Moni kuvittelee kuluttavansa vastuullisesti, vaikka todellisuudessa ylikuluttaa reippaasti. Samaan aikaan on pieni joukko ilmastoahdistuneita, jotka potevat huonoa omaatuntoa vähästäkin kulutuksesta, kirjoittaa Planetaarinen vaatekaappi -kirjan toinen kirjoittaja Aku Varamäki. Tämän vuoksi kohtuukulutukselle tarvitaan konkreettisia määreitä.
Neljä vuotta sitten minua vaivasi kysymys: kuinka paljon voimme kuluttaa planeetan kantokyvyn rajoissa? Vaikka tiesin hiilijalanjälkeni olevan 2 500 CO2-ekvivalenttikiloa vuodessa, en hahmottanut, mitä se tarkoitti käytännössä, varsinkaan vaatekaappini kohdalla.
Meitä kannustetaan kuluttamaan “kohtuudella” ja ostamaan vain “tarpeeseen”, mutta miten ostaa kohtuudella, kun maailma ympärillämme kannustaa kohtuuttomuuteen, tai tarpeeseen, kun taitava markkinointi synnyttää meille koko ajan aivan uusia, ennennäkemättömiä, tarpeita? Kuten moni tiedostava kuluttaja, minäkin ajattelin kuluttavani jo kohtuudella. Silti kirppiskasseja tuntui ilmestyvän eteiseen kuin itsestään. Mistä niitä aina putkahti?
Päätin selvittää, kuinka monta vaatetta voisin ostaa vuodessa, jos haluaisin elää planeetan kantokyvyn rajoissa. Tutkin asiaa yhdessä Sissi Penttilän kanssa, ja pian edessämme oli luku: seitsemän uutta vaatetta vuodessa. Laskelmamme osuivat myöhemmin yksiin myös tutkimusinstituutti Hot or Coolin kanssa.
Viiden vaatteen vuosi – rakkaudelliset rajat kuluttamiselle
Uskon, että moni kuvittelee kuluttavansa vastuullisesti, vaikka todellisuudessa ylikuluttaa reippaasti. Samaan aikaan on pieni joukko ilmastoahdistuneita, jotka potevat huonoa omaatuntoa vähästäkin kulutuksesta. Mieleni tekee antaa jälkimmäiselle ryhmälle iso hali ja marssittaa heidät vaatekaupoille. Me emme tarvitse pientä joukkoa puritaaneja, vaan suuren joukon kultaisen keskitien kulkijoita. Tarvitsemme rakkaudelliset rajat kulutuksellemme. Yhdelle nuo rajat tarkoittavat ostamisen hillitsemistä ja toiselle lupaa ostaa uudet kengät hajonneiden tilalle ilman tunnontuskia.
Haasteenamme on tehdä tieto ymmärrettäväksi yksilötasolla ja kannustaa ihmisiä suoraan toimintaan. Yksi tällainen ratkaisu on Julia Thurénin kanssa aloittamamme somehaaste #viidenvaatteenvuosi. Sen idea on yksinkertainen: ostaa vain viisi vaatetta uutena vuodessa. Määrä perustuu tutkimukseen ja on vaatemäärä, jonka voisimme sallia kaikille maailman ihmisille.
Olemme jatkaneet haastetta nyt kolmatta vuotta, ja mukaan on liittynyt tuhansia ihmisiä, jotka janoavat konkreettisia rajoja kulutukselleen. Olen saanut lukuisia viestejä ihmisiltä, jotka kertovat, ettei haaste ole enää haaste, vaan elämäntapa. Ihmiset kertovat olevansa aiempaa tyytyväisempiä tekemiinsä hankintoihin. Se ei yllätä, koska niitä tulee harkittua paremmin. Sen sijaan yllättävää on se, että ihmiset kertovat olevansa tyytyväisempiä myös jo omistamiinsa vaatteisiin! Turhasta kuluttamisesta luopuminen ei olekaan luopumista, vaan matka kohti parempaa elämää. Nykyään omaankin vaatekaappiini päätyy vain harkittuja ja laadukkaita vaatteita. Kirppiskasseista ei lapsiperheessä ole päästy kokonaan eroon, mutta enää minun ei tarvitse pohtia, onko kulutukseni kestävää. Vaatteet ovat arkinen ilo elämässäni!
Ilmastoahdistus vaihtui innostukseen
Siitä ei ole montaa vuotta, kun ilmastonmuutos todella ahdisti. Pienen lapseni tulevaisuus tuntui pelottavalta, ja omien elämäntapavalintojeni vaikutus masentavan pieneltä. Aloin tuolloin kirjoittaa vaatehavainnoistani Instagramiin, mutta en arvannut, että perustamastani @planetaarinenvaatekaappi-tilistä voisi kasvaa oikea vaikuttamisen kanava.
En kuvittele, että yhden naisen vaateaktivismi pelastaisi maailman, mutta koen voineeni vaikuttaa myönteisesti maailmaan huomattavasti tehokkaammin kuin vain henkilökohtaisia kulutusvalintojani viilaamalla. Se antaa toivoa ja innostaa jatkamaan. On myös vapauttavaa tajuta, ettei minun tarvitse tehdä kaikkea, mutta voin tehdä jotain. Mitä enemmän teen, sitä enemmän polullani on myös muita, jotka jakavat huolen luonnosta ja ilmastosta kanssani. Huomaan, miten jokainen ratkoo ongelmaa omalla tavallaan: yksi kerää roskia, toinen tekee luonto-ohjelmia, kolmas käräyttää fossiiliyhtiöiden viherpesun ja vaatii niitä tilille. Jokaisella on oma tapansa ja tyylinsä vaikuttaa.
Kun vaikuttavuutta alkaa hakea oman vaatekaapin ulkopuolelta, vaikutusmahdollisuudet alkavat näyttäytyä rajattomina. Se antaa intoa jatkaa ja voimistaa omaa ääntään. Ja vaikka lasteni tulevaisuus edelleen huolestuttaa, synnyttää aktiivinen toiminta toivoa paremmasta.
