Ilmastoahdistus ja -toivo vahvasti yhteydessä ilmastotoimien tekoon – miten suhtautua ilmastotunteisiin?

Julia Sangervo

psykologian maisteriopiskelija

Ilmastoahdistusta ja ilmastotoivoa kokevilla on merkittävästi suurempi todennäköisyys toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, ilmeni juuri julkaistussa (Sangervo, 2020). Erityisen voimakas yhteys oli kokiessa näitä tunteita samaan aikaan. Tulosteni pohjalta esitin, että pelkän ahdistuksen kokeminen saattaa johtaa lamaantumiseen tai ilmastonmuutoksen kieltämiseen tai vähättelyyn. Jos taas kokee pelkkää toivoa, se ei välttämättä herätä akuuttia tarvetta tehdä jotain välittömälle uhalle. Sen sijaan ilmastoahdistuksen ja ilmastotoivon samanaikaisuus voi auttaa muistamaan, että ilmastonmuutos on vakava ja välitön uhka, mutta sellainen, jonka eteen voi ja kannattaa toimia. Toiminnan muuttamiseksi voidaan tarvita tasapainoa vaikeiden ja myönteisten tunnetilojen kanssa. Myös muissa tutkimuksissa on saatu vastaavia tuloksia (Kleres & Wettergren, 2017; Marlon ym., 2019; Ojala, 2008).

Toisaalta oli kiinnostavaa, että vaikka molemmat tunteet olivat yhteydessä ilmastotoimiin, ilmastotoivon yhteys oli vielä voimakkaampi kuin ilmastoahdistuksen. Toivottomaltakin vaikuttavassa ilmapiirissä on siis tärkeää muistaa, että toivon luomista ei voi jättää vain odottamaan, että jotain toiveikasta tapahtuu. Toivoa täytyy aktiivisesti herätellä, oli se tekemällä toivoa luovaa ilmastopolitiikka tai tuomalla esiin, mitä kaikkea jo teemme. Kun kykenemme luomaan toivoa, toivo saa meidät toimimaan, ja toimiminen voi alkaa itsessään luoda lisää toivoa (Kleres & Wettergren, 2017; Ojala, 2012). Omassa tutkimuksessani tarkastelin toivoa minäpystyvyyden näkökulmasta, eli uskosta, että oma ja ihmiskunnan toiminta voi muuttaa ilmastonmuutoksen suuntaa (Ojala, 2012). Toivo on kuitenkin siitä armollinen käsite, ettei tarvitse uskoa oman toiminnan tekevän suurta vaikutusta ilmastonmuutokseen. Toivo voi syntyä ihan vain siitäkin, että kokee tekevänsä oikein, eli oma elämä ja toiminta tuntuu merkitykselliseltä (Pihkala, 2017, 2018, 2019a). Käytännössä se tarkoittaa omien arvojen mukaan elämistä.

Toivo yksin ei kuitenkaan riitä. Koska toivoon sisältyy epävarmuus tulevaisuudesta, toivoa ei välttämättä voi olla ilman ahdistusta (Lazarus, 1994; McQueen, 2018). Jos tiedämme jonkin asian toteutuvan ilman epävarmuuden häivää, meidän ei tarvitse toivoa: voimme vain odottaa sen toteutumista. Ilmastoahdistus ja ilmastotoivo voivat olla molemmat saman ilmiön eri sävyjä, sillä ne suuntautuvat tulevaisuuteen (Ojala, 2007; Pihkala, 2019b). Tunteiden täysi erottaminen toisistaan ei ole siis välttämättä mahdollista tai edes tarkoituksenmukaista. Kyse on tunteiden tasapainosta.

On paljonpuhuvaa, että välillä ilmastoahdistusta vaikutetaan pitävän suurempana ongelmana kuin ilmastonmuutosta. Pelkkä tunne ei yksinään ole koskaan sairaus tai häiriö, eivätkä tunteet herää tyhjästä. Isojen maailmankriisien, kuten ilmastonmuutos tai koronapandemia, aiheuttamat uhkakuvat nykyisyydellemme ja tulevaisuudellemme ovat niin suuria, ettei ole mahdollista olla tuntematta mitään niiden edessä. Väitän, että jos ne eivät herätä mitään tunteita, useimmissa tapauksissa ei vain kykene tunnistamaan tunteitaan, ei ole ymmärtänyt ongelman vakavuutta tai valehtelee. Toisaalta tunteiden tunnistamista ja ilmaisua saattaa vaikeuttaa kulttuuri, jossa ei nähdä tunteiden merkitystä ja priorisoidaan ”järkeä tunteiden yli”.

Tunteet eivät kuitenkaan ole heikkous, vaan olennainen osa ihmisyyttä, mitä ilman lajimme ei olisi pysynyt hengissä. Pelkkä tieto ja järki ei riitä motivoimaan meitä, vaan meidän täytyy välittää siitä, mitä teemme (Roeser, 2012). Jokaisella tunteella on evolutiivinen pohja, mikä kertoo tunteiden selviytymistä edistävästä tarkoituksesta. Kun antaa tilaa tunteilleen, eikä pakene niitä, niille voi tulla tilaa olla sitä, mitä niiden on evolutiivisesti tarkoituskin olla: toimintaa motivoiva voimavara ja elämän syvän kokemisen mahdollistaja.

Tunteet voivat myös auttaa meitä elämään arvojemme mukaista elämää. Usein, kun toimimme arvojemme mukaisesti, meistä tuntuu hyvältä, ja kun emme, meistä tuntuu pahalta. Ilmastoahdistus voikin parhaimmillaan olla tarpeellinen herättäjä siihen, että elämme niin yksilöinä kuin ihmiskuntana tavalla, joka on ristiriidassa arvojemme kanssa. Ilmastotoivo voi kannustaa meitä jatkamaan oikealta tuntuvaa toimintaa.

Ilmastoahdistuksen voisikin tulkita olevan luonnollinen ja jopa hyödylliseltä vaikuttava reaktio luonnottomaan tilanteeseen. Tulokset nostavat esiin sen, että ilmastoahdistusta tulee ymmärtää ja kuunnella, eikä leimata vain häiriöksi, joka tulisi poistaa. Ilmastonmuutos ei häviä, vaikka siihen liittyvät tunteet yritettäisiin tukahduttaa. Onkin tärkeää löytää uusi suhtautumistapa omiin ja muiden tunteisiin. Se vaatii tunneälyn ja -taitojen kehittämistä. Voi olla, että ilmastoahdistus on hyödyllinen tunne vain, jos sen kykenee tunnistamaan, sen äärelle pysähtyy ja miettii mitä tämä tunne haluaa kertoa minulle. Ilmastoahdistus tarvitsee myös rinnalleen ilmastotoivon luomista, jotta emme lannistu, vaan jaksamme löytää elämästämme ja teoistamme merkityksen. Se voi olla haastavaa, mutta niin kauan kuin on elämää, on toivoa.

Pro Gradun voit lukea .

Lähteet:

Kleres, J., & Wettergren, Å. (2017). Fear, hope, anger, and guilt in climate activism. Social Movement Studies, 16(5), 507–519. https://doi.org/10.1080/14742837.2017.1344546

Lazarus, R. S. (1994). Individual Emotions. Teoksessa Emotion and Adaptation (ss. 215–296). Oxford University Press.

Marlon, J. R., Bloodhart, B., Ballew, M. T., Rolfe-Redding, J., Roser-Renouf, C., Leiserowitz, A., & Maibach, E. (2019). How hope and doubt affect climate change mobilization. Frontiers in Communication, 4(20), 1–15. https://doi.org/10.3389/fcomm.2019.00020

McQueen, A. (2018). The wages of fear? Toward fearing well about climate change. Teoksessa M. Budolfson, T. McPherson, & D. Plunkett (Toim.), Philosophy and climate change (ss. 1–22). Oxford University Press.

Ojala, M. (2007). Hope and worry: exploring young people’s values, emotions, and behavior regarding global environmental problems. Örebro University.

Ojala, M. (2008). Recycling and ambivalence. Environment and Behavior, 40(6), 777–797. https://doi.org/10.1177/0013916507308787

Ojala, M. (2012). Hope and climate change: The importance of hope for environmental engagement among young people. Environmental Education Research, 18(5), 625–642. https://doi.org/10.1080/13504622.2011.637157

Pihkala, P. (2017). Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo. Helsinki: Kirjapaja.

Pihkala, P. (2018). Eco-anxiety, tragedy, and hope: Psychological and spiritual dimensions of climate change. Zygon, 53(2), 545–569. https://doi.org/10.1111/zygo.12407

Pihkala, P. (2019a). Ilmastoahdistus ja sen kanssa eläminen.

Pihkala, P. (2019b). Mieli maassa? Ympäristötunteet. Helsinki: Kirjapaja.

Roeser, S. (2012). Risk communication, public engagement, and climate change: A role for emotions. Risk Analysis, 32(6), 1033–1040. https://doi.org/10.1111/j.1539-6924.2012.01812.x

Sangervo, J. (2020). Ilmastoahdistus ja ilmastotoivo: tunteiden yhteys ilmastotoimiin. Tampereen yliopisto.