Ympäristöahdistus, mentalisaatio ja toivo

Tapa, jolla tietoisuutemme kohtaa ekologisen kriisin, on yhteydessä kiintymyssuhteeseemme. Kiintymyssuhde tarkoittaa lapsen ja vanhemman tai ensisijaisen hoitajan välistä biologiaan pohjautuvaa tunnesidettä.

Nina Pyykkönen
erikoispsykologi PsL, psykoterapeutti, työnohjaaja ja joogaopettaja

Ilmastonmuutoksen hälyttävää tilaa ja ekosysteemejä koskevaa hätää viestiviä uutisia tulee kaikista medioista. Ei auta, vaikka laittaisi laitteet kiinni – näemme ja koemme ympäristössämme muutoksia, jotka väistämättä laittavat pohtimaan, ettei kyse ole enää vain satunnaisvaihtelusta. Kuten muutkin uhkatilanteet, myös ekologinen hätä laskeutuu eri ihmisissä hyvin erilaiseen maastoon, ja reagoimme siihen hyvin erilaisilla tavoilla. Jotkut meistä reagoivat voimakkaalla ahdistuksella ja pakottavalla toiminnan impulssilla: tunteet vyöryvät päälle ja niitä on vaikeaa säädellä, mikä tuntuu jatkuvasti koholla olevana stressitasona ja esimerkiksi toivottomuuden, avuttomuuden ja masennuksen tunteina. Toiset taas saattavat ohittaa kriisiin liittyvät tunteet ja siirtää ne kokonaan pois tietoisesta mielestä välttyäkseen joutumasta kokemaan vaikeita tunteita. Ilmaston tilasta puhuttaessa he saattavat suhtautua keskusteluun viileän etäisesti, kommentoida asiaa järkiperäisesti ja sitten vaihtaa puheenaihetta. Yhteistä meidän hyvinkin erilaisille reagointitavoillemme on kuitenkin se, että kaikki ne ovat pyrkimystä selviytyä uhkaavassa tilanteessa.

Tapa, jolla tietoisuutemme kohtaa ekologisen kriisin, on – ehkä hieman yllättäenkin – yhteydessä kiintymyssuhteeseemme. Kiintymyssuhde tarkoittaa lapsen ja vanhemman tai ensisijaisen hoitajan välistä biologiaan pohjautuvaa tunnesidettä, jonka tarkoitus on maksimoida selviytymisen todennäköisyys. Turvallisen kiintymyssuhteen on tutkimuksissa todettu liittyvän hoitajan riittävän herkkään ja lapsen tarpeita ymmärtävään huolenpitoon. Turvaton kiintymyssuhde taas voi olla seurausta joko liian etäisestä, lapsen kokemuksen ohittavasta toiminnasta, tai toisessa laidassa tunkeilevasta, väärin tulkitsevasta ja ei-ennakoitavissa olevasta vuorovaikutustavasta. Kasvun ja kehityksen edetessä suhde hoivan ja turvan antajaan sisäistyy lapsen mieleen ja tulee osaksi hänen psyykkistä todellisuuttaan, jonka varaan turvallisuuden tunne ja itsetunto voivat rakentua. Koko kehityksemme rakentuu siis turvallisuuden kokemusten varassa – tai jää rakentumatta tai rakenteiltaan hauraaksi niiden puuttuessa.

Elämän varhaisvaiheissa kehittämämme kiintymysstrategia auttaa meitä selviytymään psyykkisesti kuormittavien ja stressaavien tilanteiden sekä negatiivisten tunteiden kanssa, mutta sillä on myös laajempi vuorovaikutuksellinen ulottuvuus. Turvallisella kiintymyssuhteella tiedetään olevan suotuisa vaikutus tunnesäätelyyn, oppimiseen ja ihmissuhteisiin. Turvallinen kiintymyssuhde, joko lapsuuden kasvuympäristöstä saatuna tai myöhempien ihmissuhteiden, psykoterapian tai muun kasvuprosessien kautta hankittuna, mahdollistaa vahvan mentalisaatiokyvyn kehittymisen. Turvaton kiintymyssuhde puolestaan altistaa joko vetäytyvälle ja tunteista etäännyttävälle tai toisaalta takertuvalle tai säätelemättömälle tunnereagoinnille vaikeissa tilanteissa.

Erilaiset kasvuympäristöt, ihmissuhteet ja elämänkokemuksemme vaikuttavat paitsi kiintymyssuhteemme laatuun, myös mielemme rakentumiseen laajemmin. Traumatisoivat tapahtumat tai ihmissuhdekokemukset voivat jättää meihin jälkiä, jotka eivät ole tietoisessa mielessämme, mutta silti vaikuttavat siihen, miten itseämme, toisia ihmisiä ja ympäristöämme havainnoimme. Kokemuksemme ilmastonmuutoksen ja ympäristökriisin äärellä heijastelevat myös traumahistoriaamme: uusi traumaattinen kokemus aktivoi aina myös vanhan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että traumoja kokeneiden ihmisten reaktiot ympäristökriisiin olisivat väistämättä ”ylireagointia” joka on vain heijastusta omista traumoista: useat psykoterapeutit ovat havainneet, että traumoja kokeneet ihmiset saattavat olla herkistyneitä aistimaan myös luontoympäristön todellista hätää. Tämä saattaa johtaa hankalaan umpikujaan: hätä ja ahdistus ympäristöstä on todellista ja perusteltua, mutta ahdistuksen säätely on vaikeaa ja sietämättömät tunteet vyöryvät usein yli lamaannuttaen mahdollisuuden omaa hyvinvointia tukevaan ja rakentavaan aktivismiin. Mieli ei kykene ylläpitämään riittävää turvallisuuden kokemusta, jotta omaa jaksamista ylläpitävä toiminta ja mielen sisäinen toivo olisi mahdollista. Toisin sanoen, ihminen menettää uhkaavan tunnekokemuksensa äärellä kykynsä mentalisoida omaa ja maailman tilaa.

Mitä mentalisaatiokyky sitten oikein tarkoittaa? Se on meissä kaikissa olemassa oleva, luontainen inhimillinen ominaisuus, joka viittaa kykyyn hahmottaa oman ja toisten mielen toimintaa, toisin sanoen nähdä päällepäin näkyvän käyttäytymisen taakse ja pohtia, minkälaisia mielen tiloja käyttäytymisen takana on. Mentalisoiminen on avain toisten ymmärtämiseen: kun alamme ymmärtää, minkälaiset sisäiset kokemukset voivat motivoida toisen käyttäytymistä, voimme tehokkaasti vähentää väärintulkintoja ja ääripääajatteluun ajautumista. Mentalisoiminen ei kuitenkaan kohdistu vain toisiin ihmisiin ja muihin eläimiin, vaan se on avain myös itsen ymmärtämiseen – toisin kuin usein ajattelemme, ei omankaan mielemme sisältö ole meille selkeä ja läpinäkyvä.

Mentalisaatiokyky on hyvien ja turvallisten ihmissuhteiden sekä terveen vuorovaikutuksen ytimessä, mutta sille on ominaista, että se vähenee stressaavissa tilanteissa. Turvattomuuden ja uhan kokemus sammuttaa mentalisaatiokykyämme ja pakottaa selviytymissysteemimme eli kiintymystrategiamme aktivoitumaan, minkä seurauksena vuorovaikutus vääristyy, alamme tehdä väärintulkintoja tai saatamme toimia tuhoisasti suhteessa itseemme ja ympäristöömme. Turvattomuuden kokemus vaikuttaa mentalisaatiokykymme lisäksi ratkaisevasti myös kykyymme oppia uutta, tehdä tietoisia valintoja ja toimia rakentavasti kohti tavoitteita.

Mentalisaatiokyvyllä on keskeinen rooli kaikissa suhteissa: parisuhteessa, vanhemmuudessa, ihmisten kanssa tehtävässä työssä, työyhteisöjen vuorovaikutuksessa, työhyvinvoinnissa, poliittisessa vaikuttamisessa sekä suhteessamme muihin elollisiin olentoihin ja luontoympäristöön. Sillä vaikuttaa olevan hyvin keskeinen rooli myös ilmastoahdistuksen kohtaamisessa ja erityisesti ahdistuksen kanavoimisessa rakentavaksi ja toivoa tuottavaksi toiminnaksi. Hyvä uutinen on se, että voimme tulla tietoisiksi yllä kuvatuista, mentalisaatiokykyymme vaikuttavista mekanismeista, ja harjoitella mentalisoimista aktiivisesti, oppien samalla suhtautumaan aiempaa myötätuntoisemmin itseemme. Tämä oppimisprosessi kuitenkin edellyttää meiltä ponnistelua, sekä kykyä sietää epävarmuutta ja ei-tietämistä.

Ennen vaativaan ja tunteita herättävään vuorovaikutustilanteeseen menemistä voimme esimerkiksi mitata mentalisaatiolämpötilamme seuraavalla ”mentalisaatiolämpömittarilla”:

• Mikä on tunnelämpötilani asteikolla 1-10?
• Kuinka virittynyt kehoni on asteikolla 1-10?
• Olenko avoin näkemään asioita monesta eri näkökulmasta?
• Ovatko tarpeeni toimintaan ja pohdintaan tasapainossa?
• Kykenenkö tuntemaan empatiaa sekä itseäni että toisia tilanteessa olevia kohtaan?
• Olenko aidosti utelias käyttäytymisen takana olevia mielentiloja kohtaan?
• Onko minulla aikaa, halua ja kärsivällisyyttä pysähtyä tämän äärelle?

(Mukailtu: Oestergaard-Hagelqvist, 2017. The Mentalization Guidebook)

Jos tunne- ja keholämpötilat ovat kovin korkeat, ja vastaus useisiin muihin kysymyksiin on ”ei”, on hyvä huolehtia turvallisuuden tunteen palauttamisesta esimerkiksi keskustelemalla luotettavan ja empaattisen henkilön kanssa tai tekemällä kehollisia harjoituksia. Kun turvallisuuden tunne palaa, huomaamme mentalisaatiolämpömittarin mittaustuloksen muuttuvan.

Mentalisaatioperustainen työskentely ja sen avulla vahvistunut vuorovaikutus voi vapauttaa meidät olemaan läsnä todellisina ja kokonaisina, ei-tietävinä, pelkäämättä liikaa epätäydellisyyttä tai epäonnistumista. Tällaisella läsnäololla on valtavan eheyttävä ja kasvua eteenpäin vievä potentiaali. Toisin sanoen – mitä enemmän meillä on mentalisaatiokyky käytössämme, sitä kykenevämpiä olemme kannattelemaan vaikeita ympäristökriisin herättämitä tunteita väistelemättä niitä tai joutumatta niiden vietäväksi. Mentalisaatiokyky siis auttaa meitä sekä ajattelemaan että toimimaan, siten että ajattelu tasapainottaa toimintaa ja toiminta ajattelua. Mentalisaatiokyvyn avulla emme lamaannu, mutta emme myöskään syöksy suinpäin toimimaan pohtimatta toiminnan turvallisuutta tai kauaskantoisempaa merkitystä.

On siis olennaista kysyä, minkälaiset olosuhteet, sekä ulkomaailmassa että sisäisessä kokemusmaailmassamme, mahdollistavat mentalisoinnin? Palataan jo useaan kertaan mainittuun turvallisuuden kokemukseen: tiedämme, että mentalisoiminen on mahdollista vain silloin, kun hermostomme ja mielemme kokee riittävää turvallisuutta. Meidän tulee siis kohdentaa tietoinen huomiomme turvallisuuden kokemuksen säätelyyn, vahvistamiseen ja säilymiseen erilaisissa muuttuvissa olosuhteissa. Medialla on oma vastuunsa tavassa, joilla asioita tuodaan ihmisten tietoon: joskus tuomiopäivän julistukset saattavat johtaa ihmisten aktivoitumisen sijaan siihen että todellisuus kielletään kokonaan, koska heräävät tunteet ovat niin sietämättömiä ja turvallisuuden kokemus uhkaa romahtaa – romahduttaen samalla mentalisaatiokyvyn. Toisaalta asioiden liiallinen älyllistäminen voi johtaa toiselta laidalta yhtä huonoon lopputulokseen.

Myös kansalaisjärjestöjen ja muiden ympäristötoimijoiden tulee kiinnittää erityistä huomiota aktivistien kannatteluun, ja tarjota heille vertaistukea ja työnohjausta turvallisuuden kokemuksen ja toivon ylläpitämiseksi. On myös ensisijaisen tärkeää, että me terveydenhuollon edustajina emme ohita ympäristöahdistusta tulkitsemalla niitä yksipuolisesti ”psykologisiksi” ja traumahistoriaan liittyviksi, vaan validoimme kokemukset todellisena ja todellisuutta vastaavina samalla kuin huomioimme traumakokemusten merkityksen ahdistuksen tunteiden säätelyn vaikeuksille. Toimivat mielenterveyspalvelut yhteiskunnassa ovat paitsi keskeinen tekijä ympäristökriisin kohtaamisessa, myös merkittävässä roolissa sen ratkaisemiseen tähtäävässä toimijuudessa.

Mentalisaatioperustainen lähestymistapa kutsuu meitä kaikkia omaksumaan uudenlaista ympäristöajattelua: uteliasta, ei-tietävää, oman rajallisuuden ja puutteet tunnistavaa ja sietävää, ihmettelevää, nöyrää mutta vastuullista ja samalla rohkeaa ja toiveikasta toimijuutta.

Joogan harjoituksessa puhutaan Lempeästä Soturista, siitä joka on yhtä aikaa sekä rohkea ja vahva että herkkä ja pehmeä. Ympäristökriisissä tarvitaan tällaista armeijaa.