Lohikäärmeen kesyttämisestä – työelämätaidoista ilmastokriisin aikakaudella

”Elämän tarkoitus on hankkia luontoa ja ihmistä kunnioittava henkilökohtainen moraali ja sen jälkeen noudattaa sitä.” (A. Kaurismäki, Orimattilan kirjaston lainaustiski).

”Miten aidosti inhimillistä ja ei-inhimillistä luontoa arvostava, hoivaava ja kehittävä työ voisi kukoistaa?” (T. Toivanen, BIOS, Metanoia Instituutin Vaikutus tuntematon -seminaari).

Helena Ihala
Dramaturgi, työnohjaaja (STO ry)

Työelämäkertomukset ovat harvoin sisältäneet sen pohtimista, missä suhteessa työ on luontoon, laajempaan elämän verkkoon. Ennemminkin työ on ollut se osa elämäämme, joka korostuneesti on pitänyt yllä jakoa luonnon ja yhteiskunnan välillä ja jossa ihminen on voimakkaasti piirtynyt luonnosta irralliseksi. Kuitenkin työ, kuten kaikki, mitä ihmiset tekevät, on osa sekä kulttuuria että luontoa.

Työelämän rooli ilmastokriisin muodostumisessa on ollut keskeinen ja sillä, mihin suuntaan työelämämme kehittyy, on olennainen osa myös kriisiin vastaamisessa. Meneillään olevan työn murroksen merkittävimpiä aiheita on työelämän välttämätön sopeuttaminen ympäristön reunaehtoihin. Siksi tulisi yhä enemmän etsiä puheen ja ajattelun tapoja, joissa luonto eristämisen ja unohtamisen asemesta tulee mukaan työstä käytävään keskusteluun, osaksi sosiaalista maailmaa.

Ilmastonmuutos on säröyttänyt työelämäkertomuksemme ja tönii sitä kohti uusien yhteyksien dramaturgiaa, jossa suhde ympäristöön muodostuu työtä rajaavaksi ja rakentavaksi perussuhteeksi. Työelämän murroksessa ympäristökysymyksillä ja työn kytkemisellä elämän verkkoon tulisi olla keskeinen sija.

Tieto ja teot

Yllä olevan Kaurismäen Orimattilan kirjaston tiskiin painetun elämän tarkoituksen voisi tänä päivänä ajatella löytyvän jo monen yrityksen ja organisaation strategiasta ja visiosta. Moton haastavin kohta ei ole sen sisältämä eettinen ohje vaan ohjeen noudattaminen, toimeenpano.

Yhteiskuntatutkimuksessa on tunnettua, että arvostukset ja käytännöt, julki sanottu ja sen mukainen toiminta eivät itsestään selvästi kohtaa. Kysymys siitä, miksi teemme niin vähän ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, vaikka tiedämme siitä niin paljon, on synnyttänyt käsitteen ’Dragon of Inaction’, toimettomuuden lohikäärme (Gifford 2011). Organisaatioissa eivät hyvätkään suunnitelmat välttämättä tule koskaan toteutetuiksi – edes silloin, kun niistä on tehty selvä päätös. Mikä lohikäärmeen synnyttää?

Syyt siihen, että yhdessä päätetyt ilmastotoimet eivät riittävästi muutu käytännöiksi, voivat olla teknisiä, taloudellisia, hallinnollisia. Ilmastotyö on monialaista ja edellyttää syvää systeemistä ymmärrystä. Sitä meillä on paljon teoriassa, mutta sen soveltaminen käytäntöön haastaa oppimaan yhä enemmän organisaatioiden luonteesta ja dynamiikasta.

Organisaatiot ymmärretään nykyään jännitteisiksi ja paradoksaalisiksi, niiden toiminta vaikeasti ennakoitavaksi ja ongelmat pirullisiksi ja viheliäisiksi. Pirullisuus jo terminä vihjaa, että pelkästään rationaalinen ja lineaarinen ajattelu ei nykyorganisaatioiden ongelmiin pure, vaan ne vaativat uudenlaisia työelämätaitoja: irti päästämistä perusteettomasta hallinnan ja varmuuden tunteesta ja tutustumista myös organisaatiossa torjuttuun, unohdettuun tai vasta ilmaantumassa olevaan puoleen. Pirulliset kysymykset ovat tunne- ja arvolatautuneita, ja sellaisina ne altistavat organisaatioita myös torjuntaa herättävälle ahdistukselle.

Ahdistukselta suojautumista on ehdotettu yhdeksi selitykseksi vastuuttomalle toiminnalle yrityksissä. Esim. USA:n historian laajimmassa ympäristöonnettomuudessa Meksikonlahdella v. 2010 öljy-yhtiön sisäinen kulttuuri, jota luonnehti defensiivinen käyttäytyminen ja kyvyttömyys oppia kokemuksesta, näyttää olleen osallinen onnettomuuteen (Graham et al., 2011; Hopkins, 2012; Pidgeon, 2012). Suojautuvalla ryhmäkäyttäytymisellä voi olla inhimillisen hinnan lisäksi myös kallis taloudellinen hinta. Yhtiö joutui maksamaan ennätysmäiset korvaukset aiheuttamastaan vahingosta.

Käsittelemättömänä ja työstämättömäksi jäävänä ahdistus näyttää aiheuttavan pidättäytymistä eettisistä kysymyksistä ja niiden herättämistä vaikeista tunteista (Onnismaa, 2021). Tunteet eivät ole erillinen osa meitä, vaan kytkeytyvät arvoihin ja asenteisiin, koko inhimilliseen kokonaisuuteemme. Sankaruuden sävyttämässä työelämässämme pelon ja ahdistuksen tunteilta suojautuminen on lohikäärmeen ruokkimista.

Ahdistus on merkki ahtaudesta ja pakottaa etsimään lisätilaa. Hyväksytyiksi ja työstetyiksi tullessaan vaikeat tunteet voivatkin olla avaimia uudistumiseen. Lohikäärmeen kesyttäminen alkaa organisaatiossa siitä, että tunteita kohtaan tunnettu pelko vähenee.

Järki ja tunteet

Kun organisaatioiden kehittämisessä otetaan hankalatkin tunteet työstämisen kohteeksi, joudutaan helposti puolustamaan tunteiden merkitystä ylipäänsä. Niiden arvostus on ollut vähäisempää kuin järjen ja tiedon, ja siksi ne ilmenevät organisaatioissa usein epäsuorin tavoin.

Tunteet on perinteisesti sijoitettu enemmän feminiiniseen puoleemme kuuluviksi, ne ovat olleet hallinnan kohteita kuten muukin feminiinisyyteen kuuluvaksi mielletty, mutta samalla syrjässä. Tunne on kuitenkin keskeisesti kaikkea kokemustamme organisoiva piirre. Kun kohtaamme uutta, emme puhu tietämättömästä vaan tuntemattomasta.

Ekosysteemien muutosten laajuus ja moniulotteisuus koettelevat ihmismielelle tuttuja jäsentelyjen rajoja. Tämäntyyppisen tuntemattoman edessä jatkuvuuden kokemuksemme voi joutua  koetukselle, mikä on omiaan aktivoimaan mielemme myyttistä ja symbolista tasoa. Muutos herättää arkkityyppistä kuvastoa, ilmastonmuutos apokalyptistä, maailmanloppuun liittyvää. Kun maailma sellaisena kuin olemme tottuneet sen tuntemaan ja kertomaan ei enää vastaa todellisuutta, voi se tuntua maailman loppumiselta.

Kun kielemme ja kertomuksemme ovat liian ahtaita, alkaa todellisuus säröyttää niitä. Draamassa sekä tragedia että komedia ovat tapoja jäsentää elämän kompleksisuutta ja luoda suhdetta tutun ja tuntemattoman välille. Ne ilmentävät taitoa kestää ristiriitaisuutta ja kykyä luopua kertomuksista, joissa todellisuutta ahdetaan liian kapeisiin uomiin.

Organisaatioissa sekä traagisuuden että koomisuuden tajun kehittäminen voi auttaa jäsentämään sitä hämmennystä, jota muutos meissä herättää. Traagisuuden taju on tosiasioiden hyväksymistä, viattomuuden myytistä ja tietämättömyyden tilasta luopumista: ilmastokriisi on totta, ja siihen liittyvä ahdistus, pelko ja suru ovat luvallisia tunteita. Komedian taju tuo ymmärrystä siihen, ettei ristiriitaisuus, ei edes umpikujalta tuntuva, välttämättä ennusta tuhoa vaan voi olla uuden ja kokonaisuutta paremmin palvelevan suhtautumisen edellytys.

Muutoksessa se, minkä olisi määrä tulla paremmaksi, voi ensin näyttää pahalta. Hyvänäkin pitämämme voi olla parhaan pahin este. ”Kun maailman hyvään tyydymme, niin parhain vain valheeks, silmänlumeeks sanotaan”, Goethen Faustissa todetaan. Traagisuuden ja koomisuuden välissä liikkuminen luo tilaa, jonne jännite vaikeidenkin tunteiden täyden, jopa epätoivoon asti yltävän tuntemisen ja toivoon kytkeytyvän toimijuuden välillä mahtuu.

Tunteet sisältävät autonomista energiaa ja sen vapauttaminen rakentavaan käyttöön organisaatioissa olisi tärkeää ilmastokriisiin vastaamisessa. Tukahduttamisen sijaan organisaatioissa tulisi lisätä tietoisuutta tunteiden merkityksestä, niiden kuuntelemista, sietämistä ja arvostamista. Tunteet tuottavat meille ainutkertaista informaatiota, jota emme tavoita muilla tavoin.

Ympäristöongelmien moniulotteisuus ja toisiinsa kietoutuminen edellyttävät toisaalta huolellista ja aikaa vievää paneutumista, toisaalta niiden ratkaisemisella on kiire. Tässä jännitteessä on hyvä muistaa, että taiteen ja leikin aikakäsitys poikkeaa modernin ajan lineaarisesta, tasatahtisesta ajasta. Se on lähempänä luonnon monirytmistä aikaa, jossa ’asioilla on aikansa’, eri vuodenajoissa on uinuvaa ja hidasta aikaa, nopeaa ja kiihkeää, ja näiden päällekkäisyyttä.

Ilmastokellon tikitys ehkä kaipaa rinnalleen luovaa pidättäytymistä liian nopeista johtopäätöksistä, mahdollisuutta leikkiin? Pirullisten ongelmien luonteeseen kuuluu, että ne hahmottuvat käsi kädessä etsittävien ratkaisujen kanssa, kokeilujen kautta yrittämällä ja erehtymällä. Välillä uutta löytäen, kuin leikissä. Tarvitsisimme sekä määrätietoista, vitkastelematonta etenemistä että uusien yhteyksien ja kytkentöjen esiin houkuttelemista ilman tulosvastuuta. Tällaisen työkulttuurin luominen edellyttää tietoista rakentamista. 

Työ – ongelma vai ratkaisu

Kompleksisuus voidaan määritellä mahdottomuudeksi ymmärtää kaikkea. Hallintaa korostavassa työelämässä tämä voi tuntua uhkaavalta, ja siksi organisaatioissa tulisi kehittää taitoja sen kanssa elämiseen, ’kompleksisuustaitoja’. Näiden taitojen puuttuessa lohikäärmeet valtaavat alaa.

Organisaatioista on lisääntyvästi alettu puhua suhteina ja prosesseina, ja se antaa mahdollisuuden hahmottaa analogioita luonnonkin prosesseihin. Kuten evoluutiossa monimuotoisuuden lisääntyminen palvelee jatkuvuuden turvaamista, organisaatiot voisivat suhtautua omaan kompleksisuutensa voimavarana, hyväksyen ja uteliaina. Erojen ja erilaisuuden rikkaus ovat organisaatioiden elinvoimaa.

Edellä mainittu organisaatioiden paradoksaalisuus ja itse luonnonkin yllätyksellisyys eivät noudata kaksinapaista ajattelua. Yksilö – yhteisö, luonto – kulttuuri, ihminen – eläin, tunne – järki, työ – leikki: näillä rajapinnoilla viipyilyt ovat johtolankoja eteenpäin. Kompleksisuus tuottaa elämään ainutkertaisuutta, jossa elämiseen ei ole valmiita sääntöjä.

Ympäristökriisin ratkaisemisessa talouteen, teknologiaan ja koulutukseen liittyvät uudistukset ovat keskeisessä asemassa, mutta lohikäärmeen kesyttäminen edellyttää kokonaisvaltaista lähestymistä. Näen, että työnohjauksen ja konsultaation keskeinen tehtävä on auttaa organisaatioita ymmärtämään, että kompleksisuuden kanssa eläminen on pitkäjänteistä työtä, luovaa ja eettistä.

Työhön liittyvällä eettisellä stressillä viitataan työelämän mielekkyyden ongelmiin, erityisesti siihen, että omaa työtä ei pysty tekemään laadukkaasti koko ammattitaidolla ja sisäistettyjen ammatillisten arvojen mukaisesti. Eettisen stressin käsitettä voidaan laajentaa siihen, miten oma työ on osallisena ilmastokriisiin sen aiheuttajana ja ratkaisijana.

Organisaatioissa ei vielä ole malleja ympäristöeettisten kysymysten käsittelylle, ja ilmastokriisin vaikutukset omaan ammatillisuuteen jäävät paljolti sisäisiksi pohdinnoiksi. Näihin teemoihin kuuluvan eettisen kamppailun vuoksi ne voivat tulla torjutuiksi sekä yksilöllisesti että kollektiivisesti. Selvitysten mukaan ympäristövastuu kuitenkin koetaan enenevästi osaksi merkityksellistä ja mielekästä työelämää ja sen käsittelyyn tulisi organisaatioissa luoda mahdollisuuksia.

Kirjoituksen alussa esitetyllä kysymyksellä ”Miten aidosti inhimillistä ja ei-inhimillistä luontoa arvostava, hoivaava ja kehittävä työ voisi kukoistaa?” olisi hyvä aloittaa. Kuvatunlaisesta työstä voidaan puhua esimerkiksi ekologisen jälleenrakennuksen yhteydessä: rakennetaan uutta, mutta tehdään se luontoa arvostavalla tavalla, mikä samalla elvyttää ja hoivaa vieraantunutta suhdettamme muuhun luontoon.

Luontosuhdettamme jälleenrakentavan otteen tulisi läpäistä koko työelämämme. Siinä ylitetään luonnon ja kulttuurin vastakkainasettelu, ja se haastaa kehittämään myös ihmisen omaa luontoa.