Miten elää ilmastonmuutoksen herättämän pelon, syyllisyyden ja avuttomuuden tunteen kanssa?

Mikä neuvoksi, kun pelko lämmenneestä planeetasta ja luonnonkatastrofeista ei hellitä? Onko jatkuvalle syyllisyyden kanssa kamppailulle lääkettä? Entä sille, että koen olevani vain pieni avuton yksilö globaalin maailmaa mullistavan uhan edessä? Tutkimukseni ilmastotunteista paljasti tunteidenhallinnan keinoja, joita sinäkin voit hyödyntää.

Saga Luoma
MSc Sociology and Global Change

Yksi asia on selvä. Ilmastonmuutokseen liittyvistä tunnereaktioista ei puhuta tarpeeksi, ei mediassa eikä yksityiselämissämme. Fossiilisia polttoaineita rajusti kuluttavista tavoista, kuten yksityisautoilusta, on tullut ajan saatossa erottamaton osa arkeamme ja sosiaalista elämäämme. Tämä ei ole meidän syymme. Tavat ja käytännöt ovat muotoutuneet historian saatossa, mutta viimeiset hetket muuttaa kestämättömiä elämäntapojamme ovat nyt käsillä.

Se miten ilmastomuutoksesta kuitenkin puhutaan erityisesti mediassa, ohjaa vastuun ratkaisuista yleensä yksilön harteille. Ilmastonmuutoksesta puhuttaessa käsitellään myös lähes yksinomaan ilmiön negatiivisia puolia – hätää, ahdinkoa ja pelottavia tulevaisuuden skenaarioita, joten ei ihme, että monet meistä tuntevat ilmastoahdistusta ja voimattomuutta, tai välttelevät mieluiten koko asian ajattelua.

Ilmastotieteen parissa korostetaan lisäksi tunteetonta ja rationaalista suhtautumista ilmiöön. Tällainen kieli maalaa mielikuvaa, jossa ratkaisut ovat tieteellisiä ja teknisiä, ja jossa tunteemme ilmastonmuutoksen suhteen ohitetaan täysin, vaikka se on yksi surullisimmista ja elämäämme eniten ravistelevista globaaleista uhista. Se, että yksilöitä kehotetaan luopumaan lihansyönnistä kestävän tulevaisuuden vuoksi, ei myöskään johda ruokavalion laaja-alaiseen muutokseen kuin nappia painamalla, sillä ihmiset eivät ole koneita. Olemme komplekseja sosiaalisia ja emotionaalisia olentoja, joille käyttäytymisen muutos olisi helpompaa positiivisen, kannustavan, empaattisen ja sosiaalisen tuen keinoin.

Tutkin Pro gradu -tutkielmassani ilmastotunteiden käsittelyä henkilökohtaisella ja sosiaalisella tasolla haastattelemalla Edinburghin yliopiston ympäristötieteiden opiskelijoita. Graduni paneutui psykologian ja sosiologian rajamaastoon – siihen miten yhteiskunnan ilmiöt ja rakenteet kytkeytyvät tunnemaailmaamme. Haastattelin kansainvälisiä maisteriopiskelijoita keväällä 2019 ja kysyin heiltä miten he käsittelevät ilmastonmuutosta arjessaan, tunnemaailmassaan ja sosiaalisissa suhteissaan.

Haastattelut ja aikaisempi tutkimus viittasivat siihen, että ilmastonmuutos uhkaa minuuttamme kolmella fundamentaalisella tavalla:

1) Oman elämämme ja hyvinvointimme jatkuvuus tulevaisuudessa on vaarassa

2) Käsityksemme omasta pystyvyydestämme vaikuttaa elämämme kulkuun on vaarassa

3) Positiivinen minäkuvamme on vaarassa, kun ymmärrämme että toimimme ympäristöä tuhoavilla tavoilla ja podemme siitä syyllisyyttä.

Näitä uhkia on vaikea käsitellä tai edes kunnolla ymmärtää, mikä tekee ilmastonmuutokseen reagoinnista hidasta ja vaikeaa. Haastattelemani ympäristötieteiden opiskelijat olivat kuitenkin tottuneet käsittelemään uhkia arkielämässään – ja löytäneet erinomaisia tunteidenhallinnan keinoja.

Pelko synkästä tulevaisuudesta

Pelko on epämiellyttävä tunne, jota usein mieluiten välttelemme, emmekä halua myöntää itsellemme tai toisillemme pelkäävämme. Ilmastonmuutos ei uhkaa ainoastaan oman elämämme jatkuvuutta, vaan koko ihmiskunnan ja nykyisen lajikirjon tulevaisuutta, mikä on valtava eksistentiaalisen pelon aihe. Pelon kanssa jatkuva kamppailu on raastavaa hyvinvoinnillemme jos toivo ei ole tasapainottamassa vaakaa, ja niinpä haastattelemani opiskelijat kertoivat lievittävänsä pelkojaan keskittymällä välillä muihin asioihin, kuten viettämällä aikaa harrastusten ja ystäviensä kanssa. He kertoivat, että kuitenkin pelottavampaa olisi olla tekemättä mitään ilmastonmuutoksen suhteen, joten he pyrkivät lisäämään omaa ilmastonmuutosta ehkäisevää toimintaansa. Lisäksi he kertoivat keskittyvänsä tarkoituksenmukaisesti positiivisiin uutisiin ja muutoksiin ympärillään sekä optimistisiin tulevaisuudenkuviin toivoa lisätäkseen.

Myös sosiaalisesti välttelemme pelottavia aiheita, sillä ilmastonmuutos saattaa olla puheenaihe, joka uhkaa suhteita ja osapuolien positiivista minäkuvaa. Kuitenkin ilmastonmuutoksesta ja sen herättämistä tunteista olisi tärkeää puhua. Kun avaamme sanaisen arkkumme, saamme usein tukea sillä toisetkin painivat samanlaisten tunteiden kanssa. Jakaminen voi itsessään auttaa pelon tunteen lieventymistä, kun huomaamme että myös ihmiset ympärillämme haluavat tehdä yhteisestä tulevaisuudesta kestävämmän.

Avuttomuuden ja mitättömyyden tunne

Haluamme kaikki kokea pystyvämme vaikuttamaan elämämme kulkuun – minäpystyvyys on tärkeä osa hyvinvointiamme. Ilmastonmuutos on kuin ilonpilaaja joka väittää, että asiat eivät olekaan hallinnassamme. Tutkimuksessani selvisi kolme mielenkiintoista tapaa käsitellä mitättömyyden tunnetta ilmastonmuutoksen uhan alla.

Ensimmäinen keino oli ymmärtää se, että elämme systeemin sisällä, jossa on hankala toimia ympäristöystävällisesti. Sen sijaan että syyllistämme itseämme avuttomuudestamme, on hyvä pyrkiä muuttamaan systeemejä, jotka preferoivat ympäristöä vahingoittavaa toimintaa! Toinen keino oli alentaa omia tavoitteitamme – emme voi muuttaa koko maailmaa, mutta voimme muuttaa pieniä asioita omassa elämässämme. Kun emme yritä syödä koko kakkua kerralla vaan haukkaamme vain pienen palasen, oma pystyvyyden tunteemme ja positiivinen suhtautuminen muutokseen säilyy tai jopa nousee. Kolmantena keinona avuttomuuden tunteen voi pyrkiä totaalisesti haastamaan; kuka minulle muka sanoo, että en pysty? Kun pohtii kaikkia positiivisia asioita joita on jo tehnyt ilmaston puolesta, tai mitä kaikkea aikoo tulevaisuudessa tehdä, huomaa että listahan on pitkä ja minähän muuten pystyn!

Kun avuttomuuden tunne ja yksilön pieni vaikutusvalta viedään sosiaaliseen kontekstiin, on kaksi mahdollisuutta – joko hyväksymme sen, että kukaan ei yksilönä voi tehdä oikein mitään, tai huomaamme että yhdessä pystymme paljon enempään. Voimme myös muistuttaa itseämme siitä, miten vaikutamme positiivisesti ihmisiin ympärillämme, kuinka kulutuksellamme vaikutamme yritystoimintaan tai äänestämällä politiikkaan. Voimme siis keskittyä siihen, kuinka yksilöinä olemme osa suurempaa sosiaalista muutosta.

Syyllisyys seuralaisena

Syyllisyys saattaa olla kaikkein lamaannuttavin, mutta toisaalta myös motivoivin ilmastotunne. Syyllisyydentunne syntyy silloin kun koemme, että olemme toimineet väärin ja podemme huonoa omatuntoa. Vaarana on, että sisäistämme tunteen ja kuvittelemme olevamme huonoja ihmisiä, jotka tekevät huonoja valintoja. Tutkimuksessani haastateltavat kokivat syyllisyyttä lähes kaiken kuluttamisensa suhteen – syyllisyys oli siis heidän jatkuva kumppaninsa. Ratkaisuna jatkuvan syyllisyydentunteen kolkuttelulle he käyttivät välillä syyllisyyttä hyväkseen, antaen sen toimia muutosvoimana, ja välillä asettaen tiukat rajat tunteelle, sillä ihan kaikesta ei voi tuntea syyllisyyttä.

Syyllisyydellä on siis positiivinen puoli. Se auttaa meitä tekemään suuriakin muutoksia ja löytämään uusia kestävämpiä elämäntapoja. Vastapainoksi tarvitsemme kuitenkin rajanvedon – voimme päättää, että tietyillä elämänalueilla annamme itsellemme anteeksi ympäristöhaitat, sillä se on tärkeää omalle hyvinvoinnillemme. Jos syyllisyys värittää koko minuutta, voimme lamaantua, eikä pahoinvoinnista ole silloin meille tai planeetallemme hyötyä.

Syyllisyyden sosiaalisella kentällä voimme syytellä toisiamme ja osoitella sormia. Se, että pelkäämme hyökkäyksiä identiteettiämme kohtaan voi estää meitä käsittelemästä ilmastotunteita yhdessä. Syyllisyydestä on hyvä puhua yhdessä – huomaamme ehkä, että me kaikki käymme läpi samanlaisia kamppailuja. Haastateltavat kertoivat, että syyllistämisen sijaan ymmärtäväiset ja myötätuntoiset keskustelutavat toimivat usein parhaiten. Näin voimme rikkoa syyllisyyden normalisoitumisen, säilyttää oman ja toistemme positiivisen minäkuvan, sekä kannustaa toisiamme lievittämään syyllisyyttämme pienin tai suurin askelin kohti kestävyyttä.

Toiveikkaana tulevaisuutta kohti

Meidän tulisi keskustella ja tiedostaa paremmin kivuliaat ja vaikeat tunteemme, jotka liittyvät ilmastonmuutokseen, jotta voimme kaikki käsitellä niitä paremmin ja lisätä positiivisia tunteita, toivoa ja toimintaa yhdessä. Emme voi päästä eroon ilmastonmuutoksen aiheuttamista negatiivisista tunteista ennen kuin ilmastonmuutoksen uhka on hälvennyt, mutta voimme oppia käsittelemään tunteitamme paremmin, ja jopa kääntää ne hyödyksemme. Haastattelemani nuoret painottivat sosiaalisen tuen merkitystä siinä, miten he ilmastonmuutoksen kanssa painivat, sekä sitä, kuinka paljon omista tunteista ääneen puhuminen oli heitä auttanut omassa tunteidenhallinnassa. Kun tiedämme, että muutkin ihmiset kokevat painavaa pelkoa, avuttomuutta ja syyllisyyttä ilmastonmuutoksen suhteen, näiden tunteiden taakka kevenee. Ja jo se, että tunnemme näitä tunteita, on tärkeä merkki syvästä välittämisestä ja siitä, että emme välttele totuutta.

Suomalainen tutkija Maria Ojala (2012) puhuu toivon merkityksestä. Toivo kantaa, kun tilanne tuntuu voittamattomalta. Toivo ja toiminta kulkevat käsi kädessä, ja parhaassa tapauksessa muodostavat toisiaan vahvistavan kierteen, jossa toivo rohkaisee toimimaan ja toimintamme lisää kokemaamme toivoa.

Lisää tutkimusta aiheesta:

Bee, B. A., Rice, J., Trauger, A., 2015. A Feminist Approach to Climate Change Governance: Everyday and Intimate Politics [WWW Document]. Geography Compass. https://doi.org/10.1111/gec3.12218

Head & Harada, 2017. Keeping the heart a long way from the brain: The emotional labour of climate scientists. Emotion, Space and Society, 24, pp.34–41.

Jaspal, R., Nerlich, B., Cinnirella, M., 2014. Human Responses to Climate Change: Social Representation, Identity and Socio-psychological Action. Environmental Communication 8, pp.110–130. https://doi.org/10.1080/17524032.2013.846270

Norgaard, K. M., 2006. ”People want to protect themselves a little bit”: emotions, denial, and social movement nonparticipation. Sociological Inquiry, 76(3), pp.372–396.

Ojala, M., 2012. Hope and climate change: the importance of hope for environmental engagement among young people. Environmental Education Research, 18(5), pp.625–642.

Pihkala, P., 2018. ECO-ANXIETY, TRAGEDY, AND HOPE: PSYCHOLOGICAL AND SPIRITUAL DIMENSIONS OF CLIMATE CHANGE: with Karl E. Peters, ‘Living with the Wicked Problem of Climate Change’; Paul H. Carr, ‘What Is Climate Change Doing to Us and for Us?’; James Clement. Zygon. [Online] 53(2), pp.545–569.