Ympäristösuru
Panu Pihkala
dosentti, ympäristötunteiden tutkija
”Tuntuu haikealta, kun ajattelen kaikkia niitä muutoksia, joita tämän paikkakunnan ihmisille ja luonnolle koituu ympäristönmuutosten vuoksi.”
”Kun luin ilmastopaneeli IPCC:n raportin syksyllä 2018, järkytyin syvästi. Se käynnisti eräänlaisen kriisiprosessin tai suruprosessin.”
Ympäristöongelmat ja niiden uhat herättävät monenlaisia suruun liittyviä tunteita. Ihmiset kokevat erilaisia surun ja murheen muotoja, kuten haikeutta, alakuloisuutta tai itkuisuutta. Tilanteesta riippuen erilaiset järkytykseen ja kriiseihin liittyvät tunteet sekä tilat voivat aktivoitua, kuten shokki, suuttumus, raivo, masennus tai epätoivo. Erilaisia traumoja voi esiintyä ja ne nivoutuvat usein yhteen muiden elämäntraumojen kanssa. Jonkinlaista melankoliaa koetaan usein: maapallon ekologiset järjestelmät vaikuttavat jatkuvasti köyhtyvän, eivätkä omat ympäristöteot riitä tuottamaan voimaantumista jos melankolinen tunnemaasto on vahva.
Sellaisia suruun liittyviä tunteita, jotka kumpuavat merkittävällä tavalla ympäristöongelmista, voidaan kutsua ympäristösuruksi. Englanninkielisessä tutkimuksessa yleisasiasanaksi tästä on muodostunut ecological grief, jonka olennainen osa on ilmastonmuutokseen merkittävästi liittyvä suru eli ilmastosuru, climate grief. Surua ja sen osailmiöitä arvotetaan eri tavoin eri ihmisten toimesta, mutta on olennaisen tärkeää huomata, että ympäristösurun kirjallisuudessa surua ei luokitella pelkästään ongelmaksi. Sellainen suru, joka ei pääse palvelemaan elämää, voi muodostua isoksikin ongelmaksi, mutta on tärkeää erottaa toisistaan surun erilaiset muodot ja tilanteet. Niin kutsuttu komplisoitunut suru tai voimakas ympäristömelankolia asettuvat osaksi ympäristönmuutosten aiheuttamia haitallisia mielenterveysvaikutuksia, mutta pohjimmiltaan ympäristösurussa on kyse terveestä reaktiosta muutoksiin ja menetyksiin.
Surulle nähdään yleiskirjallisuudessa usein kaksi päätehtävää: se auttaa käsittelemään menetyksiä ja samalla se auttaa arvostamaan niitä hyviä asioita, joita on jäljellä. Surulla on adaptiivinen ja evolutiivinen merkitys, mutta koska suru usein tuntuu pahalta, se yleensä luokitellaan negatiiviseksi tunteeksi. Tarvitaankin tarkkuutta siinä, millä tavalla negatiivinen-määrettä käytetään surun kohdalla. Määre kuvaa hyvin sitä, että suru tuntuu usein vaikealta, mutta on varottava sitä, että suru leimattaisiin pahaksi asiaksi. Yhteiskuntafilosofiassa ja yhteiskuntaeettisesti suuntautuneessa psykologiassa on keskusteltu paljon siitä, kuinka nyky-yhteiskunnissa surua ja suuttumusta ei usein osata arvostaa. Tämä keskustelu on liian laaja aihe läpikäytäväksi tässä artikkelissa, mutta se on ympäristösurunkin kannalta aivan olennainen. Niin kutsuttua positiivista psykologiaa ei tulisi väärinymmärtää siten, että surulle tai suuttumukselle ei nähtäisi arvoa.
Ympäristönmuutosten vuoksi koettuja menetyksiä ja samalla siis potentiaalisia surun lähteitä on hyvin monenlaisia. Tutkija Petra Tschakert on kollegoidensa kanssa koonnut niitä laajasti yhteen kahdessa merkittävässä artikkelissa (Tschakert ym. 2017, Tschakert ym. 2019). Menetykset voivat liittyä esimerkiksi:
– seudun ekosysteemien muutoksiin, jotka voivat olla joko hitaita tai nopeita: esimerkiksi äkillinen suuri tulva tai tutun jäätikön sulaminen ihmisiän aikana. Ilmaston muuttuminen aiheuttaa monenlaisia tunteita, joiden joukossa on paljon surun muotoja: esimerkiksi monet eteläsuomalaiset surevat talvien muuttumista vähälumisiksi.
– ekosysteemien muutoksista johtuviin sosiaalisiin muutoksiin. Henkilökohtainen ja yhteisöllinen identiteetti, elämäntapa ja elinkeino voivat kaikkia muuttua ja tämä aiheuttaa murhetta.
– tulevaisuuteen liittyvien suunnitelmien ja toiveiden muutoksiin. Eräänlainen ”tulevaisuus-suru” koskettaa esimerkiksi lukuisia nuoria. Suruteorioiden termeillä ilmaistuna kyseessä voi olla sekä siirtymävaiheen surua että ennakoivaa surua. Ennakoiva suru voi osoittautua joko liian voimakkaaksi tai alamitoitetuksi, riippuen siitä, miten tapahtumat lopulta etenevät.
Ympäristösurun kokemiseen vaikuttavat monenlaiset tekijät:
– kohdattujen menetysten ja uhkakuvien voimakkuus
– oma herkkyys a) surulle ylipäätään ja b) ympäristösuruille. Sekä persoonallisuuspiirteet että identiteetti ovat tässä olennaisia tekijöitä.
– sosiaalinen ja kulttuurillinen konteksti: esimerkiksi tunnenormit, ympäristötunteiden sosiaalinen asema ja oman lähipiirin asenteet
– elämäntilanne ja sen vaikutus resursseihin:
a) kuinka paljon energiaa kuluu perustarpeiden tyydyttämiseen (sosioekonominen asema, sosiaalisten ristiriitojen määrä, oikeudenmukaisuuskysymykset)
b) missä määrin muut elämänkriisit hallitsevat elämänkokemusta.
Ympäristösurun muodot eivät näiden monien tekijöiden vuoksi läheskään aina tule julkisesti esiin. Ihmiset saattavat kätkeä ne toisilta, koska varovat sosiaalisia ristiriitoja tai pelkäävät tulevansa pilkatuiksi. Kulttuureissa, joissa painotetaan tarvetta näyttää vahvalta ja väheksytään samalla surua, ihmiset eivät välttämättä itsekään tunnista (ympäristö)surujaan, vaan pyrkivät ohittamaan ne erilaisilla keinoilla. Sukupuolittuneet tunnenormit vaikuttavat usein asiaan: lukuisissa kulttuureissa surua ja tunteiden julkinen näyttämistä on pidetty feminiinisenä asiana, ja sitä on valitettavan usein väheksytty. Tutkijoiden kesken vallitsee kuitenkin voimakas yhteisymmärrys siitä, että tunteiden patoaminen ja väheksyminen heikentää lopulta sekä yksilöllistä että yhteisöllistä hyvinvointia.
Vaikka ympäristösurusta usein puhutaan suuren globaalin surun merkityksessä, asettuvat sen osaksi myös eläinten ja kasvien kohtaloon liittyvät surut. Juuri näiden partikulaarien, yksilöllisempien surun kohteiden kohdalla sosiaaliset ristiriidat tuntuvat henkilökohtaisesti voimakkaimmin. Joku suree vanhan metsän kaatamista, toinen iloitsee saadessaan tukkipuista rahat. Joku suree tuotantoeläinten kohtaloita, toinen saa asiasta ylpeydellä elinkeinonsa. Asia tuo esiin kiperiä kysymyksiä ihmisen ja muun luonnon suhteesta: ovatko vain ihmiset surun arvoisia? Erilaisissa kulttuureissa ja maailmankatsomuksissa on tähän liittyen eroja. Suomessa lemmikkeihin liittyvä suru on vähitellen tullut sosiaalisesti hyväksytymmäksi, mutta yhä esimerkiksi koiransa menettänyt saattaa kuulla väheksyviä kommentteja, kuten: ”Älä nyt sitä koiraa sure, ainahan voit hankkia uuden!” Metsien kohtaloon liittyvä niin kutsuttu metsäsuru on suomalaisittain hyvin keskeinen ja samalla voimakkaita sosiaalisia jännitteitä sisältävä ympäristösurun muoto.
Eräs termi ja ympäristösurun muoto, jota tarkastellaan kirjallisuudessa kasvavassa määrin, on solastalgia eli niin kutsuttu ”paikkakaipuu” (oma suomennokseni). Kyse on ympäristönmuutoksista johtuvasta surusta ja haikeudesta: eräänlaisesta koti-ikävästä ja nostalgiasta, jota henkilö kokee, vaikka yhä asuu kodissaan. Tämä tunne on tullut esiin esimerkiksi ihmisissä, joiden lähiympäristö muuttuu kaivostoiminnan vuoksi tai ilmastonmuutoksen pahentamien kuivuuskausien vuoksi. Termin lanseerasi australialainen ympäristöfilosofi Glenn Albrecht, joka on kehittänyt monia muitakin ympäristötunnesanoja.
Ympäristösurun kohtaamisessa auttavat samankaltaiset asiat, jotka tukevat ihmistä myös muissa terveissä suruprosesseissa (ks. MIELI ry:n suruopas, pdf-muodossa): riittävä aika surulle, myötätuntoa sekä itseltä että toisilta, keholliset käsittelykeinot ja voimavarojen vahvistaminen. Sosiaalisten jännitteiden vuoksi erityishuomio kiinnittyy kuitenkin siihen, että henkilö löytäisi ymmärrystä ja myötätuntoa ympäristösurulleen. Käytännössä tilanne on tällä hetkellä se, että sosiaali- ja terveysalan henkilöstöstäkin osa ymmärtää ilmiötä ja osalle se on aivan vieras. Asiantuntijat, kuten ympäristösurun merkittävä tutkija Ashlee Cunsolo kollegoineen Lancet-lehdessä painottavatkin tarvetta sille, että sosiaali- ja terveysalan väki perehtyisi asiaan lisää. Tarvittaisiin lisäkoulutusta, ilmiön huomioimista erilaisissa tekstimateriaaleissa ja aiheen käsittelyä työyhteisöissä. Alla mainitusta kirjallisuudesta löytyy tähän lisävinkkejä.
Tähän artikkeliin liittyy pohdiskeluharjoituksia.
Kirjallisuutta ympäristösurusta
Koonnut dos. Panu Pihkala 18.12.2020
Ympäristösurun merkittäviä tutkijoita ovat etenkin Ashlee Cunsolo (aiemmin Cunsolo Willox), Glenn Albrecht, Rosemary Randall ja Renée Lertzman. Cunsolo on tehnyt sekä teoreettista että empiiristä tutkimusta etenkin ilmastosurusta, monien kollegoidensa kanssa. Albrecht on luonut solastalgia-käsitteen, joka kuvaa kotiympäristön muutoksista johtuvaa surua ja haikeutta. Psykodynaamisesta ajattelusta ammentavat Randall ja Lertzman ovat tarkastelleet ympäristösurun monimutkaisuutta ja ilmiöön liittyviä monenlaisia tunteita. Lertzman tunnetaan myös ympäristömelankolian käsitteen kehittäjänä. Näiden tutkijoiden lisäksi on lukuisia muita kirjoittajia, jotka ovat käsitelleet ympäristösurua jollain tavalla teksteissään.
Alla esittelen eräitä keskeisiä ympäristösuruun liittyviä tekstejä ja tutkimuksia.
Cunsolo, Ashlee & Landman, Karen: Mourning Nature. MQUP, 2017.
Keskeinen artikkelikokoelma ympäristösurusta. Artikkelit tarkastelevat monipuolisesti erilaisia ympäristösurun muotoja ja niihin vaikuttavia tekijöitä. Esimerkiksi filosofi Judith Butlerin suruteorioita sovelletaan sen tarkasteluun, missä määrin luontoon liittyviä asioita pidetään yhteiskunnissa surukelpoisina.
Cunsolo, Ashlee & Ellis, Neville: “Ecological grief as a mental health response to climate change-related loss.” Nature Climate Change 8: 275-281, 2018.
Kattava yleisartikkeli ilmastosurusta.
Davenport, Leslie: Emotional Resiliency in the Era of Climate Change: A Clinician’s Guide. Jessica Kingsley Publishers 2017.
Etenkin psykologeille ja terapeuteille suunnattu kirja soveltuu myös laajemmalle lukijakunnalle. Teos sisältää runsaasti ympäristösurun käsittelyä ja tarjoaa myös käytännön harjoituksia sekä itsereflektio-tehtäviä.
Albrecht, Glenn: Earth Emotions. Cornell University Press 2019.
Ympäristöfilosofi Albrechtin monografia sisältää monien ympäristötunteiden pohdintaa, mutta solastalgia on keskeisessä osassa.
Head, Leslie: Hope and Grief in the Anthropocene: Re-conceptualising Human–Nature Relations. Routledge Research in the Anthropocene. 2016.
Ihmismaantieteilijän monografia, jossa Australiassa tehdyt havainnot antavat perustaa laajemmille pohdinnoille.
Pihkala, Panu: Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo. Kirjapaja 2017.
Ympäristöahdistuksen ilmiötä kuvaavassa kirjassa keskustellaan paljon myös ympäristösurusta: ks. etenkin s. 60-78 ja 167-187.
Pihkala, Panu: Mieli maassa? Ympäristötunteet. Kirjapaja 2019.
Ympäristötunteiden hakuteoksessa käsitellään useita ympäristösurun eri muotoja. Ks. etenkin Suru-jakso (s. 175-205), mutta myös monet muut osiot liittyvät läheisesti aihepiiriin, kuten Järkytys ja Trauma (s. 45-53) sekä Suloisenhaikeus (s. 276-8).
Weller, Francis: The Wild Edge of Sorrow: Rituals of Renewal and The Sacred Work of Grief. North Atlantic Books 2015.
Suruun erikoistuneen jungilaisen psykoterapeutin teos, jossa pureudutaan monipuolisesti suruun sekä yhteiskunnallisena että henkilökohtaisena asiana. Mukana kulkee vahvasti ympäristösurun käsittely. Weller suosittelee ”rituaalisen mielikuvituksen” käyttämistä yhtenä osana surun kohtaamista.
Macy, Joanna & Brown, Molly Young: Coming Back to Life: The Updated Guide to The Work That Reconnects. New Society Publishers 2014.
Joanna Macy on keskeinen kansainvälinen pioneeri maailman tilan aiheuttamien tunteiden käsittelymetodien kehittäjänä. Tässä kirjassa Macy & Brown kuvaavat lukuisia metodeja, joiden joukossa on myös eriasteisia surun kohtaamisharjoitteita.
Weber, Jack Adam: Climate Cure. Llewellyn 2020.
Ilmastotunteita ja -aktivismia käsittelevä teos. Surua käsitellään kirjassa laajalti, mutta ks. etenkin s. 51-6, 127-164, 240-9.
Greenspan, Miriam: Healing through the dark emotions: The wisdom of grief, fear, and despair. Shambhala 2004.
Kokeneen psykoterapeutin teos, jossa puolustetaan ”tummien tunteiden” kohtaamisen tärkeyttä. Mukana myös ympäristöulottuvuus. Paljon suruun liittyviä oivalluksia ja pohdintatehtäviä.
American Imago –lehti julkaisi vuonna 2020 teemanumeron ympäristösurusta. Ks. https://muse.jhu.edu/issue/42141
Ekopsykologiassa ja syvyyspsykologiassa on käsitelty ympäristösurua jo pitkään: ks. esim. Linda Buzzellin, Chennis Glendinningin ja Trebbe Johnsonin teokset.
Menetyksiin ja suruun liittyvä tutkimus
Ympäristökriisi tuottaa niin monenlaisia muutoksia ja menetyksiä, että niiden tarkasteluun on syntynyt eräänlainen oma tutkimusalansa. Etenkin on tarkasteltu ilmastokriisistä johtuvia menetyksiä, jotka tietenkin herättävät monenlaisia surun tunteita. Tähän kirjallisuuteen voi perehtyä alla mainittujen tutkimusten kautta:
Barnett, Jon, Petra Tschakert, Lesley Head, and W. Neil Adger. 2016. Commentary: A science of loss. Nature Climate Change 6: 976-8.
Tschakert, P., N. R. Ellis, C. Anderson, A. Kelly, and J. Obeng. 2019. One thousand ways to experience loss: A systematic analysis of climate-related intangible harm from around the world. Global Environmental Change 55 (March 2019): 58-72.
Tschakert, Petra, Jon Barnett, Neville Ellis, Carmen Lawrence, Nancy Tuana, Mark New, Carmen Elrick-Barr, Ram Pandit, and David Pannell. 2017. Climate change and loss, as if people mattered: Values, places, and experiences. Wiley Interdisciplinary Reviews.Climate Change 8 (5): e476.
