Ilmastonmuutos pelottaa nuoria, ja yksi syy tähän on se, miten siitä puhutaan. Maailmanlopun sijaan pitäisi keskittyä siihen, mitä ekokriisin torjumiseksi voidaan tehdä, sanoo Santeri Sammalkivi, 21.
”Olemme ajautumassa kohti tuhoa, ja ilmastokriisi uhkaa koko olemassaoloamme. Kuulen aika paljon tällaista ahdistunutta puhetta maailmanlopusta nuorten vetämissä projekteissa ja tapahtumissa. Tavallaan tietoisuutta ympäristön tilasta yritetään herättää sillä, että ekokriisistä tehdään todella pelottava asia.
Tietysti näissä puheissa on paljon perää, mutta ainakaan minua tällainen uhkakuvien lietsonta ei ole inspiroinut toimimaan.
Aktivismi ja toiminta luonnon puolesta luo toivoa
Luonto on ollut minulle tärkeä nuoresta asti. Kävin alakoulua Ranskassa, ja siellä puhuttiin jo ensimmäisillä luokilla ilmastonmuutoksesta. Tämä sai minut kiinnostumaan haasteista, joita luontokato Suomessa aiheuttaa. Silloin ymmärsin ensimmäisen kerran, että luonto voi pahoin, ja Itämeri myös.
Olin innokas futari ja olin kai unelmoinut koulun sisäisestä futisturnauksesta. Halusin myös nostaa tietoisuutta Itämeren tilasta, joten päätin yhdistää nämä kaksi asiaa. Järjestin liikunnan opettajani avulla jalkapalloturnauksen, jolla keräsin rahaa Itämeren hyväksi. Siihen osallistui kouluni oppilaita omien joukkueidensa kanssa. Yläasteella järjestin lisää jalkapallo- ja salibandyturnauksia, joilla keräsin rahaa Itämeren suojeluun. Turnauksiin oli muistaakseni viiden euron osallistumismaksu, ja lahjoitin rahat John Nurmisen Säätiölle.
Myöhemmin olen löytänyt yliopistomaailmasta yhteisöjä, joiden kautta voin vaikuttaa. Toimin Helsingin yliopiston Ympäristövaliokunnan puheenjohtajana ja olen mukana Suomen ylioppilaskuntien liiton ilmastoverkostossa. Olen myös ideoinut uusia vaikuttamisen tapoja aktivistiystäväni kanssa.
Ilmastonmuutos pelottaa, mutta huoli kannustaa toimimaan
Ilmastonmuutos kyllä huolestuttaa minuakin paljon. Seuraan aktiivisesti siitä käytävää tieteellistä ja julkista keskustelua. Kummassakin herää paljon huolenaiheita ja uhkakuvia.
Politiikan painopisteet eivät vielä ole oikeassa paikassa ekokriisin suhteen. Periaatteellista poliittista keskustelua tulevaisuuteemme suunnasta käydään hälyyttävän vähän. Sen pitäisi selkeästi olla ykkösprioriteettimme, koska vaihtoehtoja ei oikeastaan ole. Muut kriisit sen kun voimistuvat, jos ratkaisua ekokriisiin ei lähdetä rakentamaan yhdessä.
Kuitenkin myös edistystä tapahtuu, ja se herättää minussa toivoa. Mitä enemmän opin asioista, sitä enemmän haluan tehdä niiden eteen itsekin. Ekokriisi ei tunnu minusta lamauttavalta, koska näen ympärilläni fiksuja ja inspiroivia ihmisiä, jotka haluavat toimia ympäristön puolesta. Muutoksessa on voimaa.
Ilmastoahdistus voi hämärtää käsitystä siitä, kuinka paljon voimme vaikuttaa
Uskon, että ilmastoahdistus ja muut raskaat tunteet voivat pahimmillaan lamauttaa ja johtaa ajatukseen, että omalla toiminnalla ei ole väliä. Tällaista ajattelua vastaan haluan itse taistella. Asiat eivät ole niin hyvin, kuin ne voisivat olla, ja tämä tarkoittaa, että niiden eteen täytyy tehdä jotain. Suomen kaltaisessa demokraattisessa ja vapaassa yhteiskunnassa asioihin oikeasti voi vaikuttaakin. Meillä on mielipiteen ja sananvapaus, ja ne tarkoittavat, että meillä on vapaus ajaa muutosta yhteiskuntaan. Ympäristöahdistus voi hämärtää käsitystä siitä, millainen etuoikeus meillä on muutoksen ajamiseen Suomessa ja globaalistikin.
Haluan omistaa oman elämäni ekokriisin ratkaisulle. Opiskelen oikeustiedettä, ja toivon, että voin saada muutosta aikaan etenkin lainsäädännön tasolla – joko asiantuntijuuden tai politiikan kautta. Tulevaisuudessa haluan löytää kanavan, jonka kautta pääsen vaikuttamaan yhteisiin päätöksiin. Tällaisia kanavia yhteiskunnassamme on vaikka kuinka paljon.”
