Maailmanpelastajan rajankäyntiä

Kirjailija Anni Kytömäki oppi luonnonsuojelijan taipaleellaan paljon. Luonto ja sen toiminta sekä omat rajat tulivat tutuiksi vuosien varrella. Nyt hän antaa vinkkejä muille ympäristöahdistuneille, jotka kokevat riittämättömyyttä.

Anni Kytömäki
kirjailija

Kuva: Marko Ojala

Jos olisin lapsena kuullut sanan ”luontoihminen”, olisin ihmetellyt, mikä tai kuka se on. En nähnyt ihmisen elinpiiriä ja muuta ympäristöä erillisinä. Ihminen oli mielestäni yksi eläimistä, ruumiinrakenteeltaankin samanlainen kuin muut nisäkkäät. Ajatus siitä, että ihminen voisi valita, ollako luonnonläheinen – eli luontoihminen – vai jotain muuta, olisi tuntunut oudolta.

Asuin taajamassa, mutta rivitalon pihasta oli vain muutama askel metsään. Vietin paljon aikaa puissa ja sammalmättäiden välisissä painanteissa. Havuoksien varjossa taivaltaessani olin kuitenkin enemmän tunnelmoija ja piiloutuja kuin luonnontutkijalapsi. Lumouduin metsästä, mutta en tuntenut lintuja enkä juuri kasvejakaan, en varsinaisesti edes ollut kiinnostunut niistä. Hankkiuduin metsään yhä uudelleen, koska tunsin kuuluvani sinne ja siellä oli hyvä olla.

Monet lapsetkin tarvitsevat välillä rauhaa muilta ihmisiltä, vaikka kotona, päivähoidossa ja koulussa ei olisi murheita. Yksinäisyyttä etsiviä ihmistyyppejä on paljon: esimerkiksi tarkkailijaluonteet, omiin ajatuksiinsa ajautujat, ujot, tunteelliset, helposti pakahtuvat ja vapaudenkaipuiset alkavat voida huonosti, jos joutuvat olemaan koko ajan ”näkösällä”. Ihmisten ilmoilla ei aina ole tilaa sisäiselle elämälle, ja siksi vaikkapa metsä voi vetää voimakkaasti puoleensa.

Turvapaikkana luonto

Minulle ja lukuisille muille luonto tarjoaa paikan, jonne tunnekuorman voi hetkeksi laskea, ympäristöä rasittamatta. Kuusenoksalla istuessa, suolammessa uidessa tai mustikoita poimiessa kokee myös olevansa osa luontoa – jonkin isomman armoilla, mutta myönteisesti.

Vaikka en lapsena ”tuntenut luontoa” perinteisessä mielessä, tarkkailin kaikkea, vaikutuin ja liikutuin. Ikivanhojen puiden juurella aika katosi, menneisyys oli läsnä siinä missä nykyisyys ja tulevaisuuskin. Lisäksi minua puhutteli aarniometsän vahva ominaispiirre eli salaperäisyys: kuvittelin, että äidin lukemat sadut ovat joskus todella tapahtuneet, ja saduissa usein esiintyvä ihmeellinen metsä on sattumoisin oma lähimetsäni. Metsässä kulkiessa oli luontevaa alkaa vähitellen kehitellä omiakin tarinoita.

Ajaton, onnellinen luontoyhteyteni katkesi kesällä 1995. Olin 14-vuotias, iässä jossa lapsuus vaihtuu nuoruudeksi ja jokin suuri ”asia” voi viedä mennessään. Aloin lukea sanomalehtiä, ja kaksi uutista kuohuttivat minua enemmän kuin mikään muu aiemmin. Öljy-yhtiö Shell aikoi upottaa vanhan öljynporauslautan Pohjanmereen. Ranskalaiset tekivät ydinkokeita Mururoan atollilla Tyynellämerellä. En ymmärtänyt, miten maailmassa saattoi tapahtua sellaista.

Luontoromantiikka siirtyi syrjään ja minusta tuli hetkessä intomielinen luonnonsuojelija.

Internetiä ei vielä ollut, joten tietoa toimintamahdollisuuksista oli vaikea löytää. Aktivismini ensiaskelia olivat kierrätys, autoilun ja suuryritysten boikotointi ja mielipidekirjoitukset. Olin vastikään aloittanut meikkaamisen, mutta lopetin sen heti, samoin uusien vaatteiden ostamisen ja lihansyönnin. Ryhdyin tukemaan luontojärjestöjä ja käymään mielenosoituksissa, keräsin nimiä erilaisia tuhoisia hankkeita vastustaviin adresseihin.

Muutamaa vuotta myöhemmin ekokatastrofi tuli ennenkokemattoman lähelle, kun hakkuukoneet saapuivat tuttuihin, rakkaisiin metsiini. Sitä ennen olin ollut huolissani sademetsistä, mutta nopeasti ymmärsin, että talouskasvuun perustuva yhteiskuntajärjestelmä ei aiheuta tuhoja vain valtamerten vaan myös ikkunani takana.

Jokainen avohakkuu tuntui maailmanlopulta ja olikin sellainen. Tiesin kulkemieni metsien muurahaispesät, sammalpahdat, puronpoukamat ja kallionnyppylät, aavistin kaikkialle verkottuneen hienovaraisen ekosysteemin, johon itsekin kutouduin. Metsä oli minulle maailma, jonka tuho vaikutti psyykeen samaan tapaan kuin läheisen ihmisen menetys: syvän ahdistuksen ja alakulon lisäksi tunne kivertyi melkein fyysiseksi kivuksi.

Ryhdyin opiskelemaan lajistoa, ensin omin päin, myöhemmin luontokartoittajan koulutuksessa. Halusin tietää, keitä kaikkia eläimiä, kasveja ja sieniä ympärilläni eli, jotta tietäisin keistä kertoa, kun yritin metsiä puolustaa. Muutamia kertoja osallistuin myös metsämielenosoituksiin, vaikka hakkuukoneet ja konfliktiin joutuminen kauhistuttivat. Osa metsistä, joissa hakkuut mielenosoitusten takia keskeytettiin, on sittemmin päätynyt suojelun piiriin.

Valjastin luonnonsuojelun palvelukseen myös kehoni. Päätin, että heti kun pystyisin, muuttaisin syrjäiseen mökkiin ja eläisin omavaraisesti, jotta en enää olisi osa luontoa ryöstävää yhteiskuntaa. Keräsin villivihanneksia, marjoja ja sieniä, perehdyin vanhoihin työmenetelmiin ja puutarhaviljelyyn. Halusin karaistua, joten haastoin itseäni pitkillä retkillä, peseydyin lumihangessa ja kylmässä suihkussa ja hytisin 14-asteisessa yksiössäni. Vähensin syömistä, koska olin selvillä siitä, että ruoantuotanto aiheuttaa suuren osan ihmisen ympäristökuormituksesta.

Muutaman vuoden yrittämisen lopputuloksena ei ollut askeettiseen elämään tottunut karski erakko vaan väsynyt, nälkiintynyt ja masentunut nuori aikuinen, joka oli kohdannut ruumiinsa eli oman luontonsa rajat. Kantapään kautta aloin hahmottaa omia taipumuksiani: En oikeastaan pidä puutarhanhoidosta. En halua asua yksin syrjäisessä mökissä. En tahdo käyttää kaikkea aikaani vain elämän ylläpitotoimiin, kuten ruoan kasvattamiseen tai talon lämmittämiseen.

Luonnonsuojelutahtoni ei kuitenkaan haalistunut. Ajattelin, että koska minusta ei ole primitivistiksi, on vahvistettava toimintaa yhteiskunnan muutoksen puolesta. Päädyin töihin luontojärjestöön. Suurella palolla kirjoitin muistutuksia, valituksia, mielipiteitä ja lausuntoja turpeenottohankkeista ja kaavoituksesta, voimalaitos- ja valtatiesuunnitelmista, moottoriurheilukilpailuista ja kaivoksista.

Vaikka tein kaikkeni vaikuttaakseni tapahtumien kulkuun, prosessit etenivät lähes aina luonnon kannalta epäsuotuisaan lopputulokseen. Vähitellen ahdistuin yhä enemmän. Luontojärjestön toimistolle vyöryi tauotta kommentoitavaksi uusia suunnitelmia siitä, miten metsät, suot ja järvet saataisiin valjastettua ihmisen käyttöön. Kammosin puhelinsoittoja, koska ne tiesivät lisää työtä, yleensä pika-aikataululla. Koin oloni epämukavaksi kokouksissa, joissa jouduin yksin edustamaan ”luonnonsuojelunäkökulmaa”. Huomasin, että luonteeni on toisenlainen kuin järjestöjyrällä pitäisi olla: rauhantahtoinen ja konsensushakuinen.

Olen huono aatteen soturi, ajattelin. Pitää reipastua. Vielä tulee minustakin tulisieluinen aktivisti, joka voimaantuu mielenosoituksista ja innostuu debateista.

Ei tullut.

Lopulta koitti viikonloppu, jolloin halusin enää kadota. Maanantaina kävin työterveyslääkärillä, kirjoitin loppuun vielä viimeisen rantakaavavalituksen ja jäin sairauslomalle.

Kahden viikon kuluttua kävelin harjulla kevättuulessa. Ymmärsin, etten voi palata töihin. Jos palaisin, kohtaisin luontoni rajat uudestaan ja ajautuisin samaan jamaan.

Järjestötoiminnan ohessa olin jo vuosia kirjoittanut romaania. Oltuani muutaman kuukauden poissa töistä löysin kirjalle kustantajan. Esikoisromaanini Kultarinta julkaistiin seuraavana vuonna.

On kulunut kahdeksan vuotta. Minusta ei ollut erakoksi eikä järjestötyöntekijäksi, mutta vaikuttaa siltä, että kirjailijaksi on. Koen nykyisen ammattini eräänlaisena suojatyöpaikkana, sillä kaikilla muilla poluillani olen lopulta törmännyt vankkaan muuriin.

Kirjailijana koen toki jatkuvasti huonoa omatuntoa siitä, että työni on epäsuorempaa ja vaikutuksiltaan epävarmempaa kuin järjestötoiminta. Romaanien kautta maailmaa voi muuttaa korkeintaan erittäin hitaasti, lukija kerrallaan. Haluan silti luottaa siihen, että fiktio vaikuttaa tasolla, johon on muuten vaikea päästä. Jos ihmisen sisäinen maailma vavahtaa, on mahdollista, että romaanin viesti kantautuu myös todellisuuteen.

Auttavia ajatuksia ympäristöahdistuneelle

Luonnonsuojelijan taipaleellani olen oppinut paljon luonnosta ja sen toiminnasta, ympäristöongelmista, ihmisistä ja itsestäni. Oppimani perusteella olen muotoillut jokusia johtopäätöksiä, jotka toivottavasti voivat auttaa muitakin ympäristöahdistuneita, uupuneita ja kaikkia, jotka kokevat riittämättömyyttä:

• Ihminen ei voi kovin pitkään toimia omaa luontoaan (luonnettaan tai fyysisiä rajojaan) vastaan, olivat päämäärät miten jalot tahansa.
• Asketismi on ympäristöystävällistä, mutta nääntyneenä kukaan ei jaksa toimia suurten tavoitteidensa eteen.
• Kannattaa valita, mihin keskittyy. Yksi ihminen ei voi muuttaa maailmaa, mutta osan voi. Jos määränpää on kohtuullinen, se on helpompi saavuttaa ja toiminta säilyy myös mielekkäänä. Luonnonsuojelija voi ottaa elämäntehtäväkseen esimerkiksi lähimetsän puolustamisen, luontokerhon vetämisen tai mielipidekirjoittamisen.
• Ei ole mielekästä syyllistää itseään, ainakaan loputtomiin. Ekokriisi on seurausta vuosisatojen ja -tuhansien aikana tehdyistä siirroista, joiden seurauksia ihmiskunta ei tapahtumahetkellä yleensä ole ymmärtänyt. Ei ole oma syymme, että olemme syntyneet keskelle katastrofia. Syyllistymisen ja syyllistämisen sijaan kannattaa yrittää omalta osaltaan korjata virheitä niin hyvin kuin pystyy, se riittää.
• Usein luonnonsuojelijoiden sanotaan tavoittelevan vain hyvää omatuntoa: ”Mitä väliä on sillä, mitä Suomessa tehdään, kun [paikassa X] luontoa kuormitetaan paljon enemmän.” Jokaisella teolla on kuitenkin merkitystä, ja lisäksi hyvän omantunnon tavoitteleminen on sallittua ja suotavaa. Hyvä omatunto auttaa ylläpitämään toimintatarmoa ja elämänhalua, lamaannus ei.
• Ei pidä sortua ”Väärin sammutettu” -argumentointiin. Jos suivaantuu siitä, että joku puolustaa eläinten oikeuksia, vaikka kaikilla ihmisillä eivät asiat vielä ole hyvin, voi itse keskittyä vaikka huono-osaisten ihmisten auttamiseen. Maailma on täynnä erilaisia ongelmia, jotka eivät kilpaile keskenään. Kaikille riittää tekemistä.
• Ainakin toistaiseksi näyttää siltä, että suuri osa ihmisistä ei syystä tai toisesta jaksa tai halua muuttaa elämäntapaansa radikaalisti ekologisemmaksi. Hienoa, jos teet jotain!
  
  

  Minun tarinani -sarjassa kirjoittajat kuvaavat ympäristötunteidensa kohtaamista, omaa polkuaan ja kokemuksiaan. Kirjoituksia julkaistaan sekä kirjoittajan omalla nimellä että nimimerkillä.