Tunteicast #7: Ympäristötunteiden tutkiminen

Miten ympäristötunteiden tutkimus on lähtenyt liikkeelle Suomessa? Millaisista tuloksista olisi hyvä olla tietoinen? Mitä nuorista tiedetään tutkimuksen perusteella?

Vieraana ympäristötutkija ja Helsingin yliopiston dosentti Panu Pihkala. Jakson jututtajina Taneli Saari ja Hanna Rintala. Äänitetty syksyllä 2023.

🔈 Kuuntele jakso Spotifyssa:

🔈 Kuuntele jakso SoundCloudissa:

Tekstivastine

Alta voit lukea jakson tekstivastineen (litteroinnin).

Litterointimerkinnät 

Taneli Saari: Hanna Rintala: Panu Pihkala:	Haastattelija Haastattelija Vastaaja
sa-	sana jää kesken
(sana)	epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-)	sana, josta ei ole saatu selvää
(–)	useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
[ääni]	litteroijan kommentti tai muu kuin puheen ääni
, . ? :-	kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

Taneli Saari: Tervetuloa Tunteicastin pariin. Tunteicast on Ympäristö ja tulevaisuus mielessä -hankkeen sivukonttori, jonka äänimaailman muodostavat muun muassa ympäristötunteet.

Jakson jututtajina toimivat Hanna Rintala ja Taneli Saari. Tällä kertaa vieraanamme on henkilö, jonka tutkimus- ja opetustyöllä, populaarimmilla kirjallisilla julkaisuilla sekä käytännön yhteistyöllä ja tuotoksilla monien eri toimijoiden kanssa on ollut merkittävä vaikutus ympäristötunteiden teeman näkyväksi tekemisessä, määrittelyssä ja sitä kautta esimerkiksi meidän sote-alan toimijoiden kenttätyön mahdollistamisessa.

Tänään ehditään toivottavasti sivuamaan useampaakin näkökulmaa ja edellä mainittua osa-aluetta, mitä kaikkea on tapahtunut viime vuosina ekokriisiin liittyvän mielenterveystietämyksemme suhteen ja erityisesti ympäristötunteiden tutkimuksen saralla viime aikoina. Entä miltä tämä hetki ja tulevaisuus näyttävät.

Dosentti ja ympäristötunteiden tutkija Helsingin yliopistosta, Panu Pihkala, lämpimästi tervetuloa Tunteicastiin.

Panu Pihkala: Kiitos. Mukava olla täällä.

Taneli Saari: Lähdetään liikkeelle siitä, että voit ihan vapaamuotoisesti alottaa kertomalla, että minkälainen tausta sulla on. Minkälainen historia, miten oot päätynyt tutkimaan ympäristötunteita ja näihin rooleihin, joissa toimit nykyään?

Panu Pihkala: Se on hyvä kysymys, että kummin päin se menee, valitseeko tutkija aiheensa vai aihe tutkijansa, vai onko kyse jonkinlaisesta monimutkaisesta vuorovaikutuksesta tässä välissä.

Itse alotin ympäristökysymysten ja uskontojen sekä maailmankatsomusten tutkijana, ja siitä aiheesta on tehnyt väitöskirjanikin, joskin sitte samalla harjoitin kyllä ympäristökasvatusta. Ja sitten tän ympäristötunneaiheen tarkastelua, mikä nousi paljon siitä yhteistyöstä ympäristökasvattajien kanssa ja siitä havainnosta 2000-luvun lopulla, että ihmisillä on monenlaisia tunteita ympäristökysymyksiin liittyen ja ne vaikuttaa ihmisiin sekä heidän ympäristöasenteisiinsa ja toimintakykyyn ja hyvinvointiin, mutta niistä ei yleensä puhuttu julkisuudessa mitään. Sit oli erittäin kummallista huomata myös, että tutkimuksessakaan niistä ei paljoa puhuttu. Ja sitten sivutoimisesti väitöskirjatyön ohessa niin kartoitin tähän liittyvää kirjallisuutta, ja alkohan niitä vähitellen sitten löytyä erilaisia juuria ja ituja.

Vuodesta 2015 lähtien oon sitte keskittyny nimenomaan monitieteelliseen ympäristötunnetutkimukseen, jossa alussa ympäristöahdistuksen aihe ja ilmiö oli se keskeisin, ja sitten siitä laajentuen muidenkin niin sanottujen ympäristötunteiden tarkasteluun. Eli tää tausta teologikoulutus ja yhtäältä monitieteelliset opinnot on tietenkin luoneet monenlaista pohjaa tähän. Ja sitten on erilaisia tekijöitä lähtien varmaan persoonallisuuspiirteistä ja henkilöhistoriasta ja monenlaisista vuorovaikutussuhteista, mitkä sitten on vaikuttaneet siihen, että tälle alalle oon päätyny.

Taneli Saari: Tavallaan kun kuvasit, että se on ollu, on pitäny lähtee sillee, ei nyt ihan nollasta, mutta on ollu aika vähän sitä tutkimusta ja muuta, niin löytyykö tästä ihan Suomesta tai vähän kauempaa maailmalta sitte heti semmosia ihmisiä, joiden kaa tätä lähtee jotenki työstämään yhdessä eteenpäin, vai tuntuko se yksinäiseltä hommalta aluks?

Panu Pihkala: Kyllähän se kohtalaisen yksinäistä oli, mutta ei täysin yksinäistä, että esimerkiks ympäristökasvatuksen tutkija Essi Aarnio-Linnanvuori on semmonen, jonka kanssa tästä puhuttiin jo silloin hyvin varhaisessa vaiheessa. Ja ylipäätään ympäristökasvattajat, monet heistä sekä sitte taideperustaiset ympäristötoimijat on ollu heitä, joihin aika nopeasti siite löyty yhteistä sävyä. Ja se että miten tunteet nähdään näissä kohtaamisissa, ne piirty osana ihmiselämää eikä niin semmosina välineellisinä, esimerkiks että mikä tunne olisi nyt kaikista paras ja hyödyllisin ympäristötoiminnan kannalta, mikä on sitten joissain tutkimusasetelmissa ollu myös mukana. Mutta näissä kuvioissa, missä ite olin, niin se oli oikeastaan lähtökohtaisesti vähän laaja-alaisempi jo se, mitä tarkastellaan. Oltiin toki kiinnostuneita siitä, että mikä se yhteys toimintaankin on, mutta samalla ymmärrys siitä, että ne omat tunteet on monenlaisia ja niil on erilaisia vaikutuksia.

2015–2017 oli vielä haastavampaa aikaa, kun aiheesta ei oikeestaan ollu sitte Suomessa paljon mitään julkista keskustelua ja monet piti aihetta hyvin outona, esimerkiksi tutkimusrahoituksen kannalta. Mut sitte siinä vaiheessa kun aihe niin sanotusti löi läpi 2017 ja -18 ja yhä useampi ihminen julkisuudessakin tunnustautu ja tunnisti, että tän kaltaista jotain kokee, ni sen jälkeen sitte on tietysti huomattavasti helpottuneet kuviot. Ja aika varhainhan siinä kohtaa sitten esimerkiksi Tunne ry:n ja sunki, Taneli, kanssa, ni yhteistyö alkoi jo. Että onhan tässä vuosia jo siitäkin.

Taneli Saari: Joo, se 2018 vuotena oli selkeästi sellanen must tuntuu, et silloin tapahtu eniten tällasia heräämisiä ja uusiin ihmisiin tutustumista ja hakeutumista jollain lailla samoin kokevien pariin.

[Musiikkia.]

[tauko 33 s]

Hanna Rintala: Niin varmaan kun ylipäätään noitten se, että ympäristökriisi ja nää kysymykset ja niitten ratkaiseminen on jääny vähä toisten harteille, et se ei oo joku sellainen kysymys, mihin terveydenhuollossa vaikka tai sote-alalla ylipäätään otettais kantaa, että se on vähän semmosta. Ja sit vielä niitten tunteiden näkeminen sit ihan itessään semmosena ihmisten hyvinvointiin vaikuttavana, mut ei esimerkiksi jonkin häiriön alaluokkaan kuuluva, niin se ei vaan tavallaan oo niin semmosta selkeesti vaikka sote-palveluiden kenttää, kun mitä yleensä on totuttu. Mutta siitä huolimatta aika tärkee juttu lähestyy. Mut sano sä, Panu, mitä sulle tulee tästä mieleen, että minkä takia näit mielenterveysvaikutuksii ei oo aikasemmin niin lähetty ees lähestymään?

Panu Pihkala: Joo, siin on varmaan monta juttua, just niinku Hanna sanoit, että sekä tunteisiin että mielenterveysvaikutuksiin liittyen että tunteisiin liittyen. Varmaan ylipäätään teollistuneiden yhteiskuntien haasteet tunteiden suhteen, että pidetäänkö niitä aina jotenki järkeä huonompina ja mitä niistä aatellaan ja minkälaisia taitoja niihin liittyen (väelle) [07:46.6] kasvatetaan. Siinähän on vasta 2000-luvulla Suomessakin tapahtunut merkittävää uutta nousua siinä, että tunnetaitoja on laajemmin ruvettu arvostamaan ja kasvattamaan ja näin. Ja aika usein ne on nähty vaan vähän ongelmallisina ailahteluina.

Ja taas mielenterveysvaikutuksiin liittyen ni yhtäältä niitä ei ehkä ollu niin selkeesti näkyvissäkään aikasemmin, että monet semmoset uraauurtavat artikkelit esimerkiksi ilmastonmuutoksen mielenterveysvaikutuksesta, ni oli vielä osin tämmösiä teoreettisia tai tekivät arvioita perustuen sen hetkisiin tapahtumiin 2000-luvun alussa esimerkiks. Ja sitte ne on myöhemmin laajentuneet entisestään ne vaikutukset. Mutta toki on myös nähtävissä sellaista yleistä vaikeutta kohdata tätä inhimillistä ja tunteisiin liittyvää ulottuvuutta ympäristö- ja ilmastokriisissä ehkä sen takia, että se on niin monin tavoin vaikee, et siinä voi tulla ihmisille erilaisia voimattomuuden tunteita ja pelot voi kohdistua moneen asiaan ja tämmösiä aiheita, mitä teki ootte tässä Tunteicast-podcastissa sen historian aikana monesti käsitelleet.

Taneli Saari: No, jos lähetään siihen sun tekemään tutkimukseen sitte tai sellaseen, mis sä oot ollu mukana tai mitä pidät muuten keskeisinä, niin tietysti tää on vähän haastava tehtävä tiivistää sitä nopeesti. Mutta kerrotko ihan omin sanoin, et mistä lähit liikenteeseen ja mitkä on ollu sitte tässä näiden vaikka nyt viimeisen viiden vuoden aikana semmosia oleellisia havaintoja tai oppeja ja mitä ihmisten ois sun mielestä hyvä tietää?

Panu Pihkala: Kiitos kysymästä. Tosiaankin laaja kysymys. Jos yrittää tiivistää, ni on ollut tarpeen tehä sekä teoreettista työtä, eli käsitellä sitä, että mitä nyt on olemassa ympäristötunteita ja mitä niihin liittyy, ja toisaalta sitte mielenterveysvaikutuksia ja muita niin sanottuja psykososiaalisia ilmiöitä. Eli yhdistäen psykologiaa ja sosiaalisten tekijöiden vaikutuksia. Tää on ollu yks tärkee. Ja sitten tähän liittyvä empiirisempi tutkimus eli jonkinlainen selvittely-yritys siitä, että miten ihmiset näitä kokee. Ja ite oon ollu enemmän tekemässä sitä ensimmäistä, siihen mul on koulutuskin. Ja tietysti tää on semmosta jatkuvaa oppimista ollu itsellekin vuosien myötä, ja monitieteellisessä tutkimuksessa on aina opittavaa ja aina uusia näkökulmia.

Mut sitte oon ollu mukana yhteistyössä tekemässä niitä empiirisempiä tutkimuksia. Ja Suomessa on tehty kyselyitä ja sitten jotkut muut on tehny haastatteluita, ja joskus siinä semmosen datan analysoimisessa sitte ollu mukana myöski. Ja olennaisia tuloksia on yhtäältä se, että tosi monet ihmiset kokee erilaisia ympäristötunteita ja aika monet kokee myös jollakin tavalla semmosia kuormittavia vaikutuksia, mitkä vaikkei nyt ois suoraan niin sanotusti mielenterveysvaikutuksia, ni ainaki sinne suuntaan vahvasti. Ja osalla ihmisistä on niitä ihan selkeitä mielenterveysvaikutukseksi luonnehdittavia seurauksia ympäristökriisin vakavuudesta ja vaikeudesta myöskin. Nää on ehkä niitä ihan keskeisiä.

Sitte tietysti omissa tutkimuksissani mä oon yhtäältä perannu sitä ympäristöahdistus-käsitettä sekä suomeksi tai englanniks, että mitä sillä nyt sitten tarkoitetaan tai voitais tarkottaa. Ja puolustanu semmosta laaja-alaista ahdistustutkimusta, mitä on olemassakin etenki englanniks kyllä, missä nähdään se tunteena liittyvän siihen, miten me reagoimme jollakin tavalla ongelmalliseksi koettuun epävarmuuteen. Tätä ei aina Suomessa kansankielisesti kutsuta ahdistukseksi, mutta tän anxiety englanniksi emootiona, ni tätähän se on. Ja sitte siitä voi kehittyä sitte vaikeampia ja haastavampia mielentiloja, jotka menee enemmän siihen ahdistussanan yleiseen käyttötapaan, esimerkiks sitte enemmän sosiaali- ja terveysalalla. Kansankielessähän Suomessa niitä ahistus-sana on sen sijaan hyvin laaja-alainen, että jokin asia ahistaa, ni sillä ei tarkoiteta sitä, että nyt ois sellanen viikkokausien ahdistuneisuustila päällä, vaan että se jollakin tavalla vaivaa ja se ikään kuin pyytää muodostamaan jonkinliasen suhteen tähän ahistavaan asiaan. Eli siinäkin tulee tää tietty yhteys ongelmanratkaisuun, mikä toki on sitte ympäristö- ja ilmastoaiheissa kauheen vaikeeta, ku se vaatii globaalia yhteistyötä se ongelmanratkasu. Ja tässä tullaan ehkä semmoseen ahistuksen helposti pitkittyvään luonteeseen myös.

Taneli Saari: No, meidän työssä aika usein kohdataan sit sitä, että mietitään, että miten eri ikäryhmissä esimerkiks näitä ympäristötunteita ilmenee ja miten eri vahvuuksilla niitä koetaan ja muuta. Ja tässä nykyisessä hankkees me työskennellään vähän enemmän nuorten kanssa ku aiemmin. Mitä sun mielestä tää tutkimustieto parhaillaan kertoo nuorten kokemuksista?

Panu Pihkala: Nuoret kokee hyvin monien tutkimusten valossa nii keskimääräistä enemmän ja vahvemmin ympäristötunteita ja monia semmosia, mitä voi kutsua vaikeiksi ympäristötunteiksi. Ja tää ei tarkoita sitä, että ois kyse pelkästään nuorista, ja itekki oon nuorisotutkijoiden kanssa ollu yhteiskunnallisesti keskustelemassa siitä, että ei pitäs nivoa vaikkapa ilmastoahdistusta pelkästään nuorten ilmiöksi, siit on monia haitallisia seurauksia, jos näin tehdään. Mutta silti nuoria ja nuoria aikuisia ja lapsia ymmärrettävästi paljon kiinnostaa se, minkälainen tulevaisuus tulee olemaan. Ihmiset on usein aika semmosessa herkässä ja empaattisessakin iässä lapsena ja nuorena, maailman asiat kiinnostaa. Ja sitten kun asiasta oman ikäryhmän parissa keskustellaan, ni siihen tulee ehkä paneuduttua, että jos joissakin aikuisten ryhmissä ja ikäluokissa saattanu olla haasteena se, ettei oikein asioista puhuta ja se sitten johtaa haastaviin seurauksiin tietysti myös käytännön ympäristöpolitiikan kannalta. Eli nuoria asia koskettaa ja kiinnostaa, välillä vakavamminki ahistaa tai masentaa. Ja tää on semmonen, mikä ois erittäin tärkeetä tiedostaa erilaisissa ammateissa ja yhteisöissä, joissa ollaan tekemisissä lasten ja nuorten kanssa.

Ja iteki oon paljon sitte ollu ympäristökasvatuksen hankkeessa, tässä ympäristökasvatus nähdään laaja-alaisena, että ei pelkästään esimerkiks tämmösessä ulkona luonnossa tapahtuvana kasvatuksena, vaan ylipäätään että minkälaisen suhteen muodostamme ympäristöasioihin ja mitkä ne tapakulttuurit ja asenteet on. Ja silloin tulee esimerkiks kasvatuslaitosten ja -instituutioiden taholta tarve jollakin tavalla sanoittaa näitä kokemuksia, tarjota jonkinlaista tukea ja ymmärrystä. Ja sitä enemmän tää korostuu, mitä vahvemmin sillä alalla ollaan tekemisissä ympäristöasioiden kanssa. Ja esimerkiksi Helsingin yliopistossa ni on tiedostettu, että ympäristötieteen, nykyään sanotaan usein kestävyystieteen, opiskelijat on yks erityisen kuormittuva ryhmä, koska niihin opintoihin kuuluu vielä sitten paljon semmosta informaatiosisältöä maailman kaikenlaisista ongelmista.

Taneli Saari: Kuormittuvista ryhmistä tuli mieleen vielä tällanen, olit mukana tällaisessa yhessä 10 000:n vastaajan kyselyssä, jossa oli siis saatiin nuorilta ja nuorilta aikuisilta tietoa useista maista. Niin pystyykö sieltä nyt johtaa jonkunlaist johtopäätöstä, että missä maissa nuoret on enemmän ahdistuneita ekokriisin tilasta? Onks ne siellä, missä me puhutaan näistä asioista, et täs saattaa olla jotain mielenterveydellisiä vaikutuksia? Vai siellä missä ekokriisi etenee vai siellä missä poliitikot ei tunnu saavan aikaseks asioita?

Panu Pihkala: Joo, hyviä heittoja. Ja tää 2021 tehty laaja kansainvälinen kyselytutkimus, missä oli 1 000 vastaajaa kymmenestä eri maasta eli kaikkinensa 10 000, niin se selvästi toi esiin sen, kuinka erilaisissa maissa nuoret ja nuoret aikuiset kokee kuormitusta ympäristön muutosten ja ilmastonmuutoksen vuoksi. Eli joskus oli aina esitetty julkisuudessakin semmosia arveluita, että oisko tää enemmän tämmösten kohtalaisten vauraiden teollisuusmaiden ongelma, että täällä ihmisillä on aikaa ja resursseja huolestua ympäristö- ja ilmastoasioista. Mutta ei se näin pelkästään mee, vaan sitten maissa, joissa on jo nähtävissä esimerkiksi hyvin voimakkaita ilmastonmuutoksen seurauksia, ni se kuormittaa ihmisiä, tuottaa stressiä, ahistusta eri muodoissaan. Ja ne lukemat oli aikamoisen korkeita tossa meijän kyselyssä, esimerkiks vaikka Filippiineillä, missä niitä vaikutuksia on tosi monenlaisia. Euroopan maita oli siinä useampi tutkimuksessa, ja niiden joukosta semmoset maat, kuten vaikka Portugali, missä on jo niitä suoria vaikutuksia enemmän vaikka metsäpaloja ja helleaaltoja, ni siellä kanssa näkyy, että entistä enemmän sitä tunnistetaan sitä kuormitusta.

Ja tätähän vois jakaa näitten suorien vaikutusten aiheuttamaan kuormitukseen ja sitten myös välillisten vaikutusten aiheuttamaan kuormitukseen. Ja Suomen osalta ni aika paljon sitä jälkimmäistä oon ollu myös tarkastelemassa, että ihmiset, jotka tietävät maailman tilasta ja välittävät siitä, ni sitä kuormitusta ja ahistusta voi tulla ihan vaan tämän tiedon ja välittämisen perusteella. Eli esimerkiks sitte median välityksellä, mutta ei tästä pidä mediaa liikaa syyttää, koska he välittävät tietoa siitä, mitä maailmassa tapahtuu. Tietenkin on sitte kriittisen keskustelun paikka, että minkälaisella kuvastolla ja minkälaisilla kehyksillä esimerkiks sitä tiedonvälitystä tehdään. Mutta tarve semmoselle aika laaja-alaiselle yhteiskunnalliselle analyysille siitä, että miten saamme riittävästi tietoa ja miten voimme myöskin sitten säilyttää toimintakykyä sen tiedon edessä.

Taneli Saari: Niiden vaikeiden tunteiden ilmaisusta haluisin jatkaa tähän vielä sen verran perään, että Maria Ojala, joka Ruotsissa on tutkinut näitä asioita ja oppilaitosympäristöissä jonkun verran, niin muistaakseni nosti tällasen esimerkin esille, että ne nuoret, jotka oli myös saanu ilmaista sellaista vihaa ja suuttumusta ja tällai yleensä ehkä helpommin piilotettavia tai vaikeammin näytettäviä tunteita, ni olivat sit arvioineet lopulta se oman hyvinvointinsa myös hieman korkeammaksi kun ne, jotka sitä vihaa ja muuta jotenki joutu pitää sisällään tai vaikka ekokriisiin liittyen ei pääse näyttää sitä. Ni onks toi havainto sellanen, mikä sun mielestä pätee jotenkin laajemminkin, tai onko vastaavaa tullu vastaan tai ootko samaa mieltä tosta?

Panu Pihkala: Joo, kyllä mä siitä samaa mieltä olen. Sen tutkiminen ei aina oo helppoa, koska siinä vaaditaan jo sitten ihmisiltä kykyä tunnistaa omia tunteita ja tunnistaa, että mistä ne mahdollisesti johtuu. Ja myös sitte arvioida niiden vaikutuksia tai vaikka verrata sitä myös tilanteeseen, missä ois ollu jonkinlainen toisenlainen tie. Monitieteellisen tutkimuksen perusteella teoreettisesti on selvää se, että keskimäärin, jos ihminen ei oo yhteydessä tunteisiinsa, niin siitä seuraa hyvin monia riskitekijöitä. Ja kollektiivisesti yhteisöissä se on hyvin hankalaa ja haitallista. Sitten yksilötasolla tietysti voi olla ihmisellä hyvin monenlaisia tilanteita ja joskus voi olla, että tarviiki vähä suojaa ennen ku löytää jostain jonku turvallisen paikan, jossa niitä tunteita voi käsitellä. Myöskin voi käydä niin, että kun kohtaa maailman ympäristötilanteen todellisuutta, ni voi esimerkiks näkyä verrokkiryhmiin verrattuna hyvinvoinnin laskuna jonkin aikaa, mutta jos ihminen onnistuu yhdessä toisten kanssa muodostamaan sekä sitten kestävän hyvinvoinnin että toimintakyvyn edellytyksiä, ni sitten lopputulema on tavallaan se, että on ihmisiä, jotka toimii eettisesti paremmin ja joilla on enemmän toimintakykyä ja mahdollisuuksia, vaikka sitten on myös sitä tavallaan tiedon tuomaa tuskaa. Eli tää suhde koetun hyvinvoinnin ja ympäristötietoisuuden välillä on aika monimuotonen, ja Maria Ojala on tehny kyllä pitkään kollegoidensa kanssa erittäin arvokasta työtä penkoessaan tätä.

[Musiikkia.]

Hanna Rintala: Oisko, Panu, sulla ku toit äsken esiinkin sitä, että tietyt opiskelualat esimerkiks saattaa olla hyvinkin alttiita sille kuormittumiselle. Ja tää sama me ollaan havaittu meijän työn kautta, esimerkiksi just ympäristöalan opiskelijoiden kanssa. Ja on varmaan muitakin aloja, joissa ei oo eikä sit välttämättä oo mitenkään itsestään selvää, et vaikka korkeakouluissa tai muuten opiskeluyhteisöissä olis sellaista kulttuuria, että voitas tulla puhumaan näistä kysymyksistä, esimerkiksi opiskelijat ja henkilökunta. Ni oisko sulla jotain sellasia ajatuksii, et miten sitä kenties voitais edistää tai miten esimerkiksi, jos nyt vaikka joku korkeakouluhenkilöstöön kuuluva kokee sellaista ajatusta, että haluis tätä mahollisuutta lisätä opiskelijoiden kanssa näitä asioita käsitellä, niin mitä näkisit semmosii visioita tai ajatuksii?

Panu Pihkala: Joo, tosi tärkeä aihe. Ja siinä aattelen, että on tärkeetä tiedostaa aiheen vaikeus, siihen on hyvä lisätä arvostusta itseä kohtaan, jos on aiheesta kiinnostunut ja välittää siitä. Ja sitten sen muutoksen aikaansaaminen siinä omassa koulutusorganisaatiossa ei välttämättä suinkaan oo helppoa. Ja jos löytys hyviä liittolaisia, ni se ois kauheen tärkeetä. Ja pidemmän päälle se, että ois riittävä johdon tuki tai ainakin mahdollistaminen, ni ois tosi olennaista. Ihmisillä on erilaisia suojautumiskeinoja tai pakenemiskeinoja tai selviytymiskeinoja erilaisissa määrin, eikä ole lainkaan harvinaista se, että kun joku ehdottaa yhteisössä, vaikka koulutusinstituutiossa, että ruvettaisko käsittelemään tämmösiä aiheita, ni se voi herättää vastarintaa ja vastahakoisuutta, mikä on tietyllä tavalla inhimillisesti ymmärrettävää etenki, ku ihmiset nykyään elää monenlaisten paineiden keskellä työelämässä ja kasvatussektorilla usein budjettileikkausten keskellä ja muuten. Mutta ei se tietenkään pitkällä tähtäimellä oo kauheen hyvä tilanne, jos ei vaikeita asioita, kuten haastavia ympäristötunteita, ollenkaan kohdattaisi. Mut se että jollakin tavalla saatais siinä työyhteisössä yhteisesti luotua semmonen mieliala, että tää on tärkeetä, ei kaikkien tarvii ryhtyä miksikään tunneterapeuteiksi tai ympäristötunneguruiksi, mut se, että tää ois osa tän meidän yhteisön työtä ja tätä arvostetaan ja pidetään tärkeänä, niin tässähän esimerkiks se johdon sitoutuminen on usein sitte hyvin olennaista. Suomessa viimeisen viiden vuoden aikana niin esimerkiksi Opetushallitus on kasvavissa määrin linjannu myös, että ympäristötunteiden käsittelyä tarvitaan. Ja monet merkittävät etenkin ympäristökasvatukseen liittyvät organisaatiot, mutta osittain muutenki, on aihetta ruvenneet käsittelemään, että siinä mielessä onneks semmosta taustatukea alkaa löytyä. Mut tietenki sitte paikallistasolla on yhä hyvin suurta vaihteluväliä siinä, että puututaanko asiaan vaiko eikö.

Hanna Rintala: Joo, kyllä. Tossa tuli hyviä konkreettisiaki vinkkejä, et miten sitä vois lähtee. Eli tavallaan se rohkaistuminen ehkä, ja ehkä tosi arkisilla ja myös ehkä sellasella tilan raivaamisella sille, että aika ajoin olis mahdollista ottaa näitä juttuja esille. Siit vois lähtee liikkeelle.

Panu Pihkala: Joo, toi on hyvä ihan ruohonjuuritason juttuja. Ite oon noissa ympäristökasvatusta käsittelevissä artikkeleissa ehottanu semmosta kolmiportaista mallia, josta ensimmäinen ois todeta julkisesti ääneen, että ihmiset kokee monenlaisia ympäristötunteita ja se on ihan ymmärrettävää tän kaltaisessa maailman ajassa. Ja tätä mä esitän, että tää ois nykykasvattajan velvollisuus itse asiassa, että riippumatta siitä, mitkä omat arvot ihan tarkalleen on, nii ainaki tälleen luoda julkinen tunnustus ja validointi ympäristötunteille. Sit jos paukkuja riittää niin se, että näistä ois keskustelumahdollisuuksia, ois kauheen hyvä. Ja sitähän työtä täs tietysti tän pöydän äärellä olevat henkilöt on kans monin tavoin tehneet. Ja jos voi vielä olla kokonaisvaltaisempia esimerkiksi kehollisuutta tai taidetta hyödyntäviä metodeja, niin sehän ois vielä parempi. Mutta sitten ihmisten taitotaso tän suhteen toki vaihtelee, ja tässäki semmonen yhteistyö esimerkiksi kolmannen sektorin kanssa voi olla sitte aika tärkeetä ja arvokasta. Ja ylipäätään se, että pitää esillä materiaalia siitä, et mistä voit löytää hyvää, luotettavaa tietoa ympäristötunteista, tai mistä voit saada tukea, jos enemmän ahistaa, ni tässä tullaan vaikka sitte just ympäristöahdistus sote-hankkeen tai vaikka Tunne ry:n toimintaa lähelle näitten palveluiden kautta.

Hanna Rintala: Joo eli jos tällee saa olla vähä tällei korkealentonen, niin mentäis kohti sellaista tulevaisuutta, missä vallitsis monin tavoin tällainen myötätuntonen kulttuuri, esimerkiks opiskeluyhteisöissä. Ja se myötätunto voi kohdistuu sekä itseen että toisiin että sitte kauempana oleviin ja olla lisäämässä sitte omaakin hyvinvointia.

Panu Pihkala: Erittäin hyvin sanotettu, ja sitten mitä enemmän on haavoittuvuuksia ja kuormitusta eri yhteisöissä ja eri opiskelijoilla, niin sitä enemmän sitte tietysti tarvittais herkkyyttä tähän. Että esimerkiksi pohjoisamerikkalaisten kollegoiden kanssa ku juttelee, ni sitte voi tietysti olla, että ihan semmosta, että on vaikka ennen vaikeita ympäristöaiheita, ni jonkinlaista maadoittavaa ja vahvistavaa työskentelyä vaikka oppitunnin aluksi. Tai joskus jopa tämmösiä vähän sisältövaroitusjuttuja tai tällasia, niin nekin voi tulla peliin jossain kohtaa.

[Musiikkia.]

Hanna Rintala: Mä haluisin kysyy sulta nyt täs kohtaa, että kun oot jo pitkään näit kysymyksii tutkinu ja näitten kaa työskennelly, ni millaisena sä näät tän kehityskulun tällä hetkellä?

Panu Pihkala: Joo, siinä näkyy yhtäältä huomattavaa kiinnostuksen kasvua sekä tutkimuksessa että yhteiskunnassa, mikä on erittäin ilahduttavaa. Samaan aikaan on tietysti osittain myös yhteiskunnallista polarisaatiota enemmän, mikä näkyy vaikkapa ilmastoahdistus-termin suhteen monissa maissa. Eli siin on tiettyä politisoitumista ja identiteettipolarisaatioita, eli osa pitää asiaa tärkeänä ja arvostettavana ja osa sanoutuu siitä irti ja näin päin pois. Et semmosta ei 2017 vielä esimerkiksi Suomessakaan ollu, et se on vasta sitte -18–19 syntynyttä. Ja erilaisia tukimuotoja on ilahduttavasti syntyny, ja tässä Suomi on kyllä aika lailla kansainvälisesti siellä etupäässä vertaillen. Että se on ansiokasta, mitä moniammatillisesti Suomessa on tästä tehty. Kasvanu kiinnostus tutkimusmaailmassa nii osittain näkyy tietysti sitten myös vähän yksioikoisina tutkimusasetelmina, eli semmosta työtä vielä riittää. Ja nyt kun entistä useammat on tähän havahtuneet, ni sitte saattaa olla semmosia vähän ylioptimistisia odotuksia esimerkiksi siitä, että voitasko löytää se ympäristötunne, joka olis kaikista paras ympäristötoiminnan kannalta. Ja ite humanistis-yhteiskunnallisena tutkijana aattelen, että kaikki tämmönen on vähän liian yksinkertaistavaa, että ihmiselämä on monimutkaisempaa. Ja tietenkin joissain kohtaa se, että olet närkästynyt tai suuttunut epäoikeudenmukaisuudesta, niin voi motivoida sua enemmän ku se, että jokin asia surettaa. Mutta pitkässä juoksussa se, että kykenee suremaan negatiiviseksi koettuja muutoksia, niin voi taas auttaa ylläpitämään tunnesiteitä ja toimintatarmoa. Eli mä aattelen, että tämmönen tunteiden liian yksioikoinen vertailu, mitä esimerkiksi osittain psykologisessa tutkimuksessa maailmalla nykyään tehdään, niin toivoisin, että siitä päästäs tämmöseen sävykkäämpään ymmärrykseen.

Taneli Saari: Joo, musta on tuntunu myös tosiaan tällasena hyvin pienen ja nuoren sote-yhdistyksen toimijana, että ku tän ympäristötunteiden kentälle ollaan astuttu, niin kiinnostus on ollu valtakunnallisesti hyvin erilaista, mitä aiempaan työuraa verrattuna, oikeestaan mihinkään voi verrata. Ja myös nää sun kirjat, joista ensimmäinen ilmestyi 2017, eli ennen tätä IPCC:n isoa läiskähdystä tavallaan, että mediakäsittely muuttui ikään kuin yhdessä yössä. Ja myös tää identiteettipolitiikka ja muu niinku alko sit vast näkyy sen myötä. Niin ehkä haluaisin nyt niistä kirjoista kysyy seuraavaks, että tosiaan tää ensimmäinen Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo, ni kun sen kirjoitit, niin voit tietysti pohjustaa, et mistä se lähti liikkeelle, mutta minkälaista palautetta siitä oot sit saanu? Ja sitte sille tuli jatkoks tämä tällainen käsikirjamainen Mieli maassa? Ympäristötunteet.

Panu Pihkala: Kiitos, kiitos kysymästä. Joo, tosiaan näitä tietokirjoja hyvin keskittyneesti tein noina vuosina, ja vastaanotto oli yllättävänkin rikasta ja hyvää. Oletinkin kyllä, että aihe keskustelua herättäisi, joskaan ei voi koskaan tietää, että mitä tarkalleen tapahtuu. Mutta iloitsin siitä, että niin monet ihmiset sen löysi ja sitte kokivat, että jollakin tavalla heidän tai läheistensä kokemuksiaan sanoittaa. Eli siin oli tämmösen julkisen tunnustuksen tai validaation piirteitä. Ja siihen paljon vaikutti se, että sitte syntyi yhteiskunnallista keskustelua, mikä oli moniäänistä, mutta tämmösenä reflektiopintana ja kannustimena siihen se Päin helvettiä? -kirja selvästi toimi. Ja samaan aikaan se Hyvän sään aikana -ilmastokirja, jossa oli myös ilmastotunteiden sanoittamista etenki yhessä luvussa, ni se oli myöski tärkeä osa tätä.

Mieli maassa? Ympäristötunteet ilmesty sillo syksynä ennen korona-aikaa ja on sitten huomattavasti vielä laaja-alaisempi erilaisten ympäristötunteiden tarkastelus, jossa sitten tulee näitä niin sanotusti positiivisia tai helpommin voimauttavia tunnesävyjä monenlaisia myös. Ja se että mitä me koetaan suhteessa meitä ympäröivään todellisuuteen, mitä joskus luonnoksi kutsutaan, ni sehän on hyvin värikäs juttu, sieltä löytyy kaikenlaista virkistystä ja iloa samalla lailla, ku sitte surua ja huolta esimerkiksi. Ja siinä kirjassa, kuten siinä Päin helvettiä? -kirjassakin, on tämmösiä proosallisia välitekstejä. Elikkä nehän on tavallaan tämmösen faktaperustaisen tietokirjan ja sitten kaunokirjallisuuden yhdistelmiä, vaikka se pääpaino onki siinä tietokirjamaisuudessa. Ja se oli harkittu juttu, koska tunteet on niin laaja-alainen ja kokonaisvaltainen asia, et sitte jonkinlainen kaunokirjallinen metodiikkakin on tärkeitä niihin aiheisiin liittyen. Mieli maassa? -kirjan laajaa tunneskaalaa, jonka kanssa moni koki sen avartavaksi, mutta tietysti se on kirjana myös selvästi vaikeampi, koska se ei oo semmonen tavallaan niin alusta loppuun luettava. Et vaikka Päin helvettiä? -kirjassakin on sitte paljon lyhyitä temaattisia lukuja, joita voi poimia, ni se on vielä sitte vähä eri luonteinen.

Mutta moniin hyvin kiinnostaviin keskusteluihin ja puhetilaisuuksiin ja haastatteluihin nää kirjat johti, ja oikein mielelläni sitä semmosta yhteiskunnallista ja paikallista keskustelutyötä tein silloin koronakriisin tullessa. Se tietysti siitä sitte osittain online tai etänä käytäväksi, mikä on hyvä, et sitäkin mahdollisuutta on olemassa, mutta samalla tämmöset tunneaiheet on kyllä parhaimmillaan, jos niitä voi riittävän turvallisessa tilassa ihan livenä keskustella.

Taneli Saari: Ensimmäinen kirja oli tosiaan sellanen, että kun sitä yhdistystä oltiin perustamassa, ni se oli yksi, joka meidän piti lukea sitten, että koska ei sitä matskua vaan ollu missään muualla. Ja sellasessa asian tai teeman selkeyttämisessä ja nimenomaan sillä, et saadaan sanoja koetuille tunteille ja ajatuksille, ni sil on ollu valtava merkitys, et voidaan tällasta kohtaamistyötä ja muuta lähtee tekemään. Ja tässähän sulla oli myös sellasta arvokasta työtä, et oot sit ollu erilaisissa tällasissa ryhmätoimintojen piloteissa mukana eri työparien kanssa oot lyöttäytynyt yhteen. Haluutko niist kertoo jotain, minkälaisia ne alkuhämärät oli?

Panu Pihkala: Joo, kiitos kysymästä ja palautteesta. Toi yhteistyö MIELI ry:n kanssa oli semmonen 2018 lopussa alkanut hyvin hedelmällinen ja tärkeä juttu. Ja siinä sitten erilaisia asioita ruvettiin tekemään. Yksi oli tosiaan tämmöset pilottimuotoiset keskusteluryhmät ympäristötunteist tai etenki ympäristöahdistuksesta. Näitähä sitte Sanni Saarimäki, joka tähän podcastiin ja näihin toimijoihin liittyy monin tavoin, oli esimerkiksi siellä Aalto yliopistossa tehny ja itekki siellä joskus vierailin ja näin, mutta sitten hivenen eri paikoissa näitä pidettiin. Ja sitten kirjoitin MIELI ry:lle tän Ilmastoahdistus ja sen kanssa eläminen -raportin, joka ilahduttavasti kanssa sitte sai lukijoita ja huomiota ja käännettiin se myös englanniksi, mikä oli mukava juttu, koska siihen aikaan sitä englanninkielistä kirjallisuuttakaa ei kauheesti vielä ollut. Ja jälleen se yhteistyö johti kiinnostavaan monialaisuuteen sitte eri ammattikuntien kanssa ja rikastutti omaa työtä myöskin, että mitä esimerkiks surupsykologian ryhmistä olis semmosta, mitä vois soveltaa ympäristökasvatukseen. Toivoa ja toimintaa -hankkeessa osittain semmosta tehtiin. Tai traumapsykologia ja traumaterapia, että mitä näkökulmia siitä nousee. Ja tämmönen ilmastotrauman käsittely on tietysti yks tämmönen ehkä etenki ekopsykologiassa esiin nostettu kansainvälinenkin teema. Tää liittyy myös sitte tietysti omaan työhön sitä kautta, että tää on ollu semmosta jatkuvaa tasapainoilua sen suhteen, että miten paljon tehdä suomeksi ja miten paljon englanniksi.

Ja se on semmosta Robert Jay Lifton on merkittävä amerikkalainen psykologi, mikä on ehkä joku 95-vuotias tai jotain tällä hetkellä jo, tutkinu monia haastavia aiheita ja tehny tämmöstä integroivaa psykologista kirjallisuutta, ni Lifton käyttää tämmöstä termiä ku anxiety of responsibility. Ja tavallaan semmonen yksi toivottava kehityskulku vois olla, et tämmösestä lamauttavasta ahistuksesta, ni päästäs tämmöseen anxiety of responsibility, mikä ei sekään välttämättä oo aina kivaa, mut ainaki se on elämää palvelevaa siinä mielessä, että tavallaan tiedostaa, että mahdollisuuksia on monia ja vastuutaki. Ja sitte täytyy vaan koittaa tehä perusteltuja tai tilanteessa mahdollisia valintoja ja sitte elellä niiden kanssa. Tää on tämmösenä laajempana pointtina, mikä myös niin itseäni on puhutellut näissä valintatilanteissa. Mutta jos tohon lisään vielä, niin viimeiset neljä vuottahan mä oon sitte pääasiassa tehny englanninkielisiä tämmösiä kokoavia artikkeleita enkä ainakaan toistaseks sitte suomenkielisiä tietokirjoja lisää, että täytyy nyt kattoa. Nyt oon taas vähän siinä kynnyksellä, että tekiskö sitte trilogian ja vielä yhden osan tämmösestä ympäristötunnekirjasta vai tekiskö sit taas enemmän englanniks, et täytyy kattoo.

Taneli Saari: Joo, omasta näkökulmasta ainakin vaikka noin viidessä vuodessa on tapahtunut paljon ja varmasti kirjotettavaa toki riittää, että enemmän ehkä tullaan ajankäytöllisiin haasteisiin sitten.

[Musiikkia.]

Taneli Saari: Mutta sit vähän siitä surusta, ja surun yleisyydestä me tiedetään jotain näist kokemuksist tääl Suomessaki. Ja toistaiseksi toiseksi uusimmassa nuorisobarometrissahan tätä ympäristösurua oli ihan kysytty liittyen lajien sukupuuton etenemiseen muun muassa. Ja näistä sun kirjoissa oot kirjottanu, ja täst mä jotenkin ajattelin sitä lukiessa, et täs on varmaan siitä teologian taustasta hyötyä ja siitä, että tietää, miten ihmiset eri kulttuureissa suree. Olit tämmösest ympäristösurun Shivasta kirjottanut muun muassa, missä ensin ollaan tiiviimmin suremassa yhdessä ja sitte yhteisö ikään ku antaa enemmän tilaa sitte surijalle hiljalleen. Ja tällaisia muistopaikka ja lähimetsien surutilaisuuksii oot ollu käsittääkseni vetämässä myös. Mitä aattelet tällä hetkellä, et mitä me tääl suomalaiskulttuurissa tää sureminen meille, jotka ei jotenki sitä ei olla vaikka semmosissa yhteisöissä jotenki, joihin se kuuluis jotenkin hirveän luontevasti, et ne pitää tehdä niin jotenkin ne riitit ja rituaalit sitte itse, ni mikä sul on tällä hetkellä sellanen ajatus, et miten me voitais jotenki ympäristösurua yhteisesti käsitellä?

Panu Pihkala: Tärkeä kysymys jälleen. Ja juuri noin ku sanot, niin aattelin itekki, et siitä teologitaustasta ja siitä, että mähän olin myös ihan seurakuntapastorin töissä 2005–2010 ja siitä on ollu monenlaista apua tähän aihealueeseen, mukaan lukien se, että on sitte ollu käytännön kohtaamisissa ennen kaikkea läheisen ihmisen kuolemaa surevien ihmisten kanssa. Ja täähän on se surututkimuksen klassinen aihe. Nyt sitten tälläkin hetkellä just viimeistelen yhtä surututkimusta ja ympäristösurua käsittelevää tutkimusartikkelia, missä osittain sovelletaan näitä klassiseen surututkimuksen aiheen eli läheisen kuoleman dynamiikkoja ympäristösuruun. Mutta on myöskin nousussa laveampikin surututkimus, missä tunnistetaan se, että on hyvin monenlaisia menetyksiä ja muutoksia, joita ihmiset surevat, ja osaan niistä liittyy kuolemia ja osaan ei. Ja tietyllä tavalla suru piirtyy ihmiselämästä nousevana seikkana, että koska olemme rajallisia olentoja. Tähän teologipuheenparteen sopii nämä ilmaukset, niin siitä seuraa, että asiat muuttuvat, ja jos arvostamme niitä asioita ja meil on niihin tunnesiteitä, ni sitten nousee myös suru auttamaan meitä käsittelemään muutoksia näihin tunnesiteisiin. Ja siinä on tää vahva arvostuksen ilmaiseminen myös.

Ja toki sitte se yksi klassinen määritelty surun hyvistä puolista se, et se voi opettaa arvostamaan niitä asioita, joita on ja joita on ollut. Ja tän kaltainen elämän perusluonteeseen liittyvä surun ymmärrys, mikä itse asiassa nivoutuu sitte iloonkin monin tavoin, koska molemmat on sidoksissa muuttuvaisuuteen elämässä, niin tätä suomalaisessa kulttuurissa historiallisesti toki on ollu niinku kaikissa kulttuureissa, koska se on niin olennainen asia. Ja meil on sitte ollu kulttuurina erilaisia riittejä ja kulttuurillisia käytäntöjä sekä ilolle että surulle, mutta toki sitten viimeisen 100 vuoden aikana, niin monet näistä on ollu aika kovassa muutoksessa, että eipä hirveesti yhteisöllisiä suruaikoja tai riittejä nyt oo enää sitte 1900-luvun loppupuolella harjoitettu. Mutta niistä vanhoista perinteistä niin voi löytyä kyllä monenlaista, mitä sitte muutettavat muuttaen voi soveltaa nykyaikana ympäristösurun eri muotojen käsittelyyn. Ja siinäki aattelen, et semmonen diversiteetti eli moninaisuus ois tärkeetä, että joskus ois niitä mahdollisuuksia intensiivisempään, yhteisöllisempään suremiseen. Mutta taas sitten monelle ihmiselle vaikka se, et on jonkinlainen luovan kirjoittamisen tehtävä, minkä kautta vois jäsennellä omia surumielisyyden tunteitaan maailman muuttumiseen liittyen, niin tää voi olla paljon helpommin saavutettavissa kun semmonen intensiivisempi yhteisöllinen asia.

Taneli Saari: Ryhmätoiminnassa huomattiin keväällä, et oli aika suosittu tällainen kurssi, jossa osallistujat pääsi kertoo, et minkälaiset tämmöset kulttuuriset tuotokset, siis voi olla musiikkia tai taidetta, kirjoja, elokuvia, mitä vaan, jonka kautta jotenki näihin teemoihin asettuu, ni siit sitten tietysti puuttuu sellanen yhteisöllinen elementti, mutta et on jotain, johon tarttua ja jonka parissa sit kuluttaa aikaa näiden teemojen ja ajatusten parissa. Ja kun sitä ajattelee, ni tällaista viihdettähän meillä on todella paljon tarjolla esimerkiksi tällä hetkellä, kertoo meidän kulttuurista sit jotain.

Panu Pihkala: Joo ja noissa tulee semmonen vertaistuellinen puoli kanssa sitte, että huomaa, että ainakin se taiteilijakin on ehkä jotain vähän samankaltasta tuntenut tai pohtinut tai sitten toiset jonkin taideteoksen äärellä, et vaikka se taiteilija ei olisi ajatellut tämmöstä vaikutusta, mut jos sillä on semmonen vaikutus moniin ihmisiin, ni sitten niitten kokijoiden kesken voi tapahtuu se vertaistuellisuus.

Taneli Saari: Kyllä. Ja mulle on ollu lohduttavaa, ku mä oon lukenu jotain 100 vuotta vanhoja runoja ja huomannut täälläkin on puhuttu tästä jonkun menetettävän luonnon tai siihen liittyvästä surusta esimerkiks. Joo. Tässä metsäsurusta kirjoitit siinä kirjassa ja sitte nää onki sitte vähä ehkä pulmallisempia tavallaan, että jos joku suree sitä, että metsää on kaadettu, ja sitte toisella puolella on ikään ku henkilö, joka on tilannu sen metsänkaadon, että saa siitä sit jonkunlaista tuottoa. Ja ehkä tälle metsänkaataneille voi olla vaikea ymmärtää sitten, miks toinen suree sitä jotenkin. Ja se on vähän eri tilanne ku se, mä sanoisin, et keskimäärin ihmiset varmaan ymmärtää, et jos vaikka läheinen on menehtynyt, niin se suru on ymmärrettävä eikä kukaan kummastele, et miks sitä suree. Mutta oon kohdannut näitä ihmisiä ja tällasii tilanteita, joissa just sitä vaikka sitä metsäsuruu on ollu vaikee ilmaista, koska toiset ei ollenkaan ymmärrä, että mitä sä nyt tollaisten kaadettujen keppien perään parut. Ja tällasist vaietuista tunteista olet kirjoittanu myös, ja tää oli yksi teema, minkä mä halusin tähän ehkä nostaa vaan esille ja sanoo ääneen. Että tää varmaan meillä kaikilla täs pöydän ääressä on sellanen tärkeä tehtäväki se, et myös näistä vaietuista tunteista ja vaietusta surusta niin tehtäis sitä näkyväksi ja annettais sille tilaa ja mahdollisuuksia, tunnustettais se sellasen olemassaolo ylipäänsä.

Panu Pihkala: Hyvin sanottu. Mielestäni pidän sitä tosi tärkeänä tehtävänä, ja jos ei se oo siinä yhteisössä laajemmin mahdollista, et ois ainaki sitte joku paikka tai henkilö tai porukka, jonka keskuudessa sitä vois sanottaa ja kokea jonkinlaista vertaistukea ehkä lohtuakin, ni se ois hyvin olennaista. Ja surututkimuksessa tämmönen viitekehys on kun englanniksi disenfranchised grief eli äänioikeudeton suru, mikä tähän liittyy keskeisesti. Ja siitähän yksi tutkimuksissakin käyty esimerkki on lemmikin kuolema tai sitte toisaalta vaikkapa keskenmeno, mistä molemmat on semmosia, et ne ei oo saattanu yhteisöllisesti olla semmosia aiheita, joissa ois tavallaan myönnetty yhteisön jäsenille semmonen voimakkaamman surun lupa. Ja usein näihin liittyy jonkinlaista sitte suurempaa haastavuutta siellä taustalla. Lemmikin kohdalla sitte se, että mikä on ihmisen ja muiden eläinten suhde ja tavallaan se, että voiko olla niin vahvoja tunnesiteitä, että sit se suru nousee. Ja kyllähän me tiedetään tutkimuksesta, että todellakin voi olla, mutta yhteisöissä se voi olla silti haastavaa tätä myöntää. Mennään sit tämmösiin helppoihin pakoyrityksiin, kuten että no, ainahan sä voit hankkia uuden koiran, tai metsäsurijalle sanoo, mut kylhän se metsä siihen takaisin kasvaa. Mut siihen voi tietysti mennä se 100 vuotta, et se nyt ei välttämättä kauheesti lohduta sitä surijaa. Tai sitte se on jotenki tosiaan muuten haastavaa, eettisiä ristiriitoja voi liittyä kuten tässä mainitsemassasi metsätapauksessa. Ja mitä kauempana ne maailmat ja tunnesiteet on toisistaan, niin sitä enemmänhän siinä jonkinlaista sovittelua ja tavallaan rauhanneuvottelua tarvittaisiin, jotta eri osapuolet vois toisiaan ymmärtää.

[Musiikkia.]

Hanna Rintala: Sellast haluaisin vielä kysyä, kun meilläkin on tullu vastaan semmosta aika syvää epätoivoo täs nykyisessä maailmantilanteessa ja jotenki noit tulevaisuuden kehityskulkuja katellessa. Niin liittyen tohon suremiseen ja sen läpikäymiseen, niin se ei varmaan valmiiks tuu koskaan. Mutta onks sulla jotain ajatuksia siitä, että miten sen toivon ja epätoivon kanssa voi tässä tilanteessa elää? Me ollaan ehkä aika paljon yritetty sillä tavalla kannustaa siihen, ettei sitä epätoivookaan yritettäis pyyhkii pois, vaan että uskaltauduttais olee sen kanssa. Mut mitä ajatuksia sulla herää tästä?

Panu Pihkala: Pidän tosi hyvänä tota epätoivon oikeutuksen puolesta puhumista, minkä mainitsit, ja itekki sitä oon tehny. Ja tää mielen vuodenajat -käsite, jonka ehkä (–) [48:19.1] lainasin ennen kaikkea siihen Päin helvettiä? -kirjaan, ni sitä pidän yhä tärkeenä tavallaan hyväksyä se, että aaltoliikettä on ja mielialat vaihtelee. Ja ehkä tässä nykytilanteessa, kun elämme nyt Euroopassakin niin yhä voimistuvien ilmastovaikutusten keskellä, nii ehkä tarvii hyväksyä se, että ne ailahtelut, ne on vielä tavallaan voimakkaampia ja tiheämpiä kuin vuodenaikojen vaihtelut. Tietysti täällä Helsingissä voi olla ehkä tottunut siihen, että talviki on ennenki sahannu vahvasti edestakasin, mutta ehkä tämmönen, pitäiskö mennä mielen päivänaikoihin tai jonkinlaisia tämmöseen välimuotoon. Mut se että miten tänkaltaisessa maailmantilanteessa eletään, niin se on tietysti tosi syvä kysymys. Ja tavallaan tää mun koko tuotantoni niin sanotusti käsittelee pohjimmiltaan sitä sitte vähän eri kanteilta.

Ja onneks on sitten monia, jotka työskentelee aiheen parissa, ja Suomeen marraskuussa tulevat Trebbe Johnson, ympäristöpsykologinen toimija monialainen, on esimerkiks yks heistä. Ja kyl ite oon pitäny kauheen tärkeenä semmosia lähestymistapoja, missä ymmärretään se tunteiden kohtaamisen tärkeys, mutta myöskin vaikeus. Et se ei oo helppoa, mut samaan aikaan se toki pitää meidät elossa myös sitte elämän monille kauniille ja arvostettaville asioille. Et siin on tää hyvin tärkee porkkana niin sanotusti sen tuskasuuden lisäksi. Sitten se että jonkinlaista yhteisöllisyyttä pitäs kasvavassa määrin rakentaa, sitä pidän hyvin keskeisenä. Ja se voi ehkä tähän aaltoliikkeisiin parhaimmillaan myös auttaa se, että sitte luotetut ystävät pystyy tukemaan silloin, ku se niin itellä on enemmän se aalto menossa sinne alaspäin tai on siellä pohjilla. Mutta tuota myötätunnon kulttuuria, minkä puolesta Hanna tossa puhuit, niin mä luulen, että sitä kyllä tarvitaan kasvavassa määrin näinä aikoina. Usein me näitä puidaan siinä Climate Change and Happiness -podcastissa, mitä ympäristöpsykologi Thomas Dohertyn kanssa pidetään. Ja just sen etsiminen, että mitä se merkityksellinen tai hyvä elämä voisi olla ympäristökriisin keskellä, nii sitä sielläkin yritetään puida.

[Musiikkia.]

Taneli Saari: Mainitsit, että olet portlandilaisen psykologi Thomas Dohertyn kanssa Climate Change and Happiness -nimisen podcastin luoneet. Kerrotko siit, et siel on nyt kaks kautta suunnilleen, en mä tiiä, onks toinen kausi taitaa olla lopuillaan kohta ainaki, niin monta jaksoa on tullu, että heilahtanee kolmannen puolelle. Mutta mistä tää lähti liikkeelle? Mitä tavoitteita teillä oli aluksi ja minkälaista palautetta ootte sit saanu täs matkan varrella?

Panu Pihkala: Kiitos kysymästä. Metapod oli tämmönen podcast, niin että täs voidaan jatkaa vähän samalla podcast-välisellä keskustelulla. Ja Thomas Doherty on tosiaan pitkän linjan eko- ja ympäristöpsykologi. Ja hänellä oli ollu jo pidempään ajatus, että podcastia ois hyvä tehdä, ja sitten alettiin olla enemmän tekemisissä ja hyvin synkkas, ja sitte päädyttiin yhdistämään voimamme tässä. Ja siinä ideana tosiaankin on keskustella avoimesti tunteista, mitä ympäristökriisin keskellä herää. Ja siin on sitten vieraita on joka toisessa jaksossa pari jaksoa kuukaudessa, ja heidän kanssa sitten erilaisista aiheista puhutaan. Aika paljon on ollu ympäristöpsykologian ja taiteen parissa työskenteleviä henkilöitä, ja suomalaisvieraitakin joskus, kuten Taneli ja Sanni esimerkiks, kertomassa suomalaisista hankkeista. Se on ollut ilahduttavaa, että monet on sen löytäneet. Podcasteja nykyään tietysti kauheasti on tarjolla, vielä ei niin paljon ympäristötunneaiheisia, mutta seki skene toki kasvamassa on. Ja meil on ollu semmonen ajatus, että tästä voi puhua myös ruohonjuuritasolla ymmärrettävästi, mikä on tietenkin meille tutkimustyötä tekeville aina myös semmonen haaste, että pysyttäs erossa liian teknisistä termeistä ja muista.

Taneli Saari: Niin, tää mun mielest kyl tosi mielenkiintonen podcast näin ei-tutkijana. Ja tos rullasin läpi näitä teemoja, mitä teil on ollu täs tän kahden kauden aikana. Ja täs viime viime aikoina ollu matkustamiseen liittyviä tunteita, sitte esimerkiksi lentosyyllisyyttä, ympäristötunteiden vaikutusta perhe- ja kumppanuussuhteisiin, taiteen mahdollisuuksista käsitellä surua, luvasta tuntea iloa tänä aikana, ilmastoterapiasta, musiikista, toivosta, myös näiden tunteiden ilmenemisestä esimerkiksi Afrikassa ja muita tosiaan näitä paikallisia esimerkkejä. Itsekin sitä Suomen skeneä olin valottamassa, oli kunnia olla siinä porukassa mukana. Ja teil on tosi kiinnostavia vieraita, ehkä nää on sellasii, jotka tähän alaan nyt sit perehtyneenä jotain kelloja soittaa aina vaa täs, mutta katoin et oli Janet Lewis ja Renee Lertzman ja Susi Moser, (–) [53:48.8], Rosemary Randall, Charles Ogunbode, Elin Kelsey ja Sarah Jaquette Ray muun muassa mukana. Nii, teil ollu paljon sisältöö ja vieraita, ni mikä sul on siel ihan ku oma suosikki jakso, tai jos sanoisit, että meepä kuuntele täältä, niin minkä jakson pariin ohjeistaisit ihmisiä?

Panu Pihkala: Nyt tuli vaikea, koska ne on ollu niin hyviä ne keskustelut eri henkilöiden kanssa. Ja tässä huomaan pohtivani, että mikä jakso ois semmonen, et jos vain kun teet yhen, niin mikä eri ihmisiä ehkä eniten auttaisi, mutta sekin on vähän just, että mistä kulmasta kukin ihminen tulee. Britt Wrayn kanssa meillä oli aika pitkät ja semmoset sanoisin aika ruohonjuuritasoiset keskustelut. Mutta monet näistä vieraista on pitkän linjan toimijoita, ja Rosemary Randellin kanssa mentiin aikamoisen syviin vesiin siinä. Ja Renee Lertzman on tehny ympäristömelankoliatutkimusta, mut myös esimerkiksi yhteistyössä tosi isojen firmojen kanssa ja näin, että aika värikästä porukkaa. Mut kyl mulla kuitenki henkilökohtasesti ensimmäisenä nousi mieleen meijän Climate Emotion Playlist -jaksot, missä keskusteltiin musiikkikappaleista ilmastotunteisiin liittyen. Tää nyt varmaan tulee tietysti tonne lähelle sun kiinnostuksen kohteita tää musiikkiskene kanssa, mutta tämä itselleni nyt ehkä nous.

Taneli Saari: Joo, toi henkilökohtainen suosikkijakso, se oli kiinnostava kuulla ja nimenomaan ne molemmat sun ja Thomaksen musiikki- tai playlist-jaksot kuuntelin myös. Mut laitetaan jaksokuvaukseen linkit tänne teiän podiin, siellä on kotisivu, josta pystyy kuuntelee ja ihan Spotifystakin löytyy tosi kätevästi nämä kaikki, ovat kaikkien kuunneltavissa maksutta.

[Musiikkia.]

Hanna Rintala: Sopiiks sulle, Panu, että kysytään sulta viel muutama tämmönen sana-assosiaatio?

Panu Pihkala: Toki.

Hanna Rintala: Joo. Mä sanon muutaman sanan, ja sä saat sanoa sitte parilla sanalla tai mielellään yhellä sanalla, mitä tulee mieleen näistä. Ensimmäinen ois onnellisuus.

Panu Pihkala: Täytekakku.

Hanna Rintala: Huumori.

Panu Pihkala: Naurava suu.

Hanna Rintala: Okei. Disilluusio.

Panu Pihkala: Sumussa häilyvä hahmo.

Hanna Rintala: Okei. No, mitäs tulee semmosesta kun tulevaisuus.

Panu Pihkala: Sama sumu, mikä edellisessä oli [naurua] yhä valitsen.

Hanna Rintala: Sumu jatkuu [nauraa]. Lempimusiikki.

Panu Pihkala: Ku tää on kerran assosiaatiotehtävä, ni tässä nousee, mitä aamulla poikien kanssa kuunneltiin, eli Leo Moracchiolin hevicoverit erilaisista biiseistä.

Hanna Rintala: Okei. No ni. Turvallisuus.

Panu Pihkala: Ilmatieteen laitoksen ilmastoturvallisuustapahtuma.

Hanna Rintala: [nauraa] Erinomaista. No, mites vielä Itä-Helsinki.

Panu Pihkala: Rannat, joilla on hyvin vanhoja kalliomäntyjä toisin kuin ihmisten mielikuvat Itä-Helsingistä ehkä uskoisivat.

Hanna Rintala: Entäpä opiskelijaelämä.

Panu Pihkala: Valkoinen lakki, jossa tupsu.

Hanna Rintala: Hyvä. Ne oli siinä. Kiitoksia.

Panu Pihkala: Kiitoksia.

Taneli Saari: Kiitos paljon vierailusta tässä jaksossa, Panu. Ja jos sun töitä ja muuta haluu seurata, ni onko jotain semmosia kanavia tai paikkoja, mistä se helpoimmin onnistuu?

Panu Pihkala: Kiitos tosiaan kutsusta ja kaikesta olennaisen tärkeästä työstä, jota teette tällä saralla. Tosiaan Climate Change and Happiness löytyy kaikilta yleisiltä podcast-alustoilta ja tästä podin kuvauksestakin linkkejä löytyy. Google Scholarissa löytyy taas semmonen profiili, missä on sitte linkkejä näihin kaikenmaailman tutkimusjulkaisuihin ja muihinki teksteihin, et siellä www.ympäristöahdistus.fi-sivustolla on paljon semmosia asiantuntija-artikkeleita, mitä oon kirjottanu, ja esimerkiksi surusta aikoinaan tein semmosen useamman sivun jutun, mikä sieltä tekstimetsästä löytyy, että näitä muutamia mainitakseni.

Taneli Saari: Joo, kiitos. Linkataan nämä samat osoitteet sinne kuvaukseen. Kiitos paljon vierailusta ja jatketaan näiden teemojen parissa yhteistyötä.

Hanna Rintala: Joo, kiitos heittäytymisestä myös näihin sanoihin.

Panu Pihkala: Kiitos.

[Musiikkia.]