Ympäristöahdistus ja tunteet terveydenhuollossa

Hanna Rintala
LL, ympäristökasvattaja, Lääkärin sosiaalinen vastuu ry

Artikkeli sisältää Hanna Rintalan lukemia katkelmia. Kuuntele äänitteet tekstiin liitettyjen mediasoittimien avulla.

Maapallon ekokriisi ei jätä mua rauhaan, vaikka välillä haluaisin ummistaa siltä silmäni. Parasta siis yrittää ajatella sitä ääneen paperille. Mitä ympäristö ja sen massiiviset ongelmat merkitsee meille terveydenhuollon ammattilaisille, miten me reagoidaan ja mitä me voidaan tehdä? Miten löytyy meidän rooli ja osuus kestävän yhteiskunnan rakentamisessa? Kirjoitan sulle ajatuksistani itsekin terveydenhuollon ammattihenkilönä, lääkärinä.

Kukaan ei voi enää sulkea silmiään maapallon ekologiselta kriisiltä. Leudot tihkusateiset talvikuukaudet ja puita katkovat syysmyrskyt kertovat, että ilmastonmuutos on täällä jo nyt, eikä lajikadosta ja ekosysteemien tuhostakaan voi olla kuulematta. Jokainen aikuinen ihminen joutuu muodostamaan ekokriisiin oman suhtautumistavan, halusi tai ei. Mitä enemmän olemme tietoisia omista tunteistamme ja reaktioistamme, sitä rakentavammin ja ratkaisukeskeisemmin pystymme siihen suhtautumaan. Mikään osa yhteiskunnasta ei ole ekokriisin ulkopuolella, vaan se koskettaa kaikkia, eikä vähiten terveydenhuoltoa (1). Miten meidän sote-alojen ammattilaisten sitten kannattaisi kohdata näitä asioita?

Tämän artikkelin tarkoitus on rohkaista meitä terveydenhuollon ammattilaisia kohtaamaan ekokriisi ja sen herättämät tunteet sekä työssä että omassa elämässämme (2). Maapallon ekologinen kriisi on mitä suurimmassa määrin myös terveyskriisi.

Ihminen osana muuta luontoa

Ajattelin pohtia tässä artikkelissa vähän terveydenhuollon ihmiskuvaa ja luontoyhteyden merkitystä meidän kaikkien hyvinvoinnille. Yritän valottaa eri reagointitapoja ekokriisiin ja tähän ylikuluttavaan elämäntapaan, ahdistuksen ilmenemismuotoja ja tulkintoja lääketieteellisenä tai yleisenä ilmiönä. Sitten pohdin vielä, miten muutamat terapiaviitekehykset voisi auttaa ympäristötunteiden kohdalla, ja miten näiden asioiden kanssa voi elää.

 

Ihmisen terveys ja muu hyvinvointi on täysin riippuvaista hyvinvoivasta maapallosta ja sen ekosysteemeistä (3). Arkisessa ajattelussa muu luonto ja ympäristö saatetaan virheellisesti nähdä jotenkin ihmisen ja kulttuurin ulkopuolisena. Tekniikka ja yhteiskunnalliset rakenteet vahvistavat harhaa, joka saa meidät unohtamaan, että olemme osa luontoa ja sen tasapainosta ja hyvinvoinnista täysin riippuvaisia. Kun asiaa pysähtyy miettimään, niin jo veden ja ravinnon kierto, solujen ja elinten rakenne, DNA-molekyylit, fysiologiset toiminnot kuten ruuansulatus, lihasvoima ja lisääntymistoiminnot, jopa emootiot ja kiintymyssuhdekäyttäytyminen yhdistävät meidät muihin eliöihin. Kokonaisvaltainen ja systeeminen ajattelu voi auttaa meitä hahmottamaan paikkaamme luomakunnassa ja kehittämään toimivia suhtautumistapoja ekokriisiin (4).

Ekokriisin eri osa-alueet juontavat kaikki ihmisen toimintaan ja luonnonvarojen ylikäyttöön. Samalla kun ylikuluttava elämäntapamme ja valtioiden ja suurten yhtiöiden toimintatavat horjuttavat maapallon tasapainoa, meidän ihmisten oma terveys ja hyvinvointi kärsivät elämäntapojemme seurauksena monin eri tavoin. Lisäksi ekokriisi uhkaa ihmisen elinmahdollisuuksia vielä vakavammin pitkällä tähtäimellä (5).

Kohti ratkaisuja

Lääkäreiden koulutuksessa mainitaan usein toivon ylläpitäminen tärkeänä tehtävänä tilanteessa kuin tilanteessa. Jotenkin mä näen sen isona tarpeena yhteiskunnassa, että tässä ekokriisin tilanteessa me tarvitaan toivoa, ja miksei me ammattilaiset voitaisi ottaa siitä koppia? Otettaisiin toivon ja toimintakyvyn viestin levittäminen meidän tärkeäksi arvoksi ja työkaluksi myös laajemmin kuin pelkästään yksilöiden kohdalla.

Tarvitsemme yhteiskunnan kaikissa osissa ekologista jälleenrakennusta, suunnanmuutosta kohti kokonaisvaltaisesti kestävää elämäntapaa (6). Onnellista on, että se tuottaa meille välittömiä terveys- ja hyvinvointihyötyjä. Luontoyhteyden vahvistuminen laskee stressihormonitasoja ja parantaa immuniteettia, kasvispainotteinen ruoka ja hyötyliikunta ehkäisevät monia sairauksia. Kaikki nämä voivat lievittää ympäristöhuolta ja -ahdistusta, ja kestävä elämä voi olla monin tavoin antoisampaa kuin ylikuluttamiseen perustuva, kiireinen ja stressaava elämäntapa.

Mutta miten ekologinen jälleenrakennus toteutetaan? Miten voidaan siirtyä nopeassa tahdissa totunnaisesta elämäntavasta uuteen? Miten pidetään huolta myös heikoimmassa asemassa olevista ja miten terveydenhuollon käy? Koronapandemia on lisännyt asioiden kompleksisuutta.

Ekokriisin edessä olemme kaikki samalla viivalla: terveydenhuollon ammattilaisuus tai asiantuntijuus ei suojaa meitä huolelta, ahdistukselta eikä muilta reaktioilta, eikä tarvitsekaan. Olemme näiden henkilökohtaisten ulottuvuuksien osalta samassa veneessä potilaiden/asiakkaiden kanssa, mutta toisaalta meillä on ammatin ja työn puolesta runsaat mahdollisuudet vaikuttaa rakentavasti ekokriisin ratkaisuihin (7).

Reagoimme maapallon ekokriisiin

Eikö ole täysin ymmärrettävää ahdistua, kun tietää että maapallo ei voi hyvin? Kun ympäristökriisi ja sen ratkaisut tuntuvat ylipääsemättömän kompleksisilta ja mahdottomilta? Minusta on. Yhtä ymmärrettävää on se, että ahdistukselta haluaa suojautua ja olla mieluummin vaikka tietämättä mitään koko asiasta! Huoli on niin suuri, ilmiöt niin monimutkaisia ja laajoja, eikä kukaan pysty asioille yksin mitään. Joskus pelkään, että pilaan muiden ihmisten tunnelmaa, jos alan puhua ympäristöasioita.

Ympäristökriisiin liittyviä tunteita on verrattu ydinsodan uhan 1970-luvulla ihmisissä herättämiin reaktioihin. On huomattu, että ympäristönmuutos aiheuttaa fyysisten ja yhteiskunnallisten vaikutusten lisäksi mielenterveyden kuormitusta. Ympäristötuhoihin liittyvää ahdistusta ja pelkoa on ilmiönä kuvattu kirjallisuudessa jo muutama vuosikymmen sitten, mutta laajemmin asiaa on alettu tutkia vasta aivan viime aikoina psykologian ja yhteiskuntatieteiden parissa. (8) Terveydenhuollon piirissä ilmiötä on vasta hiljattain alettu noteerata, vaikka jollakin tasolla ilmiötä on varmasti havaittu jo pidempään ainakin pinnan alla (9).

Ympäristöahdistusta käytetään yleisenä kattoterminä monenlaisille kuormittaville ympäristökriisiin liittyville tuntemuksille ja mielialoille. On hyödyllistä ymmärtää ahdistusta tässä yhteydessä hieman eri tavalla ja laajemmin kuin psykiatrisena ahdistuneisuushäiriönä. Tässä kirjoituksessa pohdin myös, miten lääketieteellinen ja yhteisöllinen, yhteiskunnallinen näkökulma ympäristöahdistukseen ja yleensäkin ahdistuneisuuteen keskustelevat keskenään.

Terveydenhuollossa niin asiakkailla/potilailla kuin ammattilaisillakin esiintyy ympäristöahdistusta, vaikka sitä ei ole vielä totuttu huomioimaan päivittäisessä toiminnassa. Sitran kysely ilmastonmuutokseen liittyvistä tunteista toi esiin, että jopa 30 % nuorista kokee voimakasta ilmastoahdistusta (10). Yksittäiset, erityisesti nuorten kanssa työskentelevät terveydenhuollon ammattilaiset ovat alkaneet ottaa teemaa esiin vastaanotollaan.

On jo pitkään nähty, että nuoret reagoivat ympäristökriisiin voimakkaammin ahdistuksella kuin vanhemmat ikäluokat. Ilmiötä ei voi silti vähätellen pitää vain nuoruuteen liittyvänä vaiheena. Ilmiötä on sanoitettu ja tutkittu vasta niin vähän aikaa, ettei se ole kaikilta osin voinut vielä tulla kokonaan ymmärretyksi ja julki. Monen ikäiset ja monissa eri elämäntilanteissa olevat ihmiset ovat alkaneet tuoda esiin huoltaan ja haluaan toimia myös julkisesti, esimerkkinä nuorten lisäksi ilmastovanhemmat ja aktivistimummot.

Mitä ahdistuksen alla on?

Jos mä yrittäisin vähän avata oman mieleni ympäristöahdistukseen liittyviä rakennelmia sulle. Yritän myös miettiä, miltä nämä asiat kuulostaa jos näitä miettii terveydenhuollon näkökulmasta. Tiedäthän että mulla itsellä on ollut pitkään ympäristöahdistus, joka alkoi joskus teinivuosina 90-luvulla. Mulla oli sellaisia kavereita joita kiinnosti ympäristöongelmat ja eläinten oikeudet. Hassua mutta en tiedä oliko muut silloin ympäristöahdistuneita kuin mä. Ehkä sille ei ollut silloin sanoja? Eihän koko termiä ollut silloin vielä oikein keksitty tai ainakaan julkisesti olemassa.

Yleensäkin ahdistusta voi ymmärtää pelon sukulaistunteena. Pelko liittyy johonkin selkeämpään uhkaan, ahdistus epävarmempaan uhkaan. Ekokriisi on pitkäaikainen ja hitaasti etenevä ilmiö, joka leijuu osittain näkymättömänä uhkana eikä ole vielä aiheuttanut meillä kovin konkreettista vaaraa. Voimakasta ahdistusta on myös ekokriisin kohdalla hyvä pyrkiä ymmärtämään ja säätelemään rakentavin keinoin. Välttämiskäyttäytyminen ei yleisesti johda varsinaisen ongelman ratkeamiseen, vaan on sinänsä inhimillisesti hyvin ymmärrettävä sopeutumisyritys, joka voi kaventaa elämän perspektiiviä paljon.

Ympäristöahdistuksen tunnesisällöistä ehkä tavallisimpia ovat epämääräinen ja vaihteleva pelko, syyllisyyden tunteet, suru ja epätoivo maapallon puolesta, ja suuttumus ja viha siitä, että ihminen on päästänyt maapallon tähän tilanteeseen eikä kukaan tee tarpeeksi. Toisaalta vahvana voi esiintyä myös toimintatarmo, into ja hyvittämisen halu. (11) Voimakkaampi ahdistus ilmenee kehää kiertävinä huoliajatuksina, kohonneena vireystilana ja kehollisesti hengitystiheyden, sykkeen ja verenpaineen kohoamisena.

Ympäristöahdistus – lääketieteellinen diagnoosi vai ei?

Mua pelotti ja ahdisti silloin nuorena kun luin lehdestä että poikkeuksellisen lämpimät kesät liittyy ilmastonmuutokseen. Sitten ahdisti kun luin että autolla ajaminen tuottaa niitä kasvihuonekaasuja jotka sitten aiheuttaa sitä ilmastonmuutosta. Ahdisti kun mun takia ajettiin autolla johonkin. Mun tunnemaailmassa oli silloin eniten syyllisyyteen liittyvää ahdistusta. Aloin yrittää välttää kaikkea mahdollista ympäristökuorman tuottamista. Siitä tuli oikeastaan ympäristöanoreksiaa. Tunsin etten voi ostaa uusia vaatteita, yritin minimoida muovin ostamisen, syödä kotimaista, kulkea pyörällä joka paikkaan. Yritin hyvittää tekemiäni asioita. Välillä tunsin epätoivoa tai jopa toivottomuutta, ja tulevaisuuden näköalat tuntui todella kapeilta ja ankeilta. Sittemmin vuosien varrella olen oppinut olemaan vähemmän ehdoton ja ahdistuksenikin on lieventynyt, mutta se on kyllä ollut pitkä prosessi enkä olisi selvinnyt siitä yksin.

Pahimmillaan ympäristöahdistus on lamaannuttavaa ja vaikuttaa kokonaisvaltaisesti lähes kaikilla elämän osa-alueilla. Se voi alentaa toimintakykyä siinä kuin muukin ahdistuneisuus, ja täyttää siten myös lääketieteellisen diagnostiikan kriteerit. Mielenkiintoinen ja monitahoinen kysymys on, milloin ympäristöahdistusta kannattaa tarkastella lääketieteellisesti määritettynä häiriönä, tai kannattaako. Ahdistus, ahdistuneisuus ja hankalat voimakkaat tunteet ovat aina jatkumolla normaalista, elämään kuuluvasta ilmiöstä sellaiseen, jossa tarvitaan ulkopuolista apua, ja ne muuttavat astettaan ja ilmenemismuotoaan.

Enenevästi on esitetty näkemystä ympäristöahdistuksesta yhteisöllisenä ilmiönä. Terveydenhuollossa hoidettavia ongelmia ja ilmiöitä lähestytään yleensä eniten yksilön näkökulmasta. Järjestelmämme on rakentunut vahvasti yksilökeskeiseksi eikä ole vielä suuntautunut yhteisöllisten tai yhteiskunnallisten ongelmien hoitoon. Esimerkiksi psyykkisten oireiden hoitoon on kokemukseni mukaan tarjolla paljon useammin lääkitystä ja yksilöterapiaa kuin perheterapiaa ja muita systeemisiä ja ihmisen yhteisöä huomioivia hoitomuotoja.

Ympäristöahdistuksen oireiden määrittely yksilön “häiriöksi” voi olla kokonaisuuden kannalta hyvin haitallista. On ymmärrettävää, että yksittäinen terveydenhuollon ammattilainen kohtaa ympäristöahdistuksesta kärsivän ihmisen siten kuin on oppinut ja pyrkii auttamaan niillä keinoilla, joita hänellä on käytettävissään, esimerkiksi yksilöneuvonnalla tai lääkekuuria tarjoamalla. Olisi kuitenkin toivottavaa, että meille ammattilaisille vahvistuisi näkemys ympäristöahdistuksen mielekkyydestä ja sen liitoskohdista ympäröivään yhteisöön ja yhteiskunnalliseen todellisuuteen.

Turvattomuus – turvallisuus

Mä en pysty ajattelemaan ahdistusta ja tunnereaktioita ilman että mietin myös kiintymyssuhteita ja psyykkistä turvallisuutta, sen rakentumista, ja osittain myös aivojen toimintaa. Musta on aika hyödytöntä ja etäännyttävää nähdä ahdistus vain jonain irrallisena reaktiona tai aivokemiallisena piirteenä, vaikka nyt serotoniinin puutteena. Tai siis kyllähän se välittyy ilman muuta aivotoiminnan kautta, mutta kun sillä on aina valtavat verkostonsa ja rakenteensa myös ihmissuhteissa ja elämän tapahtumissa. Ehkä mun omakin ympäristöahdistus on ollut niin voimakasta sen takia, että oon ollut muillakin tavoin sisäisesti turvaton?

 

Arvioiden mukaan välttelevä kiintymyssuhdemalli on suomalaisilla yleisin (12). Tämä tarkoittaa, että monen meistä on useimmiten lähtökohtaisesti vaikea kääntyä läheistensä puoleen henkisessä hätätilanteessa tai tarvitessaan apua syvimpiin tunteisiin. Tämä näkyy myös ekokriisiin liittyvien tunteiden kohdalla: niistä on vaikea kertoa ja voi olla tunne, ettei kukaan kuitenkaan ymmärrä tai osaa auttaa. Kiintymyssuhdemalli voi kaikeksi onneksi muuttua koko elämän ajan turvallisemmaksi, jos ihminen saa toistuvia kokemuksia tunnetasolla kohdatuksi tulemisesta läheisissä ihmissuhteissa. Tämä voi auttaa myös ympäristöahdistuksen kohdalla.

Kiintymyssuhteeseen liittyen ihmiselle syntyy lapsuuden kuluessa kyky ymmärtää, että itsellä ja toisella ihmisellä on oma mieli, ja että toista voi vuorovaikutuksen kautta ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Tämä mielentämisen kyky kehittyy läheisessä tunnetason vuorovaikutuksessa omien huolenpitäjien kanssa ja riippuu mm. heidän mielentämisen kyvystään, mutta ei koskaan ole aukoton tai kokonaan valmis (13). Se on usein voimakkaissa tunnetiloissa altis katkoksille, ja niinpä myös voimakas (ympäristö)ahdistus voi heikentää mielentämiskykyä. Toisen ihmisen, olkoon oma läheinen, terapeutti tai terveydenhuollon ammattilainen, läsnäoleva kiinnostunut asenne ja tunteiden ja mielen sisältöjen jakaminen voi parantaa mielentämisen kykyä ja siten myös ympäristötunteiden sietämistä (14). Tätä tullaan toivottavasti hyödyntämään tulevaisuudessa nykyistä paljon enemmän myös osana terveydenhuollon normaalia toimintaa ja sopeutumista ekokriisiin.

Entä ammattilaisten omat ympäristötunteet?

Valmistumisen jälkeen huomasin, että joudun töissä tekemään ympäristöä haittaavia asioita. Tuotin valtavasti jätettä ja määräsin välillä lääkkeitä turhaan tai varmuuden vuoksi. Mä päätin sitten pian sulkea ympäristötietoisuuden työminäni ulkopuolelle, jotta jaksaisin jotenkin sitä kovaa työkuormaa. Mutta kyllä se aiheutti syyllisyyttä ja arvoristiriitaa mun sisälle.

Terveydenhuollon ammattilaisilla on kokemukseni mukaan keskimäärin voimakasta taipumusta tunnollisuuteen ja jopa vaativuuteen itseä kohtaan, mikä saattaa olla yhteydessä myös voimakkaampiin syyllisyydentunteisiin. Olisi kiinnostavaa tietää, paljonko meillä ammattilaisilla esiintyy syyllisyyttä ympäristöä kuluttavasta elämäntavasta ja valinnoista, joita joudumme työelämän paineessa tekemään. Aihetta ei vielä ole juurikaan tutkittu, ja kokemusperäisesti voin sanoa, että ympäristöhuoli tai -ahdistus näkyy terveydenhuollon toiminnassa aniharvoin. Toivoa herättää se, että ympäristöasioita on kuitenkin hiukan alettu nostaa esiin alan päivittäisessä työssä (15, 16).

Ehkä en ole ainoa, joka on sulkenut muilla elämän osa-alueilla esiintyvät ympäristötunteet työelämän ulkopuolelle. Terveydenhuollon toimintayksiköissä voimme myös tuntea erityisen voimakasta erillisyyttä ja eristäytyneisyyttä muusta luonnosta, vaikka todellisuudessa olemme osa luontoa jopa leikkaussalissa tai teho-osastolla. Tunteiden torjunta ja kieltäminen ovat toki ymmärrettäviä reaktioita esimerkiksi syyllisyyttä aiheuttavaan tietoon, mutta pitkän päälle haitallisia sekä yksilön että yhteisön kannalta.

Syyllisyyden lisäksi terveydenhuollon ammattilaisten ympäristötunteissa voi olla mukana eksistentiaalista ahdistusta ja pelkoa. Alalla joudumme tekemisiin elämän isojen, elämän ja kuoleman kysymysten ja intiimien, henkilökohtaisten ja välillä hyvin monimutkaisten tilanteiden kanssa. Tulemme näihin tilanteisiin kuka milläkin valmistautumisella ja taustatuella, usein hyvinkin vähäisellä tunnepuolen tuella. Saatamme suojautua niin ekokriisin herättämältä kuin muultakin eksistentiaaliselta ahdistukselta turvautumalla ammatillisuuden etäiseen ja viileään rooliin. Kaventaako se kuitenkin liikaa omaa osuuttamme elämän koko kirjosta?

Kustannusvaikuttavaa käypä hoitoa ympäristötunteisiin?

Me ollaan totuttu terveydenhuollossa olemaan tehokkaita, nojaamaan suosituksiin ja lähestymään ongelmia ratkaisu edellä. Ahaa, ympäristöahdistus, suru maapallon puolesta ongelmana? No, siihen tarvitaan tietysti surutyön prosessi – niinkö? Joudun itsekin naksauttamaan aivojani toiseen asentoon ja tarvitsen aika lailla sietokykyä, kun en voi ratkaista näitä kysymyksiä ja tunteita nopeasti tai välttämättä ollenkaan.

Ekokriisin aiheuttamat tunteet ja sisäiset kriisit ovat luonteeltaan jatkuvia. Ne eivät ole päättyneet, eikä näköpiirissä ole loppua näille hankalille tunteille, koska ekokriisillekään ei ole näköpiirissä mitään selkeää päätöspistettä. Mallimme surutyön, elämän kriisin tai traumojen prosesseille perustuvat yleensäkin hieman virheellisesti ajatukselle, että näitä koettelemuksia työstetään nimenomaan jälkikäteen – tosielämässä monentyyppiset kriisit ja ongelmat ovat pitkäkestoisesti läsnä eivätkä ole siis helposti “käsiteltävissä pois”. Ekokriisin aiheuttamaa ahdistusta voi olla siksikin vaikea kohdata potilaissa tai asiakkaissa, ettei sitä pysty tarkastelemaan kauempaa, jo menneenä ja ajallisesti etäämpää helpompana havainnoinnin kohteena. Se on tässä ja nyt, se on meissä kaikissa tavalla tai toisella. On todella ymmärrettävää, että sitä on vaikea lähestyä.

Meidän on ammattilaisina helpompi kohdata potilaiden/asiakkaiden sellaisia tilanteita, jotka eivät triggeröi meissä itsessämme vaikeita, voimakkaita tunteita. Ympäristötunteiden kohdalla emme kuitenkaan voi loputtomiin etäännyttää itseämme, ainakaan jos haluamme pysyä rehellisinä. Miten siis rakennamme sietokykyä pitkäkestoista huolta, surua ja pelkoa kohtaan? Mitkä tekijät rakentavat myötätuntoa, läsnäoloa ja sietokykyä itsessämme ja potilaissa? Miten voimme löytää sopivan tavan olla itse läsnä omine tunteinemme ja kohdata toisten tunteita?

Mikä määrä toimintaa on sopivasti?

Kierrän itse helposti sellaista kehää, missä oon välillä kovan toimintatarmon vallassa ja suorastaan pakkomielteinen tai lähes maanisen innokas toimimaan ympäristön puolesta, ja välillä taas lamaannun, vireys laskee ja saatan tuntea epätoivoa tai masentuneisuutta. Taustalla mulla pyörii useimmiten syyllisyyden kehä. No, tässäkin mä ymmärrän sekä maanisuuden että masentuneisuuden sillä tavalla ei-kategorisoivana diagnoosina, vaan reaktiivisena ilmiönä. Pikkuisen tulee mieleen, että saako näitä käsitteitä käyttää tällä tavalla? Lääketieteessä ja terveydenhuollossa me ollaan totuttu ajattelemaan niin määrittelevästi ja kategorisesti, mutta siinä on kyllä haittansa, kun se on aika etäännyttävää ja haittaa itsen ja toisen syvempää ymmärtämistä. Ainakin mä itse tunnistan, että jos yritän saada selville diagnoosia, niin samaan aikaan mun on todella vaikea olla oikeasti läsnä ja kohdata toista ihmistä ihmisenä. Sitä kohtaamista kuitenkin melkein kaikki kaipaa, itsekin sitä kaipaan ja sehän meitä eniten parantaa.

Terveydenhuollon ammattilaisina olemme tottuneet ottamaan tilanteita haltuumme ja tekemään ratkaisuja. Olemme tottuneet tietämään jopa toisen puolesta, neuvomaan ja olemaan vastuussa. Osittain kyseessä on ammatillisuuden suojapuku, mutta pitkään jatketusta toimintatavasta ja tottumuksesta kehittyy ennen pitkää “toinen luonto”. Joudumme usein toimimaan voimakkaasti virittyneenä, adrenaliinin avulla ja pinnistellen. Tämä saattaa myös näyttäytyä ympäristötunteiden kohdalla: kun ekokriisiin herää, haluaa heti tehdä kaikkensa ja enemmänkin, ja saattaa luulla voimien riittävän pidempään kuin on kohtuullista. Ekokriisin kanssa työskentelevät ovat erityisessä riskissä uupua, kun tehtävää on niin paljon ja on niin vaikea määritellä, mikä on itselle riittävästi. Sama koskee myös terveydenhuollon ammattilaisia ja toki monia muitakin ryhmiä.

Mielestäni tärkeintä, mutta samalla vaikeinta on oppia tuntemaan omia tunteitaan ja arvostaa niitä. Erityisesti vaikeaksi koetuilla tunteilla on viestinsä, jota voi olla hankala hahmottaa jos on kova kiire. Ensisijaista olisi siis saada raivattua kiirettä pois, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty – tämä ei siis ole moite kiireistä työtä tekeville vaan enemmänkin toiveajattelua tulevaisuutta varten.

Terveydenhuollossa meillä on aikataulupaineet, tehtävälistat ja tietoa niin paljon, että työstä selvitäkseen sitä on pakko suorittaa melkoisen kategorisoinnin ja joko-tai -määrittelyiden avulla. On mielestäni kuitenkin hyvin mahdollista, että tulevaisuudessa hoivaan ja terveyteen liittyvässä työssä keskitytään nykyistä paljon enemmän aitoon kohtaamiseen ja tunteiden kuulemiseen ja jakamiseen.

Luontoyhteys elvyttää

Mä itse liitän näiden tunteiden kanssa elämistä myös luontoyhteyteen. Huoleni ja ahdistukseni luonnon puolesta kertoo, että luonnon hyvinvointi on mulle tärkeä. Kaipaan metsään ja tunnen kropassa sen hyvää tekevät vaikutukset, rauhoittavan ja toivoa tuovan tunteen. Myös sen tunteen, että olen pieni osanen, jollain hyvällä tavalla vähäpätöinen. Itselleni valkeni joskus viime vuonna, että tosiaan, kaikkien teknologisten ja kulttuuristen rakennelmiemme keskelläkin me ihmiset ollaan siltikin koko ajan osa muuta luontoa. Tuo ajatus tuntui oivalluksen hetkellä aika mullistavalta, mutta vielä kummallisemmalta musta tuntui se, etten ollut koko ajan tajunnut tuota asiaa! Niin helpottavalta ja yksinkertaiselta se tuntuu. Ajatukseen liittyy mielessäni myös myötätuntoa, lämmintä kiintymystä ja pakahduttavaa kiitollisuutta koko luontoa ja maapalloa kohtaan.

Teknologinen ja esimerkiksi lääketieteellinen kehitys on suunnannut ihmistä poispäin muun luonnon yhteydestä. Kuitenkin luontoyhteys on aivan ratkaisevan tärkeä terveydellemme ja hyvinvoinnillemme. Luonnonympäristössä oleskelu laskee verenpainetta, vähentää liiallista stressihormoni kortisolin eritystä, lisää läsnäoloa ja kehotietoisuutta, parantaa mikrobiomia ja ennaltaehkäisee monia yleisiä kansansairauksia (17). On myös tutkittu, että luonnonympäristöillä on eroa: vanha metsä vaikuttaa elvyttävämmin kuin nuori talousmetsä (18). Kun valtavan suuri osa ihmisistä kärsii erilaisista elämäntapaamme liittyvistä oireista ja kun luontoyhteyden vahvistamisen terveysvaikutuksista tiedetään jo todella paljon, tuntuu että uudenlainen luontoa suojeleva suhtautuminen on väistämätön hyvä suuntaus, johon olemme menossa.

Luulen, että on aika kirkastaa arvojamme ja olla valmis toimimaan niiden mukaan. Arkityö vie helposti tilaa arvojen mukaiselta elämältä ja saattaa meidät elämään automaattiohjauksella, mutta oikeastaan koskaan ei ole huono hetki pysähtyä pohtimaan, mikä minulle oikeasti on tärkeää ja miten se näkyy elämässäni (19). Tämä sopii myös meille terveydenhuollossa: vaikka työmme on sinällään jo nyt arvostettua ja tärkeää, voisiko sen kautta tuoda arvojaan vielä selvemmin esiin?

Keskeneräisyyden ihana, sietämätön tila

Jotenkin mun mieli on virittynyt niin, että se haluaa tulla valmiiksi ja juosta kohti seuraavaa asiaa – ja luulenpa etten ole tässä ainoa. Olisipa ekokriisi jo ratkaistu ja voitaisiin kuitata se valmiiksi, sitten seuraava haaste, check, ja sitten seuraava. No eihän se niin mene, vaan mun viisas mielenikin kertoo, että kannattaa vaan yrittää sietää keskeneräisyyttä. Että myöskään ympäristöahdistuksen hallinnassa mä en koskaan tule kokonaan valmiiksi, mutta että se ei oikeastaan haittaa.

Tunnesäätelyä tukevissa terveydenhuoltoon kehitetyissä työskentelymalleissa korostetaan hyväksyvän läsnäolon merkitystä, mikä soveltuu hyvin myös ympäristöahdistukseen ja muihin ekokriisin aiheuttamiin tunteisiin. Hyväksyvä ja myötätuntoinen asenne kohdistuu itseen ja maailmaan sellaisena kuin se on. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei ekokriisille tarvitsisi tehdä mitään, vaan samaan aikaan totta voi olla toimintatarmo ja tahto osallistua maapallon suojeluun. Mieleen mahtuu parhaimmillaan samaan aikaan sekä hyväksyntä olemassaolevaa, vaikeaakin tilannetta kohtaan että suunta ja liike kohti parempaa ja kestävämpää tulevaisuutta. Tätä kahden tason näkökyvyksikin kutsuttua taitoa edustaa esimerkiksi dialektisessa käyttäytymisterapiassa (DKT) käytetty dialektinen, erilaisia ja vastakkaisia käsityksiä yhteennivova ajattelumalli (20, 21).

Toisena hyödyllisenä tunteiden kanssa selviämistä tukevana ajattelumallina pidän vuorovaikutuksellisen säätelyn periaatteita. Aika usein ajattelumme keskittyy myös terveydenhuollossa tunne-elämän säätelytaitoihin vain yksilön kannalta, ja lähisuhteissa tapahtuvan tunteiden vuorovaikutuksellisen säätelyn mahdollisuus jää käyttämättä tai ainakin tukematta. Tässä ajatellaan, että myös aikuiset ihmiset toimivat syvien kiintymyssuhdetarpeidensa ohjaamina läheistensä kanssa. Tarpeita voidaan pysähtyä kuulemaan ja näin saada peilisoluissa resonoivaa vastakaikua toiselta ihmiseltä, jolloin psyykkinen turvallisuudentunne paranee. (22, 23)
Sovellan tätä ajatusta myös ympäristötunteiden kohdalla. Voinko jakaa syvän eksistentiaalisen pelkoni maapallon ja läheisteni ja koko elämän mielekkyyden puolesta, ja kokea että minulle läheinen ihminen keskittyy ja eläytyy tunteeseeni ja todella välittää sen merkityksestä minulle? Jos saan tällaisen kokemuksen, tunnesäätelykykyni ja kahden tason näkökykyni paranee ainakin hetkellisesti, ja tätä kokemusta voi parhaassa tapauksessa toistaa vaikka miten monta kertaa. Uskon, että kahden tason näkökyky sekä epävarmuuden ja hankalien tunteiden sieto voi parhaiten kehittyä läheisten ihmisten osallisuuden, tunteiden peilaamisen ja oman merkityksellisyyden kokemisen kautta suhteessa omiin läheisiin.

Vuorovaikutuksellisen säätelyn tukemisella on mielestäni terveydenhuollossa valtava käyttämätön potentiaali sekä ekokriisiin että muuten ihmissuhteisiin liittyvän hyvinvoinnin kohdalla.

Terveydenhuolto ja ekologinen jälleenrakennus

Maailman lääkäriliitto on julistanut ilmastohätätilan. Viime vuonna THL järjesti Suomen EU-puheenjohtajuuskauden tapahtuman, jonka julkilausumassa kutsutaan koko terveydenhuolto mukaan rakentamaan kestävää, planetaarista terveyttä (24). Käytännön työssä ympäristön kattava huomioiminen on kuitenkin vielä vaikeaa, vaikka esimerkiksi Britanniassa ja Ruotsissa on kansallista terveydenhuollon ympäristötoimintaa ja Suomessakin sairaanhoitopiireissä ympäristöohjelmia, mikä tuo toivoa kattavasta muutoksesta (25). Lehdissä on kirjoitettu jo paljon planetaarisesta terveydestä ja tieto ympäristötunteistakin on alkanut tihkua terveydenhuollon kentälle. Paljon on siis tapahtunut ja tapahtumassa. Jokainen meistä joutuu aloittamaan itsestään ja kohtaamaan ekokriisin ja sen aiheuttamat tunteet, mutta onneksi meidän ei ole tarvitse olla siinä yksin. (26)

Haluaisin miettiä vielä utopiaa, joka voisi olla konkretiaa. Mä toivon ihan itseni ja läheisteni takia, että me todella mennään siihen suuntaan. Ajattelen jotenkin niin, että koko maapallon hyvinvointi, yhteisöjen hyvinvointi ja meidän oma tunnemaailma voisi olla paljon enemmän esillä kaikessa siinä, mitä me tehdään terveydenhuollon arkityössä. Toivon että planetaarinen terveys jo nyt koko ajan pikkuhiljaa ujuttautuu meidän ajatusmaailmaan. Haluan nähdä, miten me voidaan nykyistä enemmän auttaa ja tukea ihmisten lähisuhteita, heidän turvallisuudentunnettaan, läsnäolon kykyä toinen toisilleen, kiinnostusta toistensa mielen sisäiseen maailmaan ja tunteisiin, arvostusta ja arvojen mukaista toimintaa. Samalla me voidaan itse ammattilaisina ammentaa itsellemme hyvinvointia samoista asioista ja olla mukana turvaamassa koko maapallon hyvinvointia.

 

Lähteet:

1. Furman E., Heiskanen E., Hiilamo H., Hirvilammi T., Hellström E., Hukkinen J. ym. 2016. Viisi kärkeä kestävämpään kehitykseen. Sitra. https://media.sitra.fi/2017/02/27175312/Viisi_karkea_kestavampaan_kehitykseen-2.pdf
2. Hubbert B., Ahmed M., Kotcher J., Maibach E., ja Sarfaty M. 2020. Recruiting health professionals as sustainability advocates. The Lancet Planetary Health, 4(10), e445-e446.
3. Haahtela T. 2019. A biodiversity hypothesis. Allergy 74(8): 1445-1456.
4. Rintala H., Grotenfelt M., Laisi J., Patja K. 2020. Lääkärin ja terveydenhuollon mahdollisuudet maapallon kestävyyskriisin ratkaisuissa. Lääkäril 75(49): 2672-2673.
5. Watts N, Amann M, Arnell N, Ayeb-Karlsson S, Beagley J, Belesova K. ym. 2020. The 2020 report of The Lancet Countdown on health and climate change: responding to converging crises. The Lancet.
6. Sitra 2015. Kestävä hyvinvointi edellyttää kokonaisvaltaisia sosiaali- ja terveyspalveluja. Sitra. https://media.sitra.fi/2017/02/27175130/Kestava_hyvinvointi_edellyttaa_kokonaisvaltaisia_sosiaali_ja_terveyspalveluja-2.pdf
7. Laisi J., Holmström C ja Willamo R. 2020. Lääkäreillä on paljon annettavaa kestävyyskriisin ratkaisemiseen. Lääkäril 75(19): 1120-1121.
8. Pihkala P. 2020. Anxiety and the ecological crisis: An analysis of eco-anxiety and climate anxiety. Sustainability, 12(19), 7836.
9. Ingle, H. E., & Mikulewicz, M. (2020). Mental health and climate change: tackling invisible injustice. The Lancet Planetary Health, 4(4), e128-e130
10. Hyry, J. 2019. Kansalaiskysely ilmastonmuutoksen herättämistä tunteista ja niiden vaikutuksista kestäviin elämäntapoihin. Kantar TNS Oy. Sitra. PDF-dokumentti. Saatavissa: https://media.sitra.fi/2019/08/21153439/ilmastotunteet-2019-kyselytutkimuksen-tulokset.pdf. Viitattu, 25, 2020.
11. Pihkala P. 2019. Mieli maassa? Ympäristötunteet. Kirjapaja. 336 s.
12. Terveyskirjasto, Duodecim 2020: Kiintymyssuhdemallit. https://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=odk00026
13. Keinänen M. ja Martin M. 2019. Mieli meissä. Kirjapaja. 277 s.
14. Pajulo M, Salo S, ja Pyykkönen N. 2015. Mentalisaatio ihmistä suojaavana tekijänä. Duodecim 2015: 1050-7.
15. Lääkärilehti 37/2020, ajankohtaista: Kestokäyttöiset leikkaussalivaatteet tulivat Peijakseen. 11.9.2020 vsk 75 s. 1824 – 1826 Verkkosivu: https://www.laakarilehti.fi/ajassa/ajankohtaista/kestokayttoiset-leikkaussalivaatteet-tulivat-peijakseen/
16. Lääkärilehti 45/2020, ajankohtaista: Ilmastohuoli tulee neuvolaankin. 6.11.2020 vsk 75 s. 2350 – 2351 Verkkosivu: https://www.laakarilehti.fi/ajassa/ajankohtaista/ilmastohuoli-tulee-neuvolaankin/
17. Pasanen T. 2020. Everyday physical activity in natural settings and subjective well-being: Direct connections and psychological mediators. Tampereen yliopisto. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-1378-4.
18. Simkin, J., Ojala, A., Tyrväinen, L. (2020) Restorative effects of mature and young commercial forests, pristine old-growth forest and urban recreation forest – A field experiment. Urban Forestry & Urban Greening, 48: 126567.
19. Pietikäinen A. 2009. Joustava mieli. Kustannus Oy Duodecim. 317 s.
20. Holmberg N ja Kähkönen S. 2007. Hyväksymisestä Muutokseen – Dialektinen käyttäytymisterapia epävakaan persoonallisuuden hoidossa. Duodecim; laaketieteellinen aikakauskirja 123.5: 551-558.
21. Linehan, M. 2014. DBT? Skills training manual. Guilford Publications.
22. Johnsson, S. 2011. Kunpa sinut tuntisin paremmin. Keskustelemalla tunnekeskeiseen parisuhteeseen. Psykologien kustannus.
23. Siegel, D. 2014. Mindsight-muutoksen tiede. Basam Books.
24. THL 2019. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Helsinki declaration to protect human and planetary health for 2020’s at Europe That Protects: Safeguarding Our Planet, Safeguarding Our Health. Finland’s EU Presidency side event 3–4 December 2019, Helsinki. http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/139144/HELSINKI_declaration_24.2.2020.pdf?sequence=5&isAllowed=y
25. HUS Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri 2016. HUS ympäristöohjelma 2016 – 2020. https://www.hus.fi/sites/default/files/2020-09/HUS_ymparistoohjelma_2016-2020.pdf
26. Levitas R. 2013. Utopia as Method. The Imaginary Reconstitution of Society. Palgrave Macmillan UK. 268 s.