Miksi tieto ei riitä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, vaan tarvitsemme myös tunteita

Julia Sangervo

psykologian maisteriopiskelija

Yleinen käsitys on, että ihmisten tulee saada tietoa ilmastonmuutoksen vakavuudesta, jotta he toimisivat sen hillitsemiseksi. Media tulviikin jatkuvia huonoja uutisia siitä, miten lähellä olemme epäonnistumista ilmastonmuutoksen hillinnässä. On tietysti tärkeää, että ihmiset tietävät ilmastonmuutoksen etenemisestä, mutta tieto ei yksinään riitä muuttamaan ihmisten toimintaa. Toiminta syntyy monien asioiden summana, jonka yksi tärkeä osa-alue on tunteet.

Tunteiden vaikutus on merkittävä myös sen kautta, että tunteet vaikuttavat haluun vastaanottaa tietoa. Moni meistä tunnistaa tilanteen, jossa ilmastonmuutos tuntuu niin voittamattomalta uhalta, että uuden katastrofiuutisen ilmestyessä ei yksinkertaisesti jaksa lukea sitä. Mikäli tunteiden näkökulma jätetään huomiotta, ihmiset eivät välttämättä edes halua vastaanottaa tietoa, vaan välttelevät sitä.

Tiedon, tunteiden ja toiminnan välistä vuorovaikutusta on kehittynyt selittämään laajennetun samanaikaisen prosessoinnin malli (Extended Parallel Process Model, EPPM-malli) (Witte, 1992; Witte & Allen, 2000). EPPM-malli selittää sitä, millainen viestintä saa ihmiset muuttamaan käytöstään uuden tiedon pohjalta. Alun perin se kehitettiin selittämään ihmisten terveyskäyttäytymistä. Mallin avulla onkin tutkittu esimerkiksi sitä, miten tieteellistä tietoa tupakoinnin vaaroista kannattaa viestiä, jotta ihmiset eivät tupakoisi. Mallia voisi soveltaa myös esimerkiksi siihen, miten koronapandemian aikaan voidaan motivoida ihmisiä pesemään käsiä ja välttämään lähikontakteja. Pro gradu -työssäni sovelsin EPPM-mallia ilmastoahdistukseen, ilmastotoivoon ja ilmastotoimien tekoon, jota käytän esimerkkinä myös tässä tekstissä.

Kuva: EPPM-mallin sovellus ilmastotunteisiin (Sangervo, 2020).

EPPM-mallin mukaan ihmisen vastaanottaessa viestin mahdollisesta uhasta, kuten ilmastonmuutoksesta, hänellä aktivoituu uhan arviointiprosessi. Tällöin ihminen arvioi 1) Onko ilmastonmuutos vakava uhka? sekä 2) Tuleeko ilmastonmuutos vaikuttamaan omaan elämääni?. Mikäli vastaus kumpaankaan on ei, prosessointi päättyy, ilmastonmuutos ei tunnu tärkeältä, eikä käytös muutu. Sen sijaan, jos uhka koetaan sekä vakavaksi että itselle mahdollisesti haitalliseksi, se voi herättää ilmastoahdistusta.

Ilmastoahdistus voi puolestaan herättää toiminnan arviointiprosessin. Tällöin ihminen arvioi 1) Ovatko esitetyt toimet ilmastonmuutoksen ratkaisemiseksi tehokkaita? (esim. hidastuuko ilmastonmuutos, jos vähennän yksityisautoilua) ja 2) Ovatko nämä toimet itselle mahdollisia toteuttaa? (esim. onko minulla toimivaa vaihtoehtoa yksityisautoilulle). Jos vastaus kumpaankaan on ei tai toimia ilmastonmuutoksen ratkaisemiseksi ei ole, tilanne koetaan toivottomaksi ja ihminen keskittyy uhan hillitsemisen sijaan hillitsemään omaa ilmastoahdistuksen tunnettaan. Esimerkiksi vähättelemällä uhkaa, välttämällä siitä kuulemista ja tukahduttamalla omia ajatuksia ja tunteita siihen liittyen. Toisaalta hän voi myös lamaantua toimintakyvyttömäksi (Albrecht, 2011).

Jos ihminen taas kokee vaikuttamismahdollisuutensa suuriksi, hän voi kokea toivoa uhan ratkaisemiseksi, eli ilmastotoivoa. Tässä on tärkeää havaita, että ilmastotoivolla ei tarkoiteta toiveajattelua siitä, että kyllä joku muu asian ratkaisee, vaan toivoa siitä, että omalla ja yhteisillä toimilla on vaikutus. Silloin ihminen kokee, että sekä epämiellyttävää ahdistuksen tunnetta että pelottavaa uhkaa voi parhaiten hillitä omaa toimintaa muuttamalla.

Ilmastoahdistuksen ja -toivon tunteminen voi siis johtaa käyttäytymisen muutokseen. Eli jos ilmastonmuutos koetaan vakavaksi uhaksi, joka vaikuttaa omaan elämään, ihminen voi noudattaa suositusta esimerkiksi lentämisen korvaamisesta junamatkustamisella, jos se koetaan tehokkaaksi tavaksi hillitä ilmastonmuutosta ja itselle mahdolliselta asialta tehdä.

EPPM-mallin toimivuus on kyetty todentamaan yli sadan tutkimuksen meta-analyysissä, jossa havaittiin, että suurin toiminnan muutos tapahtui tuntiessa sekä voimakasta pelkoa että voimakasta tunnetta omista vaikuttamismahdollisuuksista (Witte & Allen, 2000). Myös omassa gradutyössäni havaitsin, että suurin todennäköisyys tehdä ilmastotoimia oli tuntiessa samanaikaisesti ilmastoahdistusta ja ilmastotoivoa (Sangervo, 2020). Muissakin tutkimuksissa on saatu vastaavia tuloksia (Kleres & Wettergren, 2017; Marlon ym., 2019; Ojala, 2008).

Voikin olla, että olennaista ei ole ilmastoahdistuksen vähentäminen vaan se, että ilmastoahdistusta ja ilmastotoivoa koettaisiin samassa suhteessa. EPPM-malli tarjoaa kiinnostavan havainnollistuksen siitä, millä tavalla ihmiset reagoivat uhkakuviin ja miten ihmisten toimintaa voisi pyrkiä muuttamaan. Vaikuttaa siltä, että tähän tarvitaan sekä muistutusta siitä, että uhka on vakava ja todellinen, mutta myös konkreettisia toimintamahdollisuuksia. Jotta EPPM-malli toimisi parhaiten, ilmaistujen toimintamahdollisuuksien tulisikin olla suurempia kuin uhan, jotta ihmiset muuttaisivat toimintaansa eivätkä keskittyisi hillitsemään omaan pelon tunnettaan (Basil & Witte, 2012).

Kuitenkin globaaleja uhkakuvia koskeva viestintä herättää usein suhteettoman paljon ilmastoahdistusta verrattuna ilmastotoivoon, vaikka tarvitsemme molempia tunteita. Vaikeiden ja myönteisten tunteiden välissä tasapainottelu on haastavaa, mutta siinä ei voida onnistua, ellei siihen pyritä. Käyttäytymistieteellisesti tärkeä fokus kestävän kehityksen tavoitteiden saavuttamisessa onkin se, miten saada ihmiset kokemaan tarpeeksi ahdistusta, että he ottavat uhan vakavasti, mutta kuitenkin tarpeeksi toivoa, jotta he eivät lannistu ja kokevat toiminnallaan olevan merkitystä.

Lähteet:

Albrecht, G. (2011). Chronic environmental change: Emerging ‘psychoterratic’ syndromes. Teoksessa I. Weissbecker (Toim.), Climate change and human well-being: Global challenges and opportunities (ss. 43–56). https://doi.org/10.1007/978-1-4419-9742-5

Basil, M., & Witte, K. (2012). Health Risk Message Design Using the Extended Parallel Process Model. Teoksessa H. Cho (Toim.), Health Communication Message Design: Theory and Practice (ss. 41–72). https://doi.org/10.1080/10410236.2012.753674

Kleres, J., & Wettergren, Å. (2017). Fear, hope, anger, and guilt in climate activism. Social Movement Studies, 16(5), 507–519. https://doi.org/10.1080/14742837.2017.1344546

Marlon, J. R., Bloodhart, B., Ballew, M. T., Rolfe-Redding, J., Roser-Renouf, C., Leiserowitz, A., & Maibach, E. (2019). How hope and doubt affect climate change mobilization. Frontiers in Communication, 4(20), 1–15. https://doi.org/10.3389/fcomm.2019.00020

Ojala, M. (2008). Recycling and ambivalence. Environment and Behavior, 40(6), 777–797. https://doi.org/10.1177/0013916507308787

Sangervo, J. (2020). Ilmastoahdistus ja ilmastotoivo: tunteiden yhteys ilmastotoimiin. Tampereen yliopisto.

Witte, K. (1992). Putting the fear back into fear appeals: The extended parallel process model. Communication Monographs, 59(4), 329–349. https://doi.org/10.1080/03637759209376276

Witte, K., & Allen, M. (2000). A meta-analysis of fear appeals: Implications for effective public health campaigns. Health Education and Behavior, 27(5), 591–615. https://doi.org/10.1177/109019810002700506