiä jotka omistaa vaikka auton, että sillä autolla ei lähetä, että voisi ihan hyvin olla niitä tiemaksuja tai mitä onkaan tämmösiä. Ja on paljon ihmisiä, jotka joutuu ajaa työkseen ja muuta. Mutta se, että julkinen liikenne, minkä takia se on maksullista, niin se on kyllä mun mielestä väärin. Mä ymmärrän, et se on kallista pitää, mut jostain pitäis löytää rahat siihen, jotta köyhällä ihmisellä ois mahdollisuus liikkua aina kun haluaa ilman ajatustakaan sitä, et se ei oo oikein se liikkuminen.

Taneli Saari:

Ainakin tääl pääkaupunkiseudulla julkisen liikenteen hinnoittelu, kun siitä käydään keskustelua, niin usein se menee just siihen, et sit mietitään et no mikäs se kokonaisuus, tase siinä sitten on, jos tavallaan ei ois matkalippua ja muuta, ettei siinä oo hirveesti mun mielestä muita argumentteja käytetty kuin tavallaan sitä paljonks plussaa tai miinusta on euroina uudistuksen jälkeen. Minkälaista kaupunkia tai yhteiskuntaa halutaan rakentaa, niin se ulottuvuus puuttuu siitä, semmonen periaatteellisuus, julkisen liikenteen.

Asa:

Sama kuin sähköverkkojen rakentamisessa. Sanotaan et sähköverkkojen ylläpitäminen ja instanssikehittäminen vaatii maksuja, mutta paskan marjat, kyllä ne on ne sähköjohdot pystyssä ja niitä pitää korjata sit joskus. Mutta ei meidän nuoruudesta, se oli kaks markkaa viiskyt pennii se lippu ja sillo ei ollu yhtään mainosta. Nyt meil on Metrossa Fanta-vaunuja ja se vaan nousee ja nousee. Et ei ne muutama pysäkki Espooseen ihan omas pääs mee sillai, et minkä takia ihmiset maksaa enemmän siitä, ne on sijoituksia.

Anna Puu:

Kuten kaikki asiat maailmassa. Jos on tarpeeks motivaatioo, niin kaikkeen löytyy ratkaisu. Sitähän se on, et siel on niin paljon lobbaajia sitä vastaan. Sen takia siihen ei niin sanotusti löydy ratkaisua, vaikka niin kuin Viron malli.

Asa:

Jakais vaikka Danonea, ilmaisia yogurtteja sisällä sporassa, mutta siis sen pitäis olla ilmaista, mikä ikinä, minkä hinnalla tahansa.

Anna Puu:

Ajauduttiinks me jotenkin harhapoluille tässä?

[naurua]

Taneli Saari:

Ei, tää oli hyvää pohdiskelua.

Anna Puu:

Musiikin kuuntelemisesta ja tekemisestä julkisen liikenteen-

Asa:

Mainoksiin.

Anna Puu:

Aiheita on monia.

Asa:

Sehän on tullu musiikissakin hyvin paljon enemmän, mainonnan sisääntuleminen. Nykyään muusikoiden tilalle on tullu bloggaajat, vloggaajat, niin sehän on pelkästään mainosrahalla toimiva ammattikunta. Hyvin vähän heillä on keikkoja tai mä en tiä kuinka paljon, mutta siis se, että nuorelle sukupolvelle se on ihan ok, että joku sponsoroi sitä. Et sä teet sun omaa juttua ja joku tukee sitä. Luulis, että julkiselle liikenteellekin löydettäis tukijoita.

Anna Puu:

Mä teen tommosen striimikeikan ja mä olin päättäny, et mä en haluu velottaa yleisöä tästä keikasta, mikä tarkoittaa sit sitä, et jos haluu semmosen toteuttaa, niin sit pitää löytää se maksumies jostain ja sit onneks oli tämmönen mahdollisuus kaupalliseen yhteistyöhön. Mun mielest se on aika semmonen win-win situation, että he saa siinä näkyvyyttä, mä pääsen toteuttaa omaa taidettani ja yleisö pääsee nauttimaan siitä ilmaiseks.

Taneli Saari:

No mitäs toivoisitte nyt sitten jos mietitte arvoja ja laskette paljonko se keikkapakun liikuttaminen kuluttaa ympäristöä ja muuta, niin minkälaiseen muusikon arkeen, vaikka keikkailun suhteen, te haluisitte siirtyä kun tästä pandemian välittömin uhka väistyy?

Asa:

Mul tulee heti mieleen, mun on pakko, Anna, sanoo tää, että VR:lle siihen eläinvaunun viereen muusikkovaunu.

Anna Puu:

Joo!

[narua]

Asa:

Suoraan saa sen bassorummun sisään siitä keskiovesta ja sitten pääsee siitä kattelemaan maisemia. Niitä on odotettu kyllä, et se on vaan tehty mahdottoman vaikeeks toi. Tai no VR koko ajan, ajetaan pysäkkei alas tai muuta. Mut väitän, että on paljon paljon ihmisiä jotka haluis sitä tukee ja käyttää enemmän. Se pitäis nykypäiväistää.

Anna Puu:

Kyllä, ja koko ajan mekin ollaan mietitty bändin kaa sitä, että miten me päästään, kun me ollaan lopetettu ihan kokonaan niitten vanhojen bussirämien käyttäminen. Ne on ihan kamalia.

Asa:

Siis ihania kamalia?

Anna Puu:

Niin, siis tunnelma on mahtava, saastuttavuus ihan kamala. Sitä on pakkasella parempi pitää vaan vaikka käynnissä koko yö versus se että se käynnistetään aamulla. Mutta joo, ois se tosi hienoo. Mäkin huomaan, et meil se keikkailu on typistyny aika paljon, et me tehään tosi vähän vaik pohjoiseen keikkoja. Ihan vaan sen takia, että se on niin kaukana. Sit tehään semmosia tehoiskuja, että siellä on useempi keikka, yritetään saada, mut ei oo lähellekään yhtä tiuhaa se keikkailutahti siellä kuin mitä se on vaikka Etelä-Suomessa.

Elina Marttinen:

Voisko teidän mielestä lisääntyä tulevaisuudessa noi striimailut tai että jokainen katsoo keikkansa sielt kotisohvalta?

Asa:

Varmasti tulee. Tää on koronan suurimpia juttuja, että kaikki me ollaan vuoden päästä bloggaajia, sanotte te mitä sanotte. Se on ainoa työpaikka kohta enää. Se säästää paljon juttuja, mutta sitä ei pidä kans ottaa ihan ilman varauksia. Striimaaminen on mun mielestä kaikin puolin ok, mutta se ei oo yhtään sama kuin livekeikka.

Anna Puu:

Ei, se nimenomaan se on se pointti, et se ei ole sama. Se on striimikeikka ja vaikka se tulis livenä, niin se ei silti korvaa sitä, kun sä tunnet niistä soittimista tulevan ääniaallon.

Elina Marttinen:

Tai toisista ihmisistä.

Anna Puu:

Mm, no se on sit asia erikseen ja se vaikuttaa viel erityisesti siihen esiintyjään.

Elina Marttinen:

Ja kokijaan.

Anna Puu:

Kyllä myös, mutta senkin takia striimikeikat tuntuu paljon oudommalta. Et siinä pitää tavallaan myös ehkä tekijän itte muistaa se, että tää ei oo livekeikka, et sen tekee ehkä semmosella erilaisella [hakee sanaa], asenne on väärä sana, mut et siihen suhtautuu jo sitä tehdessä niin, että täs ei ole yleisöö. Vaikka ne oliskin siellä jossain kotisohvilla, mut mä en näe enkä koe heitä. Sitä sit koittaa luoda semmosen jonkunlaisen hetken, mut ilman et sitä pitää koko ajan jotenkin puhutella niin sanotusti yleisöö.

Taneli Saari:

Vuorovaikutuksen puuttuminen varmaan tuo muita semmosii vaatimuksia, et miten sitä tunnelmaa luodaan siihen ja mitkä ne elementit siinä etäkeikassa on.

Asa:

Nyt jo kun tuli rajoituksia, niin tapahtumat on ollu pienempiä, jonkun verran kavereiden järjestämii pikku häitä, mökkijuhlia ja yksityisjuhlia. Koen, että ne on ollu tosi mukavia. Neuvostoliitossa oli kieltolain aikaan kvartirnik. Kun ei saanu järjestää keikkoja, niin tehtiin kotikeikkoja. Mitä sinne mahtuu, 40-100 ihmistä maksimmissaan istumaan jonkun olohuoneeseen, koska ei saanu myydä lippuja muuten ja sitten järjestettiin kotikeikkoja. Mä toivon, et Suomeenkin aletaan järjestää kvartirnikkejä. Mä voin buukkaa sulle kvartirnikin.

Anna Puu:

Varsinkin, kun se on niin helppo lausua.

Asa:

Kuka tahansa osaa laulaa ja soittaa kitaraa, voi aina järjestää kvartirnik-keikan. Nyt joku venäjän osaaja voi neuvoa miten se oikeesti äännettiin. Se tavallaan pienemmän toiminnan mahdollistuminen. Meillä on ainakin musiikkialalla jonkun verran myös niitä välikäsiä, mitkä on vähän kaikilla aloilla sellaisia että ne tekee hommasta isompaa kuin se oikeesti on. Mä tykkään tehä töitä ilman välikäsiä. Terveisiä keikkamyyjälle vaan.

[naurua]

Anna Puu:

Irtisanottu.

Asa:

Väliaikaisesti.

Taneli Saari:

Mut aika näyttää minkälaisia muotoja mitkäkin ammatit, muusikoiden tai vaikka sosiaali- ja terveysalalla, mitä meidän on syytä kehitellä tulevan arjen, mikä sitten tuleekaan olee normaalia. Mutta taiteen merkitys tulee ihan varmasti säilymään. Meil on siit niin moni satavuotinen näyttö jo tavallaan. Ja musiikin merkitys kaikkien tulevien kriisien ja muiden käsittelyssä, yksilöiden ja yhteisöissä myös, mä uskon et sille varmasti tulee olee paikkansa. Me tarvitaan sitä, että tavoitetaan ihmisiä sekä livenä että etänä. Tuleeks teille viel tähän teemaan liittyen jotain viimeisiä ajatuksia mieleen, mitä haluaisitte jakaa?

Asa:

Harrastakaa musiikkia ja purkakaa pahat olot ja epäselvät tunteet, mitä tahansa, musiikin, piirtämisen tai minkä tahansa, tanssimisen kautta-

Anna Puu:

Se on just näin.

Asa:

Se auttaa ihmisiä.

Anna Puu:

Joo, kyllä. Se on kyl semmonen mihin tulee kannustettua. Mul on itse asiassa muutama semmonen tuntematon tyyppi, jotka lähettelee mulle tasaiseen tahtiin omii kirjoituksia. Ihan vaan sen takia, koska mä oon heitä kannustanu siihen. Ei mun tarvii kommentoida tai mitään, mutta he kirjoittaa ja he tietää et niillä on joku joka näkee ne, et se on olemassa olevaa tekstiä mitä on purettu paperille eikä siinä oo mitään tavoitetta, et se päätyis ikinä mihinkään. Se on vaan, että mä oon nyt kirjoittanu ja tässä tää on. Se on ihan sairaan hienoa.

Asa:

Kyllä, ei saa pitää pahaa oloo sisällä.

Taneli Saari:

Kiitos tosi paljon teille vierailusta. Saatiin nyt vähän pään avausta tähän, että miten taiteen ja luovien menetelmien avulla voi käsitellä, sekä itse tekemällä että kuluttamalla tai vastaanottamalla näitä teoksia ja erilaisia ympäristötunteita. Ens kerralla meillä on joku eri lähestymiskulma tähän samaan teemaan. Kiitos vielä.

[musiikkia]